Joulunaika 2021

 Hyvää joulunaikaa sekä Rauhallista ja turvallista uutta vuotta!

Olemme viettämässä toista koronajoulua. Rokotteista huolimatta useimmat ihmiset ovat saaneet koronatartunnan. Omalla paikkakunnalla olemme saaneet elää vielä lintukodossa koronan suhteen, mutta aika voi muuttua. Jos muistelemme aikaisempia pandemioita, valoa näkyy jo tunnelin päässä. Espanjantauti kesti Suomessa kolmisen vuotta, Aasialainen ja Hongkongilainen kaksi vuotta. Kaksi viimeksi mainittua tautia sairastin ja molemmat olivat todella hankalia tauteja minulle. Vyöruusu vei kuulon toisesta korvastani 2008 ja jos en olisi aiemmin sairastunut vesirokkoa, kuuloni olisi edelleen tallessa. Lapsuudessani ei ollut rokotetta vesirokkoa vastaan. Maaliskuussa 2020 olin myös seitsemän viikkoa kipeänä ja se oli oman näkemyksen ja oireiden mukaan koronaa, vaikka silloin ei testattu ihmisiä. Nyt olen saanut kolme rokotetta ja otan niitä lisää, jos on tarvetta. Sairastun lähes kaikkiin tauteihin, joten rokottaminen on ollut ainut suoja tauteja vastaan.

Venäjän joukkojen lisääntyminen Ukrainan rajalla ja Putinin uhkavaatimukset tuovat mieleen syksyn 1939 ja 1962. Syksyllä 1939 Baltian maat ja Suomi joutuivat uhkavaatimusten kohteeksi. Kun venäjällä on mennyt taloudellisesti ja sisäpoliittisesti huonosti, se on lähtenyt syyttämään ulkovaltioita ongelmistaan. Samoin he etsivät valheeksi todetun syyn hyökätä Suomeen marraskuussa 1939. Nyt jouluna 2021 venäjän mukaan Ukrainassa heitettiin polttopullo venäjän konsulaattiin! Toistuuko syksyn 1939 tapahtumat Ukrainassa tehdyllä polttopulloiskulla? Heittäjän kansallisuudesta ei liene epäselvää! Ihmettelen, kuinka lyhyt on venäjän kansalaisten muisti, jos aikovat mennä mukaan putinin lietsomaan vihaan ja valheeseen Ukrainaa ja Euroopan valtioita kohti. Toivottavasti järki voittaa tässäkin asiassa! Mutta valitettavasti putinin kielenkäyttö ja vihamielinen puhe kertovat, että he ovat tosissaan uhkauksistaan Ukrainaa kohtaan ja mahtaako se jäädä siihen? Jos muistelee stalinia, niin seuraavana vuorossa voisivat olla Puola, Baltian maat ja Pohjoismaat? Talvisodan alla Ukraina, Puola, Baltian maat ja Suomi joutuivat syytettyjen penkille ja ainoastaan Suomi säilyi itsenäisenä valtiona. Pohjoiseen on valmistumassa vuoden vaihteessa viisi uutta lentokenttää, siellä on myös perustettu kaksi uutta sotilastukikohtaa. Sotaharjoitukset aivan Euroopan porteilla ja uudet joukkohautausohjeet juuri ennen joulua kertovat myös omaa tarinaa. Tämän syksyn putinin ja muiden venäjän johtohenkilöstön puheet ovat tuoneet mieleeni syksyn 1962. Silloin oli Kuuban kriisi ja valmistauduimme kotona jo maailmansotaa varten, onneksi sitä ei tullut. Kaikesta peloista ja itänaapurin uhkailuista huolimatta hyvää ja rauhallista Joulun aikaa!

Joulun alla katselin paikkakuntamme lämpötiloja, joita olen vuosikymmenten kuluessa merkinnyt ylös, ensin vihkoihin ja sääkirjaan, parikymmentä vuotta tietokoneen muistiin. Sääilmiöiden kirjaaminen on tullut tavaksi, vaikka Ilmatieteenlaitos tekeekin virallisia tilastoja.

Nyt himmenee jo aattoilta,

taivaan ylle nousee jo tähtien hopeavyö.
Kynttilät loistavat, yllä hautausmaan.

Hiljenee mainen melu, syttyvät lämpöiset joulun valot.

Ilomantsin sankarihautausmaa 24.12.2021

Hiljaa kynttilät lepattavat, yllä sankarihautain 

katso ja kuuntele mennyttä aikaa. 

Sankarit toivottavat sinulle rauhaisaa aikaa.

Joulu on hiljaisuutta,
Joulu on kynttilänvaloa,  

Joulu on ihmisten rauhan aikaa. 

Huurteisen metsän ja lumisen maan. 

Luoja soi meille, talvisen ajan. 
Routaisen maan ja jokien jään, 

pakkasen paukkeen ja kylmän maan. 

Taivas tuo jouluksi lämpöä meille.
Ohi on hälinä, tauoton työ,
nyt on aika rauhan ja ilon, on jouluyö.

Tilastoissani kylmimmät ovat ovat olleet vuosina 1955 (ka. -20,4 C) , 1967 (-15,2 C) ja 1978 (-18,5 C) , lämpimimmät vuosina 1972 (-0,5 C), 2006 (-0,2 C) ja 2011 (-0,4 C). Joulukuussa 1967 oli vähän lunta ja todella kylmää. Kylmyyttä lisäsi silloin 1967 tuulisuus. Jos katsoo talvikuukausien keskilämpötiloja, niin kylmin talvi oli 1985. Silloin tammi- ja helmikuu olivat todella kylmiä, mutta maaliskuu oli  keskilämpötiloissa. 

Ilmassa leijuu jo juhlan aika.
taloissa on tonttujen laulujen taikaa.
Pöydät täyttyvät maittavin jouluherkuin,
muistamme kaikkia jouluisin terkuin.
Iloa ja lämpöä, tuikkujen tuomaa tunnelmaa,
tätä kaikkea hyvää joulu saa aikaan.

Jos katsotaan ilmaston lämpenemistä, niin 1950-1960 luvuilla keskilämpötila oli 1,74 C, 1970-luvulla 1,93 C, 1980-luvulla 1,94 C, 1990-luvulla 2,27 C, 2000-luvulla 3,01 ja 2010-luvulla 3,37. Tulosten perusteella olen havainnut, että ilmaston lämpeneminen alkoi toden teolla 1990-luvulla ja se on vain kiihtynyt viimeisten vuosikymmenten aikana.

Tilastojeni perusteella lähellämme oleviin järviin tuli pysyvä jää 1950-luvulla keskimäärin 24. lokakuuta ja 2010-luvulla 9. marraskuuta. Jäiden lähtö oli keskimäärin 1950-luvulla 14. toukokuuta ja 2010-luvulla 30. huhtikuuta. Pysyvän jääpeitteen aika on siis lyhentynyt 50 vuodessa 26 - 27 päivää.

Ilmaston lämpeneminen on tosiasia myös täällä pohjoisessa!   

Joulun sininen rauha,
tähtien helminauha!
Kuusi hangella hohtaa,
mielen jouluun johtaa.
Tuhannen tuikkii kynttilää,
kun joulu tullut on.
Ja taivaan tähtilyhtyjen
on joukko loputon.

Joulun aika tuo mukanaan taivaan sinisistä taikaa

 Kun ilta saapuu ylle maan, tuo se maahan sinisen rauhan.
Yöllä tähtien helminauha loistaa yllämaan. 

Nyt on valkea lempeän joulun aika!

Talvisodan taistelut Ilomantsin rintamalla

Seuraava kertomus on Ilomantsin talvisodan rintamalta. 30.11.2021 tulee 82 vuotta siitä, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Kertomuksessa olevat tiedot olen kerännyt suomalaisista sotapäiväkirjoista, kantakorteista ja kaatumistilastoista. Olen ottanut tapahtumakuvauksiin mukaan myös venäläisen näkökulman, sen olen kirjoittanut punaisella tekstillä. Venäläisnäkemyksen teksti löytyy verkkosivustolta venäjänkielisenä, sen olen vapaasti Suomentanut. 

Jos haluat katsoa koosteet tästä aiheesta YouTuben kanavaltani klikkaa linkkiä;

Talvisota Ilomantsissa 1939 - 1940

Talvisodan taistelu Taivallammella 14. - 15.12.1939

Ilomantsissa talvisota alkoi Neuvostojoukkojen tykistökeskityksellä Megriin 30.11.1939 kello 8.00. Puolen tunnin päästä kello 8.30 rajan ylitti Megrijärven eteläpuolelta ja Porajärven suunnalta 8. armeijakuntaan kuuluva 155. Divisioonan joukot. 155. Divisioonan komentajana toimi Prikaatinkomentaja Pjotr Aleksandrov Aleksejevits (s. 26.6.1899, yleni 4.6.1940 kenraalimajuriksi). Divisioonan komisaarina toimi I.G. Spektorenko ja esikuntapäällikkönä majuri N.I. Tuzov. Divisioonan miehistövahvuus sodan alussa oli 14 128 miestä, 22 panssarivaunua ja 100 tykkiä. Ilomantsin itäpuolella hyökkäsi 155. Divisioonan joukoista JR 786 (komentajana majuri P.K. Zivalev), sekä JR 659 ja JR 436. Kivääridivisioonia tukivat 306 tykistörykmentti ja 421. panssaripataljoona. Lisäksi 306. Tiedustelurykmentti oli Ilomantsin alueella talvisodan aikana ja tammikuussa saatiin rintamalle 12. hiihtopataljoona. 

155. Divisioona muodostettiin syyskuussa 1939 Kaliniinin sotilaspiirissä 143. Divisioonan pohjalle. 155. Divisioona saapui Karhumäkeen 5.11.1939 ja sieltä jatkoi kuorma-autoilla edelleen Porajärvelle. Ilomantsin rajalle divisioona kuljetettiin marraskuun puolivälin jälkeen 1939.  

Megrijärvi kuvattuna Megriin menevän polun varrelta (Museoviraston kuva, Uuno Peltoniemi). Kuvassa lienee kuitenkin Rataslampi, joka oli Megriin johtavan tien varrella?

155. divisioonan taisteluista löytyy netistä seuraava teksti vapaasti suomennettuna: 

155. Divisioona aloitti vihollisuudet 30.11.1939. Divisioonalla ei ollut teräksisiä kypäriä, talvinaamiointitakkeja, huopasaappaita, turkiksia ja talvikäyttöön sopivia hansikkaita. Ajanjaksolla 15.-29.11.1939 divisioonaa koulutettiin rajan läheisyydessä. Koulutusta annettiin aseenkäsittelyssä, metsässä tapahtuvien hyökkäysten toteuttamisessa, varsinaista taistelukoulutusta, sekä ryhmässä toimimisessa. Lisäksi opetettiin tiedustelua ja puolustustaistelun eri tapoja. Neuvostoarmeijan hyökkäyssuunnitelman mukaan divisioonamme toimi varsinaisen hyökkäyskaistan oikealla sivulla Ilomantsissa. Divisioonan tavoitteena oli edetä Ilomantsin kautta Joensuuhun 9. joulukuuta mennessä. Tämä tärkeä asutuskeskus sijaitsi 150 km päässä Ilomantsin rajalta ja se tarkoitti joukkojen etenemistä 16 km joka päivä. Divisioonaa vastassa Ilomantsin rajalla oli Joensuun rajavartioston 1. komppania ja 11. Erillinen jalkaväkipataljoona. Marraskuun 30. päivänä kello 8.30 tykistö ampui 30 minuutin keskityksen. Ammuntaa vaikeuttivat näkyvyyden puute. 306. Tykistöpataljoona, 203. tykistöpataljoona sekä JR 786 jalkaväki etenivät rajan yli Iljanvaarassa edeten Pahkalammen, Vuottoniemen ja Vellivaaran suuntaan. Ensimmäinen tehtävä oli valloittaa Vuottoniemi. Megrissä panssarintorjuntapataljoona, JR 659 kiväärimiehet, joita tukivat 306. tykistörykmentin joukot, etenivät Liusvaaran suuntaan 421. erillisen panssaripataljoonan kanssa. Ensimmäiset 203. sabotööri pataljoonan miehet ylittivät rajan rajamerkin 544 ja 543  kohdalta ja etenivät Liusvaaran suuntaan tehtävänä valloittaa se ja edetä sieltä Kangasjärvelle. JR 436 ja 306. tykistörykmentin 3. patteri eteni JR 659 jälkeen toisessa portaassa. Päivän tavoitteeksi oli asetettu saavuttaa Ilomantsin tien ja polun 5640 risteys. Ensimmäisen päivänä suunnitelmiin kuului edetä 40 km Ilomantsin suuntaan. Ilomantsin kirkonkylä piti vallata 4. joulukuuta mennessä. Huonojen teiden ja vaikean maaston vuoksi tykistö jäi kuitenkin jalkamiesten jälkeen. Koitajoelle saakka taistelua johtivat divisioonan kolonnien etujoukot ilman tykistön tukea, ainoastaan panssarintorjuntajoukkojen tykit olivat käytössämme.  Suoalueet vaikeuttivat etenemistä ja suomalaisjoukot pystyivät pysäyttämään 155. divisioonan yksiköt pienillä joukoilla ja käyttämällä tiestöllä tehokkaasti teknisiä esteitä. Kaikki sillat oli räjäytetty etenemisreitiltä ja tiestölle oli levitetty tiemiinoja, kivilohkareita, piikkilanka-aitoja, joita oli neljässä rivissä. Esteet oli rakennettu paikkoihin, joissa eteneminen tien sivujen kautta olivat vaikeita jopa mahdottomia. Suomalaiset käyttivät iskuissa hiihtojoukkoja. Lääkärinä 155. divisioonassa toiminut upseeri muisteli  155. divisioonan ensimmäisen päivän hyökkäystä seuraavasti; " Hyökkäyksemme oli epävarmaa, typerästi suunniteltua, eikä ollenkaan sotilaallisesti suunniteltu hyökkäys. Rajalinjan ylityksen jälkeen vastaamme iski suomalaistuli, joka aiheutti paniikkia. Jossakin vaiheessa omat joukot ampuivat toisiaan, onneksemme se havaittiin pian. Yksiköt etenivät Ilomantsin suuntaan teitä pitkin suurina ryhminä, ikään kuin olisimme menneet rauhalliselle ampumaradalle. Teiden varsilla metsässä etenivät sivustapartiot. Sotilaat olivat pukeutuneet syksyä varten, mutta sodan alkuvaiheessa oli pakkasta ja minun tehtävänä oli ehkäistä miesten paleltumia ajoissa. Erään tien mutkassa makasi 30 - 40 puna-armeijan miestä kaatuneena ja verissään, se hiljensi etenevät sotilaat. Joukkueen komentaja makasi miesten edessä kuolleena valkoisessa lammasturkissa. Muistaakseni samalla paikalla tiellä makasi myös yksi suomalainen sotilas kuolleena. Tragedian tapahtumapaikalla ei ollut merkkejä taistelusta ja siksi emme halunneet uskoa mitä oli tapahtunut. Katkeraa oli todeta, että usko nopeaan voittoon ja verettömään valloitukseen horjui. Suomalaiset olivat ilmeisesti ohittaneet sivustapartiomme ja sitten joukkue ammuttiin konekiväärillä. Ensimmäisten 3 - 4 päivän aikana meillä oli akuutti ruokapula, emme saaneet lämmintä ruokaa lainkaan ja kuivamuonaa oli vain rajoitetusti. Iljanvaarassa ensimmäisenä hyökkäyspäivänä etujoukot taistelivat pienen suomalaisryhmän kanssa ja vasta 4. joulukuuta JR 659 saavutti Särkkäjärven tason. Kuolismaa saavutettiin 4. joulukuuta, siellä oli suomalaisilla bunkkereita ja nelirivisiä piikkilanka-aitoja sekä miinoituksia. Saavuttuamme kylään, suomalaiset olivat polttaneet kylän rakennukset edellisenä päivänä. Koitajoen ja Luovenjoen sillat oli myös räjäytetty. Aamulla 4. joulukuuta JR 436 ylitti Koitajoen Kuolismaassa ja sen jälkeen JR 436 ja JR 659 komppaniat määrättiin rakentamaan uudet sillat räjäytettyjen siltojen tilalle. Joulukuu 7. - 9. päivinä JR 659 ja 129. tiedustelupataljoona saavuttivat Koitajoen Möhkössä. Siellä vastassa oli kaksi suomalaispataljoonaa, jotka tulittivat Koitajoen länsipuolelta. Saavuttuamme Möhköön, Koitajoen yli johtava silta räjäytettiin ja vihollinen torjui ylitysyrityksemme. Viestiyhteydet taakse esikuntaan 30 kilometrin päähän Kuolismaahan olivat tekemättä ja viestitys toteutettiin kuriireilla. Pakkanen oli kovaa ja tulenteko oli ankarasti kielletty, se aiheutti paleltumia miehistön keskuudessa. Joukot tekivät korsuja ja sinne miehet tekivät salaa uuneja, joita lämmittivät. Komentajat päättivät, että Koitajoen takana olevat viholliset ohitetaan vasemmalta ja motitetaan suomalaispataljoonat Möhkön alueelle. Toimenpidettä toteutti yliluutnantti Maksimov tiedustelukomppanian 4336. rykmentin kanssa. Kiertoliikkeen aikana suomalaiset siirsivät osan joukoista Maksimovin joukkoja vastaan ja taistelussa Maksimov itse kaatui. Maksimovin joukkojen kiertohyökkäyksen vuoksi suomalaiset perääntyivät Möhköstä Oinassalmelle 9.-10.12.1939 välisenä yönä."

Kapulasilta Liusvaarasta Megriin johtavalla polulla

Katri Kontturi ja rajamies Luukkanen Megrin tiellä 1930-luvun lopussa (Ilomantsin Museosäätiö)

Ilomantsia puolustamaan suojajoukoksi koottiin Er.P 11, joka muodostui Ilomantsin rajavartioston sotilaista sekä ilomantsilais- ja enolaismiehistä kootusta reserviläisosastosta. Osasto koottiin 6.-10.10.1939 ja siirrettiin seuraavan viikon aikana rajalle Kuolismaahan, Liusvaaraan ja osia Vuottoniemen ja Hattuvaaran suuntaan. Suomalaispuolustajien yhteinen miesvahvuus sodan alkaessa oli noin kymmenesosa 155. Divisioonan miesvahvuus talvisodan alussa 30.11.- 9.12.1939 oli maksimissaan 1 400 miestä. Tästä määrästä Er.P 11 miesvahvuus sodan alkaessa oli vain 800 miestä. Pataljoonan komentajana oli sodan alussa majuri Nikoskelainen 13.12.1939 saakka ja sen jälkeen komentajaksi siirrettiin Ilomantsin rajavartioston komentaja kapteeni Viljo Kivikko. Samalla Er.P 11 muutettiin JR 42, 3 pataljoonaksi. 

Isäni oli talvisodassa nostomiehenä. Tehtävänä oli kaivaa taisteluhautoja ennen talvisotaa Kuolismaan itäpuolella. Talvisodan aikana kaivuutyö ja etulinjan joukkojen huoltotyö jatkui Tervaruukin, Oinassalmen ja Joutenjärven alueella. Sodan päättymisen jälkeen hänet määrättiin hautausryhmään. Ryhmä hautasi Kuuksenvaaran ja Möhkön välille kaatuneita venäläissotilaita huhtikuun lopusta aina kesäkuulle 1940 saakka. Hän kertoi meille, että he hautasivat  satoja vainajia Taivallammen alueella Taivallammen molemmille puolille, eniten nykyisen maantien varteen. Samoin he kävivät Särkkäjärvellä hautaamassa Koslovin partion sotilaat.   

Megrissä olleet rajavartiosotilaat olivat yöt marraskuun lopussa 1939 Korkeavaaran taloissa, kun eivät uskaltaneet jäädä yöksi Megrin vartioasemalle. Rajapartio lähti Korkeavaarasta 30.11.1939 aamulla kello 7.12.39  alikersantti Pynnösen johdolla etenemään takaisin Megrin vartioasemalle. Vartiomiesten ollessa lähellä Rataslampea kello 8.00 osui Rataslammen kankaalle ja Megrin vartioaseman seudulle tykistökeskitys n. 25 kranaattia.  Rajasotilaat perääntyivät takaisin Korkeavaaralle, jonne jäivät asemiin. Kello 11.15 ensimmäiset punasotilaat olivat nousemassa Korkeavaaralle. Suomalaiset avasivat tulen ja suomalaisten kertomusten mukaan ainakin 20 venäläistä kaatui Korkeavaaran itäpuolelle. Puna-armeijan etujoukko perääntyi ja yrittivät myöhemmin hyökätä uudelleen Korkeavaaralle.  Rajasotilaat perääntyivät Korkeavaarasta kello 15.00 jälkeen Liusvaaran suuntaan. Illan aikana Pynnösen joukkue perääntyi Liusvaaraan saakka ja heidän ilmoituksensa mukaan he olivat ampuneet 10 venäläistä lisää Korkeavaaralla. Liusvaaraan oli jätetty Er.P 11 ensimmäinen komppania, jonka vastuualueena oli Liusvaaran tien puolustaminen. Iljanvaaran metsänvartijantalon läheisyydessä ollut rajapartio perääntyi aamulla 30.11.1939 Pahkalammen vartioasemalle ja siellä ollut rajavartiorakennus sytytettiin tuleen illan pimentyessä. Perääntyminen Pahkalammelta jatkui seuraavaan aamuun mennessä Roukkeenjärven särkälle ja Varpajärvelle kaivettuihin asemiin saakka. Er.P 11 joukkoja komensi sodan alussa majuri Nikonkoskelainen, jonka komentopaikka sodan alussa oli sijoitettu Kuolismaan Kievarille (Jussi Kettunen). Nikoskelaisen käskystä Liusvaarassa ollut ensimmäinen komppania perääntyi 1.12.1939 Näätäsuolle rakennettuihin asemiin. Hullarissa ollut pieni rajamiehistä koottu osasto perääntyi 1.12.1939 mennessä Koitajoen itäpuolella sijaitsevalle Haukijärvelle saakka. Näätäsuon asemiin jäi 2.12.1939 Er.P 11 kolmas komppania, muiden perääntyessä Sulkulammen ja Elinlammen asemiin. Illalla Näätäsuon asemia lähestyi Neuvostopataljoona kahden panssarivaunun kanssa ja yöllä asemissa olleet suomalaiset perääntyivät Sulkulammella oleviin asemiin. Liusvaaralta lähdettäessä 30.11.1939 kylän talot oli sytytetty palamaan jo kello 22.30 alkaen. Aamulla 3.12.1939 Sulkulammen asemiin lähetettiin pieni panssarintorjunta osasto. Päivällä Sulkujoen silta räjäytettiin ja iltapäivällä 3.12.1939 hyökkäsi vihollinen uudestaan Sulkulammen asemia vastaan. Osa hyökkäysjoukosta pääsi etenemään Sulkulammen asemien taakse. Tässä vaiheessa suomalaiset kärsivät ensimmäisen miestappion, kun enolainen Evert Nuutinen haavoittui vaikeasti hyökkäyksessä ja hänet jouduttiin jättämään Sulkulammen asemiin. Salmijärven vartioasemalla olleet rajamiehet sytyttivät rajavartioston tuleen 1.12.1939 ja perääntyivät Salmijärveltä Kuuttivaaralle. Varsinaista taistelutoimintaa ei kuitenkaan Salmijärvellä ollut talvisodan alussa. Kuuttivaaralta rajapartio perääntyi seuraavana päivänä Kuolismaahan.

Kuuttivaaran metsänvartijantalo keväällä 1939. Talo rakennettiin 1878 ja sitä laajennettiin vuosien saatossa useita kertoja. Talossa oli suuri tupa, kaksi kammaria ja suuri eteinen. Lisäksi tilalla oli navetta, riihi ja sauna, kaikki Kuuttivaaran mäen päällä. Talvikausina talossa majoittui metsätyömiehiä, koska lähimmät metsäkämpät olivat kymmenkunta kilometriä Ilomantsin suuntaan Sulkulammella ja Hirvisärkällä. Talon polttivat venäläiset partisaanit 11.7.1944.

Sulkulammen metsänvartijantalo oli noin kilometrin päässä maantiestä, Sulkulammen eteläpuolella olevan harjun päällä. Talon vierellä oli näkötorni, josta metsänvartija Jefim Solehmainen sai kesäisin katsella ympärillä olevia metsiä mahdollisen tulipalon varalle. Metsänvartijan torppa paloi 8.12.1892 ja se rakennettiin seuraavana kesänä talkootyönä uudelleen. Sulkulammen metsänvartijatorpan kautta pääsi purilastietä Kuuttivaaran metsänvartijatilalle, matkaa sinne oli 8 km Sulkulammelta. Varsinaiset talvisodan taisteluasemat olivat Sulkujoen sillan molemmin puolin Kuolismaan ja Liusvaaran maantien varrella. Sulkujoen kämppä rakennettiin 1930-luvun alussa Sulkulammen metsänvartijatorpan läheisyyteen ns. Yläpuron varteen. Lokakuussa 1939 Er.P 11 sotilaat tekivät taisteluasemat Sulkujoen varteen ja majoittuivat Sulkulammen kämpälle ja metsänvartijan taloon. Sulkulampi nimi lienee tullut padosta, joka oli tehty 1800-luvulla Sulkulammen pohjoispäähän. Sillä nostettiin vettä Sulkulampeen ja keväällä Sulkujokea pitkin uitettiin tukkeja Kotkatjärvelle ja sieltä Valkkijokea pitkin Koitajokeen. Isäni syntymäkoti oli Valkkijoen varrella, Itkajärvellä. Heidän kodin ohitse uitettiin keväisin Sulkulammen ja Kuuttivaaran saloilla kaadetut puut.

Pahkalammelta rajalle johtava vartiopolku 1930-luvulla (Museovirasto, Uuno Peltoniemi)

Illalla 3.12.1939 majuri Nikoskelainen määräsi kolmannen komppanian perääntymään Sulkulammen asemista Kuolismaahan ja samalla Elinlammella ja Roukkeensärkillä olleet joukot perääntyivät Kuolismaahan. Illalla 3.12.1939 Kuolismaan kylä päätettiin evakuoida ja kylän talot sytytettiin palamaan. Jyrkänkoskella ja Haukijärvellä olleet puolustajat vetääntyivät seuraavan yön aikana Korentovaaraan. Kuolismaan puolustajat perääntyivät seuraavaksi yöksi Luovenjoen taakse Miikulanvaaraan ja perääntymisen aikana Kuolismaan ja Luovenjoen sillat tuhottiin. Joulukuun 4. päivänä Miikkulanvaarassa olleet joukot perääntyivät Lutikkavaaran kautta Möhköön, jonne pääosa saapui jo kello 14.00 mennessä. Joukot lepäsivät Möhkössä ja pieniä partioita lähetettiin Sysmäjärven ja Öykkösenvaaran suuntiin. Tappiot 30.11. – 5.12.1939 olivat Er.P 11 joukoilla yksi kaatunut (Evert Nuutinen), viisi haavoittunutta ja kaksi miestä oli kateissa. Torstaina 7.12.1939 kapteeni Enbergin toinen komppania lähti etenemään Möhköstä kohti Öykkösenvaaraa, jossa osasto kohtasi neuvostojoukkojen kärkiosaston. Osaston miehet joutuivat pakokauhun valtaan ja miehet pakenivat yksitellen Möhköön. Iltapäivällä kello 16.30 venäläisten etujoukko ja panssarivaunut etenevät Möhkön kylään. Panssarivaunujen ilmestyttyä Möhköön Koitajoen ylittävä betonisilta räjäytettiin. 

Möhkön 1924 valmistunut betonisilta (Rudolf Salomaa, Ilomantsin Museosäätiö)

Venäläiset rakensivat Möhköön Koitajoen ylittävän sillan talvisodan aikana, se oli käytössä 1960-luvun loppuun saakka. Oikealla saharakennus, takana Möhkön Pytinki. SA-kuva

Oinassalmen silta räjäytettiin 10.12.1939, se oli valmistunut heinäkuussa 1939. SA-kuva

Samaan aikaan perustettiin Osasto Talvela (6.12.1939) ja Ilomantsin joukot alistettiin osaston alaisuuteen. Eversti Talvela perusti Ilomantsiin tässä vaiheessa Ryhmä A, jonka johtajaksi määrättiin jääkärieversti Per Ole Ekholm ja hänelle vahvistuksena saapui yksi kenttätäydennysprikaati. Seuraavat kaksi päivää taisteltiin Möhkössä ja Hattuvaaran suunnalla suomalaisjoukot perääntyivät Kallioniemeen. Joulukuun 9. päivä suomalaisjoukot aloittivat perääntymisen Möhköstä Oinassalmelle kaivettuihin asemiin. Kun kaikki joukot oli saatu Oinassalmen sillan yli, silta räjäytettiin. Joulukuun 7.–10. päivinä kaatui Ilomantsin rintamilla 16 sotilasta, pääosin Möhkön ja Oinassalmen alueella. Tässä vaiheessa Ilomantsin joukkoja päätettiin vahvistaa kenttätäydennysprikaateista kootulla pataljoonilla. Kaksi pataljoonaa ja konekiväärikomppania saapuivat Oinassalmelle jo 6.12.1939 ja yksi kiväärikomppania Lehtovaaraan. Viides kenttätäydennysprikaatin komppania saapui Oinassalmelle 9.12.1939. Paavo Talvela kävi Ilomantsissa 10. joulukuuta ja määräsi eversti Ekholmin valtaamaan takaisin Möhkön kylän. Hyökkäys toteutettiin seuraavana aamuna ja  tappiot 11.12. Oinassalmen ja Möhkön välillä oli vain kolme kaatunutta. Ekholmin käskystä hyökkäys uusittiin seuraavana aamuna eli joulukuun 12. päivänä. Oinassalmelta Ekholmin määräyksestä kaksi pataljoonaa lähti hyökkäämään Möhköön ja joukoista osa pääsi etenemään Möhköön saakka iltapäivällä. Möhköön saapunut  pataljoona vedettiin yön aikana takaisin Oinassalmelle. Tappioita ei kirjautunut ao. päivälle. Päämajan käskystä hyökkäys uusittiin seuraavana aamuna, mutta joukot pääsivät vain Rajavaaran ja Poikolanmäen tasolle. Hyökkäävä joukko-osasto kärsi voimakkaassa tykistötulessa 24 miehen tappiot kaatuneina, heistä neljä jäi kadoksiin. Mainitsen ilomantsilaisista 13.12.1939 kaatuneista Niilo Suihkon, Onni Taipaleen, Elias Jormanaisen ja Martti Kurvisen. Kahden viimeksi mainitun  ruumiit jäivät kentälle.  Eliaksen ruumis löydettiin etsinnöissä ja kuljetettiin Ilomantsiin, mutta Martti jäi kadoksiin.  Hyökkääjät perääntyivät sekalaisena laumana takaisin Oinassalmen asemiin. Tässä vaiheessa Oinassalmelle saapui kaksi kenttätäydennysprikaatin pataljoonaa ja Ilomantsiin saapuneista pataljoonista muodostettiin JR 41. Isäni oli tuossa vaiheessa siirretty Er.P 11 riveistä perustettuun rakennus pataljoonaan ja sen miehet olivat majoittuneena Tervaruukin alueelle. Rakennuspataljoona määrättiin samana päivänä kaivamaan Taivallammen ja Kuikkalammen väliselle harjulle korsuja ja taisteluhautoja Oinassalmella olleiden joukkojen majoituspaikoiksi. 

155. divisioonan taisteluista Ilomantsissa löytyy netistä seuraava teksti: 

"JR 436 rykmentti luutnantti Ivanovin johdolla hyökkäsi 9.12.1939 Oinassalmen pohjoispuolelta Koitajoen ja Karpankankaan suon yli, mutta suomalaiset torjuivat hyökkäyksemme ja siirsivät sen jälkeen osan puolustajista Maksimovin entistä pataljoonaa vastaan Oinassalmelle. Seuraavana yönä suomalaiset vetäytyivät Karpanjärven länsirannalle. Seuraavana aamuna JR 786 yritti vallata Koitajoen länsirannan Karpanjärven alueella yhdessä JR 659 ja JR 436 miesten kanssa. Vihollinen keskitti konekivääri- ja kivääritulen hyökkäysryhmittymään ja hyökkäyksemme keskeytyi. Iltaan mennessä asemat vakiintuivat Karpanjärvellä ja JR 786 jäi puolustukseen. Suomalaiset hyökkäsivät Oinassalmelta ja JR 786 ja muut yksiköt siirsivät Oinassalmi-Karpanjärvi linjalle uusia reservejä suomalaishyökkäyksen torjumiseksi. Suomalaishyökkäykseen osallistui noin 4500 miestä, heistä 3500  oli kivääriaseistus, 150 automaattikivääriä, 965 konepistoolia, 148 kevyttä ja 72 raskasta konekivääriä, 13 tykkiä ja 16 kranaatinheitintä. JR 659 rykmentti lähetettiin kiertämään luutnantti Andrejevin johdolla suomalaisten vasemman kyljen kautta reittiä Poikolanmäki-Jänissaari-Siitari-Keloranta, mutta Jänissaaren kohdalla pataljoona joutui väijytyksiin ja jäi sinne asemiin. Vahvistuksena sinne lähetettiin 129. Tiedustelupataljoonasta ja JR 659 rykmentistä. Vahvistuksien saapuessa suomalaiset ajettiin Jänissaaresta pois. Pataljoonamme ajoivat suomalaisia Jaakkimankankaalle saakka. Tässä hyökkäyksessä vain kuusi miestä katosi. Joulukuun 12. - 13. päivinä taistelut jatkuivat ylityskohdan valloittamiseksi mm. Koitajoen yli Haapalanahon kohdalta. JR 436 menetti näissä taistelussa 7 miestä kaatuneena, 40 haavoittuneena. JR 659 pataljoonista kaatui 30 miestä, 221 miestä haavoittui ja 18 miestä katosi. Suomalaisten linjat jäivät taistelujen jälkeen Oinassalmen ja Karpankankaan alueella Karpanjärven länsipuolelle."

Talvisodan historia karttapiirros s. 95

Seuraavana aamuna Neuvostojoukkojen JR 659 ja JR 436 kahdesta pataljoonasta koottu koukkausosasto hyökkäsi Er.P 11 majoitusalueelle Taivallammen alueella ja osa joukoista Muokonniemen alueelle. Eversti Ekholm keräsi illan ja yön aikana n. 200 miehen vahvuisen osaston ja hyökkäsi Er.P 11 miesten kanssa Taivallammen taakse Karpankankaalle pesiytynyttä vihollista vastaan. Neuvostopataljoonat tuhottiin melkein kokonaan. Kapteeni Kozlov ja pataljoonan lääkäri ylittivät Kuolismaan tien ja pakenivat Petkelniemeä kohti. Heidän kanssa oli 15 punasotilasta. Pakeneva kapteeni Kozlovin partio jäi lepotauolle Särkkäjärven rannalle ja kohtasi 15.12.1939 Särkkäjärven kankaalla alikersantti Pynnösen partion. Syntyneessä taistelussa kaikki Kozlovin miehet tuhottiin. Neuvostoliiton JR 659 ja JR 436 kahden pataljoonan miehistä yli 30 % menehtyi Taivallammen alueella 14.-15.12.1939. Ilomantsin alueella kaatui 14. – 16.12.1939 aikana yhteensä 21 sotilasta. Venäläiset Taivallammella kaatuneet haudattiin vasta kesällä 1940 lähelle kaatumispaikkaa noin  10 - 100 miehen ryhmissä. Isäni toimi hautausporukassa ja hän näytti meille 1960-luvulla hautapaikat, joista ainakin yksi jäi Taivallammen kohdalla nykyisen maantien alle. Kymmenen miehen ja yhden naisen hautapaikan venäläiset löysivät 2018-2019 kaivauksissa.  Haudat olivat näkyvissä 1960-luvun alussa, mutta nykyään niitä ei erota maastosta.

Kuolismaan silta, räjäytettiin 3.12.1939, alla Luovenjoen silta. Sillat rakennettiin 1935-1937 (Ilomantsin Museosäätiö)

155. divisioonan taisteluista Ilomantsissa löytyy netistä seuraava teksti: 

"Joulukuun 14. päivänä 1. kiväärijoukon komisaari Krainov määräsi vastoin 155. divisioonan esikunnan suostumusta JR 436 rykmentin 3. pataljoonan komentajan kapteeni Kozlovin etenemään Oinassalmen suomalaisrintaman taakse. Koukkaukseen Krainov määräsi kaksi pataljoonaa yksi pataljoona JR 659 ja yksi JR 436, se oli Kozlovin 3. pataljoona. Kozlovin pataljoonat joutuivat vaikeaan tilanteeseen Taivallammen kankaalla, se taisteli piiritettynä ja samalla menetti suurimman osan johtohenkilöistä. Heidän joukossa kapteeni Kozlov haavoittui aamulla 15.12.1939. Kozlov vetäytyi joukkoineen taistelusta 15.12.1939 kello 8.00 mennessä. Siinä vaiheessa pataljoonien miestappio oli jo yli 30 %. Samaan aikaan JR 789 yritti hyökätä Oinassalmen yli siinä onnistumatta. Syynä oli poliittiset ja komennon henkilöongelmat. Tappioita joukoillemme tuli 12. - 15.12.1939 kaatuneina 177 miestä, haavoittuneina 710 miestä ja kadonneina 210 miestä. Sodan alusta 30. 11.1939 - 15.12.1939 Divisioonamme tappiot olivat 336 kaatunutta, 926 haavoittunutta ja 251 kadonnutta sotilasta. Taistelussa 10. - 15.12.1939 menetimme 3 T-26 panssarivaunua, 5 T-37 panssarivaunua, kaksi panssariajoneuvoa, 31 raskasta konekivääriä, 34 kevyttä konekivääriä, 504 kivääriä, 38 kranaatinheitintä. Kozlovin osaston taisteluvalmius oli heikko, 70 % heistä oli kouluttamattomia ja se johti taistelukokoonpanojen romahtamiseen ja tarpeettomiin ihmistappioihin. Ankaran pakkasen lisäksi etenemistä vaikeutti syvä löysä lumi. Emme pystyneet kuljettamaan konekiväärejä sellaisen lumenpaljouden läpi, myöhemmin tuodut suksetkaan eivät pelastaneet meitä tappioilta, koska sotilaat eivät osanneet niillä hiihtää. Jotkut sotilaista hiihtivät 5 - 10 metriä ja kaatuivat heti paksussa lumessa. Taistelut Oinassalmen alueella jatkuivat ja joulukuun 22. ja 23. päivinä. silloin oli suurin taistelumme JR 786 rintamalla. Suomalaiset hyökkäsivät divisioonan oikeaan kylkeen Er.P 11 tueksi tulleen Er.P 112 joukkojen kanssa. Samaan aikaan Kallioniemessä hyökkäsivät suomalaisjoukot. Kello 8.00 mennessä torjuimme hyökkäykset ja aiheutimme suomalaisille suuret tappiot. Suomalainen 112 Erillinen pataljoona hyökkäsi Haapalanahossa rykmenttimme 1. pataljoonan molempiin kylkiin. Laskimme että suomalaisia oli 110 miestä. Heidän joukossa syntyi paniikki ja he avasivat tulen umpimähkään ja heti sen jälkeen suomalaiset alkoivat vetäytyä. Tässä vaiheessa JR 786 3. pataljoonan komentaja Gorny aloitti miehineen tulituksen ja suomalaiset pakenivat Koitajoen taakse. Taistelukentälle jäi yhdeksän suomalaista, yli 20 kivääriä, kaksi kevyttä konekivääriä, 34 000 kiväärin patruunaa, 635 paria suksia ja radiopuhelin. Suomalaiset saivat vangittua kolme omaa miestämme..."

Jalasjärven miehiä Taivallammen vieressä olevan Kuikkalammen rannalla

Sama paikka syksyllä 2021. Kävin tässä korsussa 1960-luvun alkupuolella, se oli vielä silloin kunnossa. Nukkumapaikat olivat korsun sivuilla ja peräseinällä, pöytä oven vasemmalla puolella. Korsussa oli pieni eteinen, jossa kivääritelineet molemmin puolin.

Korsu 12.12.2021, aikaa on kulunut lähes 82 vuotta Taivallammen taistelusta 14.12.1939. Olen käynyt vuosia korsukylässä ja nähnyt sen hiljaisen katoamisen luontoon. 

Marraskuun 13. päivänä 1939 Megrin vartioasemalla kuultiin Hingervaaran suunnalta pikakiväärin ammuntaa ja puiden kaatamisia, joka jatkui useita päiviä. Hingervaaran alueelle tuli seuraavien päivien aikana 155. Divisioonien joukkoja ja majoituspaikkoja varten kaadettiin metsää Hingervaaran alueelta (3-4 km rajalta itään).  21.11.1939 kävi Iljanvaaran rajapaalulla Nro 557 kolmimiehinen venäläispartio.

27.11.1939 sekä Iljanvaarassa, että Megrin itäpuolella kuului puiden kaatamisia noin 500 metriä rajan takaa.  Lunta oli maassa 20 cm ja lämpötila -3 astetta pakkasta.

Majuri Nikoskelainen vapautettiin komentajan tehtävistä ja hänet vaihdettiin kapteeni Viljo Kivikkoon 13.12.1939. Taivallammen taistelujen jälkeen Ilomantsissa saatiin huokaista helpotuksesta, sillä hyökkäykset vähenivät sekä Oinassalmella, että Kallioniemen suunnilla. Joulukuun 22. päivä Ilomantsissa tehtiin suomalaisten taholta hyökkäysyritys Parissavaaran ja Oinassalmen alueella, mutta hyökkäykset epäonnistuivat. Kaatuneita Ilomantsin rintamalla oli 17.-22.12.1939 yhteensä vain kaksi. Joulun aika Ilomantsissa kului pienten kahakoiden merkeissä ja 23. – 26.12.1939 kaatui Ilomantsissa yhteensä 27 miestä, heistä yksi oli ilomantsilainen. Joulun aikaan kapteeni Julkusen komppania oli vartioimassa Viitarannalla ja heillä oli teltat Nuorajärven rannalla. Joulun jälkeen taistelut Ilomantsissa saivat asemasodan luonteen ja samalla tehtiin partiomatkoja etulinjan taakse ilomantsilaisiin itäosien kyliin.

Oinassalmen puolustuslinja 20.3.1940 SA-kuva

Joulukuun loppupuolella Ilomantsiin saatiin vahvistuksena vielä yksi Porilaiskomppania. Joulukuun tappiot ajalla 27. -31.12.1939 olivat yhteensä kolme kaatunutta, joka kertoo taistelujen siirtyneen asemasotavaiheeseen. 

Ilomantsiin saatiin täydennyksenä vielä ennen vuodenvaihdetta Er.P 112 ja Polkupyöräpataljoona 7 ja näiden joukkojen komentajana toimi Everstiluutnantti Viljanen. Tammikuun alussa Oinassalmelle siirrettiin kapteeni Vilho Julkusen osasto Julkunen ja Oinassalmella olleista joukoista lähetettiin Möhkön suuntaan päivittäin useita häirintä- ja tiedustelupartioita. 14. Tammikuuta Ilomantsin taisteluosastot muutettiin JR 41.  II/JR 41 oli Ryhmä Julkusen kanssa Oinassalmella, Er.P 11 kaksi joukkuetta Nuorajärven rannoilla, III/JR 1 oli Kallioniemessä sekä kaksi joukkuetta I/JR 41. Lisäksi vartio-osastot Käenkoskella, Huhuksessa, Lylykoskella ja Hiiskoskella. Tammikuun puolessa välissä 155. Divisioonan joukot lisäsivät etulinjan valvontaa ja samalla todettiin sen saaneen rajavartiojoukoista täydennystä. Tammikuun 18. venäläisjoukot saivat kaksi hiihtopataljoonaa ja sen jälkeen oli tavoitteena hyökätä Oinassalmen ja Kallioniemen takana oleviin suomalaisasemiin. Tammikuun 21. jälkeen Tolvajärven ja Kollaan rintamalla Neuvostoliiton joukot aloittivat hyökkäysten sarjan ja Ilomantsista siirrettiin joukkoja Kollaalle ja Tolvajärvelle. Myös Ilomantsissa 155. divisioona yritti hyökätä, mutta ne torjuttiin. Suomalaisten tappiot tammikuuna aikana Ilomantsissa olivat 32 miestä ja pääosa heistä kaatui Oinassalmen etulinjassa. Helmikuussa oli pääosin sissitoimintaa ja venäläisten jatkuvia tykistökeskityksiä. Kaatuneita Ilomantsissa oli helmikuussa 1940 yhteensä 10 miestä. Helmikuun lopussa venäläiset tekivät hyökkäysyrityksen Viitarannan Kääntämäsalmen alueelle, mutta se epäonnistui.

Kuvassa näkyvän Taivallammen alueelta löysimme lapsena yhden luurangon, joka oli lammen rannan läheisyydessä. Selässä "luurangolla" oli joko kivääri tai radiolaite, se törrötti ruosteisena luurangon yläpuolelle saakka. Emme kertoneet löydöstä kellekään, sillä olimme etsimässä sotakamaa.

Maaliskuun alussa Nuorajärven alueella hyökännyt vihollisosaston hyökkäykset estettiin, muuten kuukausi alkoi asemasotana. Maaliskuun 6. päivänä Oinassalmen etulinjaan vaihdettiin I/JR 41 ja II/JR 41 siirtyi lepoon Kuuksenvaaran taloihin. Er.P 11 oli ollut majoituksessa Taivallammen ja Kuikkalammen välimaastossa olevissa korsuissa jo joulukuulta lähtien.

Talvisota päättyi 13.3.1940 ja 105 päivää kestäneet taistelut vaikenivat Ilomantsissa. Ilomantsin pitäjästä jäi Moskovan rauhassa 34 % Neuvostoliitolle mm. Liusvaaran, Kuolismaan, Vuottoniemen, Ontronvaaran ja Melaselän kylät.  Henkilötappiot Ilomantsin rintamalla ajalla 30.11.1039 – 13.3.1940 olivat 132 miestä kuolleena, 15 kadonneena, 257 haavoittuneena, heistä yksi kuoli sodan jälkeen. Lisäksi 14.3.1940 jälkeen yksi miestä kuoli rajakahakassa Möhkössä ja kaksi miestä katosi Lamanahossa syyskuussa 1940. 

Venäläistappiot olivat kymmenkertaiset suomalaistappioihin verrattuna. Yksinomaan Taivallammen alueella kaatui suomalaistietojen mukaan 450 venäläistä. Isäni kertoi 1960-luvulla, että he hautasivat Taivallammen maastoon satoja venäläissotilasta toukokuussa 1940. Hän oli joulukuussa 1939 myös taistelemassa Taivallammella ja sen vuoksi hänet varmaan valittiin hautausporukkaan. Venäläistilastojen mukaan 30.11.- 25.12.1939 välisenä aikana venäläisiä kaatui yhteensä 382 ja katosi 269, joten suomalaisten ja venäläisten tilastoissa on aika suuri ero? Suomalaiset puhuivat, että Taivallammelle hyökkäsi yksi pataljoona, venäläiset kahdesta pataljoonasta? Joka tapauksessa Taivallammen taistelun suomalaisvoitto oli merkittävä. Jos Taivallammelle hyökänneet venäläispataljoonat olisivat päässeet Taivallammen alueella maantielle saakka, siellä olisi syntynyt motti Oinassalmen alueelle. Suomalaisten päämajoitusalue oli Taivallammen eteläpuolella Kuikkalammen ympäristössä ja etulinja Petkelniemen-Oinassalmen ja Nuorajärven linjalla. Jos koukkaus olisi onnistunut, sen seurauksena venäläiset olisivat päässeet seuraavina päivinä etenemään Ilomantsiin ja sieltä edelleen Talvelan ja Pajarin joukkojen taakse Tuupovaaraan ja Joensuuhun. Eräällä tavalla Taivallammen taistelua voisi kuvata Tolvajärven taisteluihin. Molemmissa tapauksissa venäläiset olivat pääsemässä suomalaisten etulinjan joukkojen taakse ja molemmissa tapauksissa suomalaiset löivät takalinjoille koukanneet pataljoonat lähes viimeiseen mieheen. Tolvajärven hallinnasta taisteltiin voitokkaasti 12.12.1939 ja Ilomantsin Taivallammella 14.-16.12.1939.  

Takana näkyvään notkoon haudattiin toukokuussa 1940 Taivallammen taisteluissa 14.-15.12.1939 kaatuneet venäläiset sotilaat. Hautoja oli tällä kohdalla neljä ja ne olivat noin 30 metriä pitkiä. Hautojen kummut olivat näkyvissä 1960-luvun alussa, kun isäni näytti hautojen paikat. Hän kertoi, että kaatuneet kuljetettiin hevosilla hautaamispaikalle ja ladottiin vierekkäin kaivettuihin hautoihin. Yhden haudan he olivat kaivaneet nykyisen Viitarannan tien varteen, siihen haudattiin yksi nainen ja kymmenen miestä aseineen. Yksi hauta jäi nykyisen Möhkön tien alle ja yksi oli Taivallammen rannalla, kuvaajan takana. Yhden luurangon löysimme 1960-luvulla oheisen rinteen juurelta. Koira tai susi oli kaivanut kuopan rinteen juureen ja löytänyt sieltä ihmisluita. Peitimme luut mullalla ja heittelimme oksia montun päälle. 

Kozlovin partion hauta. Isäni kertoi eräällä puolukkareissulla, että he hautasivat oikealla näkyvän Särkkäjärven rantaan kapteeni Kozlovin, lääkärin ja 15 sotilasta. Yksi venäläinen sotilas oli kellunut  toukokuussa 1940 Särkkäjärven rantavedessä. Hautapaikka on hyvällä paikalla! 

155. divisioonan ilmoittamat tappiot ajalla 30.11.-25.12.1939; kokonaistappiot lienevät olleet talvisodan aikana Ilomantsin rintamalla 1000 - 3000 miestä, mutta tarkkoja lukuja en ole löytänyt? Jouluun 1939 mennessä Neuvostoliiton ilmoittamat tappiot olivat kaatuneina 382 ja kadonneina 269 sotilasta. Luvut eivät aivan pidä paikkaansa, koska Taivallammen 14.-15.12.1939 kahakan jäljiltä löydettiin lähes 450 kaatunutta vainajaa touko-kesäkuussa 1940.

Alla suomalaisten tappiot talvisodassa 30.11.1939 - 13.3.1940

   

Talvisodassa 1939-1940 Ilomantsissa kadonneet ja Ilomantsilaiset kadonneet

Vuodenkierto on taas kerran edennyt marraskuulle ja hetken päästä vietämme itsenäisyyspäivää. Suomessa muistelemme itsenäisyyspäivänä talvi- ja jatkosodassa menehtyneitä sankarivainajiamme. Talvisodassa menehtyi Ilomantsin rintamalla 124 suomalaista, 275 haavoittui ja 15 sotilasta jäi kadoksiin. Talvisodassa kaatui 112 ilomantsilaista ja kymmenen sotilasta katosi. Tässä marraskuun alun postauksessa käsittelen Talvisodassa, välirauhan aikana ja jatkosodan alussa Ilomantsissa kadonneitten ja ilomantsilaisten sotilaiden kohtaloita.  

Suomi menetti talvisodassa n. 26 600 henkeä. Kaatuneita oli n. 16 700, n. 3 700 kuoli haavoittuneena, n. 1 750 jäi kentälle tai katosi, n. 720 kuoli tapaturmissa tai tauteihin ja n. 360 kuolinsyy jäi tuntemattomaksi.

Ilomantsin rintamalla talvisodassa katosivat seuraavat sotilaat;

Hakala Lauri s. 5.6.1914, katosi Oinassalmella 13.12.1939 (JR 41, III pataljoona) Oinassalmelta Möhkön suuntaan tapahtuneen hyökkäyksen aikana. Hyökkäys tyrehtyi voimakkaan tykistöiskun seurauksena ja Lauri jäi vihollisen valtaamalle alueelle.

Hietala Tuomas s. 7.12.1916, katosi Oinassalmen ja Möhkön välillä 9.12.1939 (JR 41. I pataljoona). Tuomaksen komppania saapui Ilomantsiin 8.12.1939, Härkönvaaraan 9.12.1939 ja 10.12.1939 pataljoona siirtyi Oinassalmelle kaivettuihin asemiin.

Hohti Lauri s. 2.10.1904, katosi 23.12.1939 (Polkupyöräpataljoona 7, 3. komppania). Lauri katosi Oinassalmelta alkaneen ja Möhkön suuntaan tapahtuneen hyökkäyksen aikana. Silminnäkijähavainnon perusteella Lauri kaatui hyökkäyksessä ja jäi perääntymisen aikana venäläisten hallussa olevalle alueelle. Pataljoonan pääosa oli talvisodan alussa Soanlahdella ja siirtyi sieltä joulukuun alussa Ägläjärven alueelle ja taisteli Tolvajärven alueella joulukuun puoliväliin saakka. Pataljoonasta kaatui Tolvajärvellä 28 miestä, haavoittui 78 miestä ja katosi 35 miestä. Lauri siirrettiin Ilomantsiin 24. prikaatin riveihin 8.12.1939 ja Laurin pataljoona vasta 31.12.1939.

Humla Otto s. 26.5.1913, katosi Oinassalmella 22.1.1940 (JR 41, II pataljoona). Silminnäkijän mukaan Otto kuoli Oinassalmella, ruumista ei kuitenkaan löydetty. 

Koivisto Oskari s. 28.11.1912, katosi Parissavaaralle 23.12.1939 tehdyn hyökkäyksen aikana (JR 41, II pataljoona), haavoittui käteen ja jäi haavoittuneena vihollisen alueelle, ruumis löydettiin syyskuussa 1940.

Kukola Toivo s. 13.06.1907, katosi 13.12.1939 Oinassalmella (JR 41, II pataljoona) Möhkön suuntaan tehdyn hyökkäyksen aikana. Hyökkäys tyrehtyi voimakkaan tykistöiskun seurauksena. 

Kurvinen Martti s.  24.1.1926, katosi Oinassalmella 13.12.1939 (JR 41, III pataljoona) Möhkön suuntaan tehdyn hyökkäyksen aikana. Hyökkäys tyrehtyi voimakkaan tykistöiskun seurauksena. 

Lahti Lauri s. 10.5.1915, katosi 10.12.1939 Oinassalmella (JR 42, I pataljoona). Kadonnut 9. – 10.12.1939 Möhkön ja Oinassalmen välillä.

Manninen Tauno s. 13.3.1912, katosi Möhkössä 13.1.1940 (ErP 112/2). Oli partiomatkalla Ontronvaaralle, haavoittui vaikeasti menomatkalla Sotkasenvaaralla käydyssä taistelussa, jäi haavoittuneena vihollisen käsiin.

Nuutinen Evert s. 25.7.1911, katosi Sulkujoella 3.12.1939 (ErP 11). Kaatui Sulkujoen taisteluissa, ruumis jäi Sulkujoella vihollisen valtaamalle alueelle. Evertin ruumis saattaa olla sankarihautausmaalla, vasemmanpuoleisessa tuntemattomien haudassa? Siitä edempänä lisää!

Penttinen Veikko s. 26.08.1908, katosi partiomatkalla Oinassalmen, Hölkönniemen ja Möhkön välisellä alueella 5.1.1940 (JR 42, III pataljoona). 

Päivinen Matti s. 27.6.1911, katosi partiomatkalla Oinassalmen, Hölkönniemen ja Möhkön välisellä alueella 5.1.1940 (JR 42, III pataljoona).

Suominen Viljo s. 27.9.1913, katosi Oinassalmella 13.12.1939 (JR 41, I pataljoona) Möhkön suuntaan tehdyn hyökkäyksen aikana. Hyökkäys tyrehtyi voimakkaan tykistöiskun seurauksena. 

Uuttu Herman s. 5.7.1909, katosi Parissavaaralla 23.12.1939 tehdyn hyökkäyksen aikana (JR 41, II pataljoona).

Väyrynen Reinhold s. 26.7.1912, katosi partiomatkalla Oinassalmen, Hölkönniemen ja Möhkön välisellä alueella 5.1.1940 (JR 42, III pataljoona). Partiomatkan reitti kartalla!

Kartta, Talvisodan historia 

Talvisodassa kadonneet Ilomantsilaiset;

Talvisodassa katosi arkistotietojen mukaan kymmenen ilomantsilaista (eräiden tilastojen mukaan 22) ja heidät julistettiin kuolleeksi 14.9.1940. Heinäkuussa 1940 eduskunta hyväksyi lain, jonka perusteella sodassa kadonneet voitiin julistaa kuolleiksi, Ilomantsissa kentälle jääneet siunattiin sankarihautausmaalla 14.9.1940.

Kadonneiden muistokivet ovat lähinnä sankarihautausmaan porttia, molemmin puolin käytävää

Eino Salakan ottama kuva sankarihautausmaalta 19.5.1940 (Ilomantsin museosäätiö)

Kaatuneitten muistotilaisuus Ilomantsin sankarihautausmaalla 1940 (Suojeluskunnan arkisto)

Lentokersantti Elias Turunen s. 14.6.1916 katosi Viipurinlahdella 7.3.1940 LeL. 42. Turkinsaaren kohdalla pommituksen jälkeen Kersantti Toivo Hyytiäisen ohjaama Bristol Blenheim BL-144 ammuttiin alas 7.3.1940 kello 7.35–7.55. Kauko Nykänen oli koneessa tähystäjänä ja kersantti Eelis Turunen konekivääriampujana. Blenheim kone nousi Jukajärveltä BL-145 ja BL-140 kanssa kello 6.45 ilmaan ja saapui Vilaniemeen kello 7.30. Koneet olivat tuolloin 600 metrin korkeudessa. Johtokone BL-145 luutnantti Johan Haakin johdolla lähti pommitusliukuun kohti Teikarin saarta kello 7.32 ja sitä seurasivat Toivo Hyytiäisen ohjaama BL-144 ja luutnantti Kai Havolan ohjaama BL-140. Vilaniemen rantaan oli saapunut ensimmäiset vihollisosasto, joita kohti koneet lensivät. Koneet pommittivat noin 300 metrin korkeudesta Teikarinsaaren ja Vilaniemen välissä olleita puna-armeijan miehistörivejä, panssarivaunuja (n. 50 kpl) ja kuljetuskalustoa. Teikarinsaaren ja Vilaniemen välisellä jääalueella arvioitiin olevan liikkeessä kaksi neuvostodivisioonaa. Samaan aikaan koneiden läheisyyteen tuli pilvistä Polikarpov IL-15 ja IL-153 ja IL-16 hävittäjiä ja niiden havaitsemisen jälkeen luutnantti Johan Haaki käski koneita hajaantumaan. Koneista BL-145 ja BL-140 kaarsivat jyrkästi pohjoiseen Viipurinlahdelle. Heitä lähti seuraamaan kolme IL-16 hävittäjää, jotka kääntyivät takaisin ennen Luumäkeä. BL-145 sai kymmen osumaan koneen siipiin ja runkoon. Hyytiäinen kaarsi BL-144 koneen etelään aikomuksena palata Suomenlahden kautta takaisin tukikohtaan. Koneeseen osui kaarron aikana IL-16 koneen konekiväärisuihku ja mahdollisesti ilmatorjunnan kranaatti. Koneen alkaessa menettää korkeutta, Hyytiäinen totesi, että kone putoaa Viipurinlahteen. Hän käski tähystäjä Kauko Nykästä hyppäämään ohjaamon yläluukusta Tuppurasaaren kohdalla. Kauko pääsi koneesta ulos ja laskeutui laskuvarjolla Tuppurasaareen, jossa hän joutui heti maahantulon jälkeen Neuvostoliiton sotilaiden vangitsemaksi. Jossakin vaiheessa alastulossa oli osunut leukaan ja nilkkaan käsiaseiden osumia tai mahdollisesti jo koneesta poistumisen aikana. Hän palasi syksyllä 1940 takaisin Suomeen. Toivo Hyytiäinen ja Eelis Turunen eivät kerenneet hypätä koneesta vaan putosivat koneen mukana Koiviston alueelle. Vuonna 2018 venäläisessä lehdessä kirjoitettiin, että Viipurinlahdelta on löytynyt Bristol Blenheimin hylky Tiurinsaaresta ja se mahdollisesti kuljetetaan museoitavaksi. On todennäköistä, että löytynyt kone on BL - 144, koska muita samanmerkkisiä koneita ei Viipurinlahdelle pudonnut. Elias Turunen muutti Ilomantsista vuonna 1938 Ruokolahdelle ja työskenteli lennostossa LeL 4 Immolan kentällä. Jukajärvelle hänet määrättiin helmikuun lopussa ja hän kerkesi lentää sieltä yhden sotalennon Bristol Blenheimin konekivääriampujana, ennen kohtalokasta lentoa. 

Eljas Riissanen s. 19.7.1917, katosi talvisodassa, siunattu 14.9.1940 välirauhan aikana.  

Iivari Ikonen s. 24.6.1905 Korpiselkä, toimi ennen talvisotaa metsänvartijana Hylkysyrjässä Korpiselän ja Ilomantsin rajalla, kotikuntana oli Ilomantsi. Iivari katosi Kollaanjoella 3.3.1940. (147394). Iivari sai pestin isältänsä ja isästä käytettiin nimitystä "Vuaranpiän Ierikka" ja sillä nimellä kaikki tunsivat hänet. Eerikka oli kova metsästäjä ja erämies. Eerikan koirat olivat kuuluisia metsästysvainusta ja valtion metsäherrat pyysivät syksyisin Eerikkiä koiriensa kanssa mukaan metsälle ja usein myös karhunmetsästykseen keväisin. Iivari peri metsänvartijan pestinsä isältänsä, mutta sota vei hyvän miehen!  

 Joel Laine (Karhapää) s. 1.3.1917, katosi Syskyjärvellä 29.2.1940.

Vilho Rytkönen s. 22.3.1908, katosi partiomatkalla Lieksan Inarista venäjän puolelle 21.1.1940. 

Erkki Tossavainen s. 22.8.1917, katosi Ulismaisessa (Kollaanjoki) 11.3.1940, palveli Sissip. 4.

Kustaa Niemi 23.5.1905 Kihniössä, toimi Ilomantsissa kirvesmiehenä ja palokunnassa, katosi Korpijärvellä 11.3.1940. (732903)

Toivo Pesonen s. 15.6.1917, katosi Koirinojalla 23.2.1940. Komppania hyökkäsi yöllä Kelivaaran lounaispuolelle Mykrävaaraan. Hyökkäyksessä Toivon nähtiin kaatuvan, mutta häntä ei päästy etsimään kovan vihollistulen vuoksi. Hyökkäyksessä kaatui kolme ja neljä haavoittui.  

Kurvinen Martti s.  24.1.1926, katosi Oinassalmella 13.12.1939 (JR 41, III pataljoona) Möhkön suuntaan tehdyn hyökkäyksen aikana. Hyökkäys tyrehtyi voimakkaan tykistöiskun seurauksena.

Tikka Heikki s. 6.4.1896, haavoittui Viipurin Papulassa 11.3.1940, jäi haavoittuneena kadoksiin, 5./JR 15 (959960).

Oinassalmella sijainnut neuvostojoukkojen majoitusalue keväällä 1940 SA-kuva

Kaatuneitten muistotilaisuus sankarihautausmaalla 1940 (Ilomantsin Suojeluskunnan arkisto)

Välirauhan aikana Ilomantsissa  ammutut ja kadonneet sotilaat;

Välirauha alkoi 13.3.1940 ja sotilaallisuuksien piti loppua molemmin puolin rajaa. Sotapäiväkirjoja lukiessani törmäsin useilla paikkakunnilla (mm. Kuhmo, Lieksa) jossa neuvostosotilaat tulivat suomalaisten hallitsemille alueille ja joissakin tapauksissa he veivät mukana suomalaisia sotilaita tai aloittivat suomalaisten ampumisen. Keväällä, kesällä ja syksyllä 1940 neuvostosotilaat kävivät useilla paikkakunnilla rauhansopimuksessa solmitun raja Suomen puolella ja veivät mukana kymmeniä suomalaisia. Ilomantsin alueella on ainakin kolme tapausta, joissa Neuvostoliiton rajasotilaat ovat vanginneet rajalla liikkuneita suomalaisia rajasotilaita ja ampuneet ainakin yhden rajasotilaan Suomen puolella rajaa. Välirauhan aikana kuoli n. 1 100 sotilasta, heistä 37 kaatui rajakahakoissa, 650 kuoli rajalla saatuihin vammoihin, 322 kuolinsyy oli muu kuin sodasta johtuva ja 62 kuolemaa jäi selvittämättä.

Korpraali Väinö Nuutisen (s. 17.08.1914) ampuivat neuvostosotilaat 9.4.1940 Möhkön rajavyöhykkeellä, Suomen puolella rajaa. Nuutinen oli rajapartiossa tapahtumahetkellä. Nuutinen palveli talvisodassa 3./III/JR 42 joukoissa.  Nuutisesta löytyi 5 luodinreikää! Huom! Talvisota oli päättynyt jo 13.3.1940, joten Nuutisen tapausta voidaan nimittää teloitukseksi! Nuutisen kotipaikaksi kantakortissa on mainittu Enon Luhtapohjan kylä. Kahden päivän päästä Nuutisen ampumisesta Koitajoen varteen tulivat Suomen ja Neuvostoliiton rajavartiostojen edustajat ja totesivat, että molemmilla oli erilaiset rajakartat. Samalla kiisteltiin, kummalla puolella ao. rajankäynti tapahtui! 

Väinö Kononen s. 18.2.1920 Tohmajärvellä, katosi 18.9.1940 Sotkasenvaaralta (Lamanahon rajatolpalta). Väinö oli kaverinsa kanssa maalaamassa kesällä 1940 uudelle rajalle pystytettyjä rajamerkkejä. Väinö on nähty Gulag, Kraslag, Krasnojarsk vankileirillä, on nähty myös Petroskoissa, oli siellä syytettynä rajan luvattomasta ylittämisestä. Ei muuta havaintoa. Oli Ilomantsin rajalla tekemässä uutta rajalinjaa 25.5.1940 alkaen ja asui Haapovaaran talossa. Tuntolevy 949694.

Väinö Turunen s. 18.3.1906 Värtsilä, katosi 18.9.1940 Sotkasenvaaralta (Lamanahon rajatolpalta). Oli kaverinsa kanssa maalaamassa kesällä uudelle rajalle pystytettyjä rajamerkkejä. Karkotettu Krasnojarskiin ilman leirituomiota. Väinö on nähty Petroskoin vankilassa 30.4.1941. Ei muuta havaintoa. Oli Ilomantsin rajalla tekemässä uutta rajalinjaa 25.5.1940 alkaen ja asui Haapovaaran talossa.

Viljo Keronen s. 4.9.1021 kuoli 2.11.1940 Ilomantsissa, kuolinsyytä ei mainita kantakortissa. Isäni oli samaa ikäpolvea ja hän oli työvelvollisena Ilomantsissa tehden puolustusvoimille töitä. 

Välirauhan aikana (13.3.1940-10.7.1941) rajan taakse osa meni vapaaehtoisesti, mutta yleensä neuvostosotilaat kaappasivat tai houkuttelivat suomalaiset rajan taakse. Vangitsemistapauksia oli välirauhan aikana yhteensä 212. Rajan taakse viedyistä palasi takaisin Suomeen vain 79 miestä. Loput vangituista vietiin vankileireille, teloitettiin rajalla tai vangitsemisen ja kuulustelujen jälkeen. 

Äitini jäämistöstä löysin valokuvan, jonka taakse "joku" on kirjoittanut tekstin; "Kesällä 1940 lähdin Nehvonniemen Pekka Tammiston rannasta veneellä Melaselkään ja etsin yöllä Melaselän kylään talvisodan alla piilottamani elintarvikkeet ja vaatteet. Kylä oli autio ja pääsin mamman ja minun kätkölle. Kaivoin aarteeni esiin ja palasin aamuun mennessä takaisin Nehvonniemeen. Pekka Tammiston talossa keittelimme aamulla Melaselästä tuoduista kahvipaketeista tehtyä oikeata kahvia". Eli rajan ylittäjiä oli kesällä 1940 myös Ilomantsissa!

Talvisodan aikana ilomantsilainen taksiautoilija Pauli Kervinen karkasi palveluksesta Ilomantsin Tervaruukilta ja yritti vaimonsa (Paula Senopia Koski) kanssa paeta venäjälle Korpiselän ja Melaselän väliseltä alueelta, mutta kohtalo puuttui peliin. Tuupovaarassa Pauli ja hänen vaimo pidätettiin ja Pauli ampui kaksi hänet pidättänyttä miestä. Pariskunta palasi takaisin Kuuksenvaaraan. Pauli suunnitteli, että he ylittävät etulinjat Viitarannan ja Nuorajärven kautta, koska siellä ei ollut varsinaista etulinjaa. Kekomäen torpalle he saapuivat yöllä ja jäivät sinne lepäämään. Samaan aikaan oli käynnissä Taivallammen alueella venäläisten suurhyökkäys ja sattumalta paikalle tulleet suomalaiset sotilaat vangitsivat etulinjan yli aikoneet Kerviset. Pauli tuomittiin kuolemaan helmikuussa 1940, mutta hänet lähetettiin tutkintavankeuteen Kuopioon. En löytänyt tietoja Paulin ja hänen vaimonsa kohtalosta.

Olin töissä Helsingissä 1970-luvun alkupuolella ja työkaverinani oli 1920-luvulla syntynyt laiha mieshenkilö. Eräänä päivänä hän kertoi minulle, että hän oli ollut Siperiassa useita vuosia. Siellä hän oli tavannut useita Stalinin aikaisia suomalaisia sotavankeja. Heidät oli vangittu talvi- ja jatkosodan aikana. Mies kertoi, että nämä vangit eivät enää yrittäneet paeta vaan olivat alistuneet kohtaloonsa. Työkaverini kertoi, että ruoka näillä pakkotyölaitoksilla oli ollut todella huonoa ja lisäruokaa haettiin kaupungilta. Vangit asuivat jossakin kaupungissa, nimeä en enää muista. Vankeja ei pidetty piikkilanka-aitojen takana, koska Suomeen oli tuhansien kilometrien matka. Siihen aikaan kaupunkiin johti vain yksi tie ja yksi rautatie, joten jalkapatikassa karkuun ei kukaan päässyt.   

Väinö Konosen ja Väinö Turusen katoamispaikka Lamanahossa

Talvisodassa kaatuneet 

Rajakomppanian seppeleenlasku sankarihautausmaalla kesällä 1940

Suojeluskunnan seppeleenlasku kesällä 1940

Ilomantsin sankarihautausmaan tuntemattomat sotilaat:

Oikeanpuoleinen hauta (10.183);

Suomalainen kaatunut sotilas löydettiin 18.7.1941, vainaja haudattiin 19.7.1941 Ilomantsin sankarihautaan tuntemattomana, oikeanpuoleiseen hautaan. Mieronahossa taisteli tuona päivänä HRR ja JP 7 ja Vellivaarassa URR ja SissiP 1.

Keskimmäinen hauta (10.231);

Heinäkuun 14. päivänä kaatuneena löytynyt suomalainen sotilas. Haudattiin 15.7.1941 tuntemattomana Ilomantsin sankarihautausmaalle, keskimmäiseen hautaan. Sotilaalla ei ollut tuntolevyä tai muuta tunnistettavaa. Kuolinpaikkaa ei löydy KEK:in arkistosta? Mahdollisesti kuollut on löytynyt Louhivaaran taistelussa, jossa taistelivat HRR miehet ja kadonneita oli useita 11.-12.7.1941.

Vasemmanpuoleinen hauta (10.336);

Kuolismaasta 11.8.1941 löydettiin miinan tai kranaatin räjähdyksessä kuollut suomalaissotilas. ”Löydetty suomalainen oli täydellisesti hajoamistilassa oleva vainaja, piirteitä ei näkyvissä”, KEKissä ei saatu selville kuka kaatunut vainaja oli. Hänet haudattiin tuntemattomana sotilaana Ilomantsin sankarihautausmaalle tuntemattomien sotilaiden riviin vasemmanpuoleiseen hautaan. Arkistotietojen mukaan Kuolismaassa on kadonnut talvi- ja jatkosodan alussa vain yksi sotilas, 3.12.1939 Sulkujoella kaatui enolainen Evert Nuutinen s. 25.7.1911 (Er.P 11), ruumis jäi Sulkujoella vihollisen valtaamalle alueelle. Ilomantsissa toiminut 24. Rajakomppania eteni Kuolismaasta Sulkujoelle ja perusti sinne 11.8.1941 kenttävartioston, jolloin mahdollisesti he löysivät vainajan, en tiedä!?

Ilomantsin kirkkoranta heinäkuu 1941 SA-kuva

Kaatuneitten evakuoimiskeskus toimi 1941-1944 Ilomantsissa kuvassa näkyvässä rakennuksessa, se on vielä hyvässä kunnossa! Lienee Suomessa harvinainen? Ilomantsissa toimi 21. KEK (johtajana toimi 1942 sotilaspastori Veikko Hirvilahti) ja Tuupovaaran kirkonkylässä toimi jatkosodan alussa 20. KEK (toimintaa Tuupovaarassa hoiti 1941 Arvi Pärssinen). Tohmajärvellä ja Pälkjärvellä toimi syksyllä 1941 15. KEK, sen  johtajana toimi pastori Paavo Törmänen.