Ilomantsin Tervaruukin historiikki

 Ilomantsin tervaruukin historia

Ensio Kettunen

Tervaruukki sijaitsee Kuuksenvaarassa Muokonjärven etelärannan niemessä. Tervaruukki-nimi on mahdollisesti annettu, Isonjaon toimeenpanossa 1700–1800-lukujen vaihteessa Muokonjärven rannalta erotetulle kuuksenvaaralaisten yhteiselle tervanottopaikalle tai paikka on saanut nimen sinne myöhemmin perustetusta tervatehtaasta. Tervaruukilta on löydetty yksi kivikautinen asuinpaikka Muokonjärven rannalta. Löydöksinä ovat olleet tasataltta, kvartsikaavin ja muutamia iskoksia.

Terva-, puuöljy- ja tärpättitehdas

     Ilomantsin Tervaruukille perustettiin terva-, puuöljy- ja tärpättitehdas vuonna 1863. Tehtaan perustajana oli Ilajan hoitoalueen aluemetsänhoitaja/Forstmästari Karl Leonard Stenbäck (s. 1838 Loviisa, k. 13.10.1882 Muolaassa). Stenbäck oli muuttanut  Ilomantsiin vuonna 1861 ja hän muutti asumaan Tervaruukille, Muokonrannan tilalle vuoden 1863 lopulla, kun tervatehdas ja sen sivulla ja päädyssä olleet asuinrakennussiivet valmistuivat. Tervatehtaan rakentaminen on vaatinut Kuuksenvaaran yhteismaan omistajien luvan tai maanvuokrasopimuksen. Karl avioitui vuonna 1866 Matilda Charlotta Majanderin kanssa. Stenbäck muutti vuonna 1875 Ilomantsista Muolaan pitäjän Pällilän kruununpuiston aluemetsänhoitajaksi. Hän toimi siellä Äyräpään hoitoalueen metsänhoitajana aina kuolemaansa saakka, Karl kuoli 43-vuotiaana sydänkohtaukseen.

Muokonrannan Tervatehtaan kivijalka syksyllä 2023

Metsänhoitaja Karl Stenbäck oli tutustunut tehdasmaiseen tervanpolttoon nuorena ylioppilaana Norjassa ja päätti kokeilla tervanpolttoa Ilomantsin Tervaruukilla. Tervaruukki valikoitui tehtaan paikaksi, koska sieltä oli hyvät maantieyhteydet Möhkön rautatehtaalle. Tervatehtaalta tuli tervan oheistuotteena hiiltä, puuöljyä ja raakatärpättiä, joita hän kauppasi yksityistalouksien ohella  Möhkön tehtaalle. Möhkön ruukki tarvitsi 1860-luvun alkuvuosina runsaasti tervaa kanavien patolaitteisiin ja proomuihin sekä hiiltä raudan tuotantoon. Tervatehdas valmistui vuonna 1863 Tervaruukin niemeen, myöhemmin rakennetun urheilukentän taakse. Tehdasrakennus oli kooltaan noin 10 m x 18 m ja sen itäpäädyssä oli asuinsiipi, kooltaan n. 10 x 8 metriä. Rakennuksen länsipäässä oli vielä 5 m x 6 m sivusiipi, joten rakennus oli L-kirjaimen muotoinen. Muokonrannan Terva- ja tärpättitehtaalla oli kolme rautaista tervauunia kivimantteleineen, joista kuhunkin mahtui kolme kuutiosyltä halkoja (n. 10 m³), tislauskone tärpätin tekoa varten, sekä asuinhuoneisto, jossa oli viisi kammaria ja keittiö. Lisäksi tehtaaseen kuului konttorirakennus, kaksi tupaa työmiehiä varten, aittoja ja ulkohuoneita. 

Tjärbränningsugnar

Nya Pressen 10.09.1892

Tervanpolttouuni Oulussa kesällä 1890

Tervatehtaalla työskenteli vuosina 1863 - 1869 kymmenkunta henkeä mukaan lukien työnjohtajia, työntekijöitä, rekiä ja piikoja. Lisäksi tehtaalla asui henkikirjojen mukaan vuosina 1865-1867 lähes kymmenen Kuuksenvaaran kylän vaivaista ja heidän lisäksi neljä lasta. Tervatehtaan toiminta Muokonrannalla hiipui vuoteen 1868 mennessä. Osasyynä oli se, että Möhkön ruukin tervan ja hiilen ostotarve väheni ruukin oman tuotannon vuoksi. Muokonrannan tärpätti- ja tervatehdas asetettiin konkurssiin vuonna 1871, jolloin Möhkön ruukinjohtaja Hallberg ilmoitti tehtaan omaisuusluettelon julki vapaaehtoisessa pakkohuutokaupassa.

     Tehtaan maapohjan omistus oli epämääräinen aina vuoteen 1916 saakka. Vuonna 1871 kenraali E. von Fieandt omisti Kuuksenvaarassa tilat 1, 5, 8 ja 9, ei kuitenkaan tilaa nro 16 eli Muokonrantaa. Tila oli isossajaossa määrätty Kuuksenvaaran kylän tilallisille yhteisomistukseen ja -käyttöön. Jostakin syystä kenraalin perikunta kuitenkin myi Muokonrannan tilan metsänhoitaja Karl Leonard Stenbäckille 20.9.1872. Muokonrannan tila vaihtoi vuosien saatossa omistajaa ja viimein sen omistajaksi tuli Gutzeit & Co. Talvella 1915 Gutzeit & Co ryhtyi hakkuuttamaan metsää Muokonrannan palstalta. Metsästä kaadettiin tuolloin 5000 runkoa. Jo vuonna 1914 Kuuksenvaaran kyläkunnan tilalliset olivat jättäneet kihlakunnan oikeudelle ratakaistavaksi riita-asian, joka koski Muokonrannan tilan omistusasiaa. Tilalliset olivat sitä mieltä, että kyseinen tila oli heidän yhteisomistuksessansa isonjaon perusteella, eikä siis kuulunut Gutzeit & Co:lle. Riita-asia lykkääntyi kahteen kertaan, mutta lopulta kihlakunnan oikeus antoi asiasta päätöksen, jonka mukaan Muokonrannan tilan omistajat olivat Kuuksenvaaran kyläkunnan tilalliset yhteisesti. Samassa päätöksessä kihlakunnanoikeus velvoitti Gutzeit & Co:n luovuttamaan palstan tilallisille ja 300 markalla korvaamaan kantajien kulut. Lisäksi hakatut 5000 runkoa ilmoitettiin eri oikeudenkäynnin kautta perittäviksi yhtiöltä.

Ilomantsin Kihlakunnan päätös Muokonrannan maa-asiasta tehtiin 21.02.1916

Karjalan Sanomat 29.02.1916

Lastenkoti orpolapsille

Tervatehdas lopetti kesällä 1868, tuolloin Ilomantsissa oli koettu jo kahden vuoden aikana nälänhätää ja tuona aikana noin 1500 ilomantsilaista oli kuollut nälkään ja nälän aiheuttamiin sairauksiin. Kirkonkylän Mustanmäen hautausmaa täyttyi nopeasti, vaikka nälkään kuolleet haudattiin pitkiin joukkohautoihin. Monista perheistä kuoli joko toinen vanhempi tai molemmat, ja Ilomantsissa alettiin miettiä orpolasten kohtaloa. Syyskesällä Möhkön Rautaruukin omistajat eli Arppen perikunta korjautti Muokonrannan tervatehtaan Tervaruukilla lisäämällä Tervatehtaan päärakennukseen lämpöeristeet, lisäämällä huoneita ja asentamalla sinne lämmitysuunit. Marraskuun alussa 1868 Muokonrannan tilalle perustettiin lasten turvakoti, jossa oli parhaimmillaan hoidossa lähes 20–30 orpolasta. Lastenkoti oli virallisesti toiminnassa asiakirjojen mukaan 1.11.1868 – 1.6.1872. Lasten turvakoti sai kahtena ensimmäisenä toimintavuonna avustusta suomalaisten lisäksi Saksasta ja Sveitsistä yhteensä 4. 540 mk.  Lastenkodin johtajana toimi metsänhoitaja Stenbäck. Lasten turvakoti toimi Tervaruukilla aina vuoteen 1872 saakka, jolloin siellä asuneet lapset olivat siirtyneet pikkuhiljaa ilomantsilaisiin perheisiin yhtä poikaa lukuun ottamatta.

     Tervaruukin lastenkodin Muokonranta Nro 16 tilalla olleet rakennukset omistivat Karl Leonard Stenbäck ja Maukkulassa asunut Gustaf Jakobsson Falck (s. 31.10.1825 Maukkula, k. 3.6.1903 Kontiolahti, hän oli nimismies Falckin poika). Gustaf Falckin omaisuutta takavarikoitiin velkojien toimesta vuosina 1857–1870 ja myös Falckin omistama osuus Tervaruukin rakennuksista  laitettiin myyntiin 5.9.1871 päivätyssä lehdessä. Tehtaan puolikas ei mennyt kaupaksi ja sitä yritettiin myydä uudelleen syksyllä 1871. Uudeksi tervatehtaan omistajaksi tuli Ilomantsin piirin Liusvaaran aluemetsänhoitaja forstmästare Otto Berg (s. 11.5.1834 Haukivuorella, k. 3.2.1919 Heinola), joka asui Tervatehtaan itäpäätyyn rakennetussa asunnossa. Asiakirjojen mukaan puolet vanhasta tehdasrakennuksesta kuului vuonna 1877 kauppias Viktor Tallbergille, joka oli perustanut kauppaliikkeen Ilomantsin Kirkkotielle.

     Kerron tässä vaiheessa kauppias Viktor Walfrid Tallbergista. Viktor syntyi 11.06.1842 Heinolan kaupunkiseurakunnassa (synt. Barnabas Victor Walfrid Tallberg) ja kuoli Muolaan Hotokan kylässä 26.8.1905. Hänen vanhempansa olivat posteljooni Henric Johan Tallberg ja Carolina Asp. Tallberg muutti Ilomantsiin Turusta 01.11.1869, hän asui aluksi Möhkön tehtaan asunnoissa vuoteen 1871 saakka. Viktor palkattiin Möhkön tehtaalle kirjanpitäjäksi ja hän lienee työskennellyt siellä muutamia vuosia. Viktor meni naimisiin Möhköllä asuneen Alma Virgilia Hallbergin (s. 21.9.1852, k. 14.8.1891 Muolaan Oinaalan kylässä) kanssa 13.10.1872 ja noihin aikoihin pari muutti Möhköstä kirkonkylälle. Alma oli Möhkön tehtaanjohtajan Carl Johan Hallbergin veljen Gustaf Mauriz Hallbergin tytär, joka asui setänsä luona Möhkössä. Viktorille ja Almalle syntyi ainakin seuraavat lapset: Bertha Wirgilia (s. 5.9.1873), Wiktor Alarik (s.2.6.1875), Elin Ingeborg (s. 18.6.1877), Emil Napoleon (s.21.8.1878) ja Fanny Dagmar (s. 7.12.1879). Tallbergilla oli 1870-luvulla kauppaliike Kirkkotien varrella, mahdollisesti Sankarihautausmaan läheisyydessä. Kaupankäynti ei lyönyt leiville ja Kirkkotiellä sijainnut kauppa ja puolet Muokonrannan tehtaasta pakkohuutokaupattiin heinäkuussa 1877. Myöhemmin Tallberg toimi metsänvartijana Muolaassa, johon perhe muutti 27.8.1886. Muokonrannan tehtaan ostajasta ei minulla ole tietoa, mutta alue vaihtoi omistajaa ja jossakin vaiheessa sen omistajana oli Gutzeit & Co. Muokonranta siirtyi myöhemmin vuonna 1916 Kuuksenvaaran maanomistajien yhteismaaksi, joksi se oli annettu jo Isonjaon aikana.

    Liusvaaran aluemetsänhoitaja Otto Walfrid Berg asui perheensä kanssa aluksi Ilomantsin kirkonkylällä. Otto Berg muutti myöhemmin perheensä kanssa aumaan Muokonrannan Tervatehtaaseen eli Kuuksenvaaraan Muokonranta Nro. 16 tilalle. Hän omisti tuossa vaiheessa metsätilan Kuuksenvaarassa. Otto Bergillä oli kolme vaimoa, joista ensimmäinen Viktorina Lovisa Berg (Kocke) syntyi 19.03.1837 Helsingissä, hän kuoli tuberkuloosiin 24.04.1863 Ilomantsissa. Oton toinen vaimo oli Sofia Berg os. Johansson syntynyt 1.10.1842 Hämeenlinnassa, k. 27.1.1876 keuhkotautiin Kuuksenvaarassa. Sofia haudattiin Ilomantsiin. Metsänhoitaja Otto Walfrid Bergh meni Ilomantsissa naimisiin kolmannen vaimonsa Ines Charlotta Eelesin kanssa 1.8.1877. Otto, vaimo Ines ja lapset muuttivat Muolaan seurakuntaan 17.7.1883. Ismo Björnin Ilomantsin historiankirjassa  kerrotaan, että Otto Bergillä olisi ollut tervatehdas samaan aikaan Muokonrannan tervatehtaan kanssa. Oliko se Ilomantsin kirkonkylän Tervaniemessä, Möhkön Tervamäessä vai jossakin muualla, siitä ei kirjassa kerrota?

Suomettaressa 18.04.1865 ollut Muokonrannan terpentiini -mainos.

Ilomantsin ev.lut. seurakunnan pastori Greg. Monellin Suomen Yleislehdelle lähettämä kirje 7.5.1873 ”vapaasti suomennettuna”.

Lasten turvakoti Muokonrannan Tärpättitehtaalla, perustettiin vuonna 1868

 

Äskettäin F.A.T on raportoinut osasta lahjoitusvaroista, jotka tulivat tänne pääosin Saksasta Wiborgin pastorien Stegerin ja Helsingin Schröderin kautta ja joita käytetään puolustuskyvyttömien lasten hoitoon lasten turvakodissa. Vuonna 1868 Terva-, Puuöljy- ja terpentiinitehtaan Muokonrannan omistajat ja edesmennyt suojelija Arppen perilliset Co. valmistivat Muokonrannan tehtaalle lämmitettäviä huoneita. Hänen (kenen?) vaimonsa hoiti ystävällisesti ja ilman korvausta kokonaisuutta. Siten minun on ilmaistava puolustuskyvyttömien ja seurakunnan puolesta syvimmän kiitollisuutemme mainituista varoista, turvapaikan ilmaisista tiloista ja johtajuudesta. Ja koska sama turvapaikka on nyt lakannut ja lapset sijoitettu ns. sijaisvanhemmille seurakunnan kustannuksella jää minun esitellä kaikki edellä mainitut varat turvapaikan kaikkien tulojen ja menojen erityiskirjanpidolla, joka on muodoltaan seuraava;

1868

Pastori Stegeriltä saatu                                                 1.000

Pastori Schöder ja professori Messner                                800

Pastori Gleiss Hamburista                                                740

1869

Wyrtenbergistä                                                            1.000

pastori Sarasilta Baselista                                              1.000

Pastori Schweiz                                                            1.000

Yhteensä                                                                   4.540,39

Korot, lahjat ja varat                                                     485,38      

Yhteensä                                                                  5.025,38

Näillä varoilla tuettiin 1.11.1868 – 1.6.1872 aikana 20–30 orpokodin lasta, lukuun ottamatta viimeisiä kuukausia, jolloin heidät vähitellen siirrettiin tuomioistuinten tekemien päätösten mukaan ulkopuolisiin perheisiin, kunnes orpokodin toiminta lakkasi. Jokainen lapsi tuli siten ilmaisten tilojen ja ilmaisen hallinnon ja kirjanpidon sekä opetuksen kanssa maksamaan noin 45 mk. lukukaudessa. Sama leski* hoiti tyttärineen turvakodin ruuanvalmistuksen, pyykinpesun jne. Lasten käytös oli pääsääntöisesti hyvä, lukuun ottamatta yhtä poikaa, joka pitkän poissaolon jälkeen seurakunnasta lähetettiin Kuopion lääninhallitukseen ja joutui tavalliseen tapaan eroon huonon käytöksen vuoksi ja siten koordinoimatta (ilmeisesti siis kadonnut tai erotettu). Allekirjoittanut kuitenkin koki, kuten Ruotsissakin on tehty, että vakiintuneet turvapaikat, ovat sopivampia kodittomien kasvatukseen ja hoivaamiseen, mutta lapsilla tulee olla lähin ja välitön avioliiton valvonta, joka koostuu miehestä ja vaimosta, joka osaa yhdistää maskuliinisen vakavuuden naiselliseen lempeyteen ja tarkoituksenmukaisuuteen. Maaseudullamme tällaista valvontaa ja sopivia tiloja on vaikea ylläpitää, ja koska tavallisilla ihmisillä on tiettyjä ennakkoluuloja tällaisia lapsikeskittymiä kohtaan, on toistaiseksi käytettävä ja säilytettävä tavanomaista järjestelyä on toistaiseksi kätevin käytössä ja kunnossa, mikä kuitenkin harvoin johtaa aiottuun tarkoitukseen.

pastori Greg. Monell

 

* Epäselväksi jää, kuka on tämä kirjeessä mainittu leski, joka on huolehtinut lastenkodista.

Huutokauppailmoitus 5.10.1871; Suomen Wirallinen lehti 05.10.1871

Muokonrannan Tervatehtaan Kivijalka, kuva Tervatehtaan eteläsivulta 13.10.2023

1.   Tervatehdas, 2. Urheilukenttä, 3. Suojeluskunnan sauna

Tervatehtaan havainnekuva lounaan suunnalta. Tehtaan päärakennuksen mitat olivat 10 x 18 m, itäpäädyn asunnon pituus oli n. 9 metriä, L-siipirakennus 5  x 6 m.

Tervatehtaan havainnekuva luoteen suunnalta (sivusiipi pohjoiseen 5 m x 6 m)

Tervatehtaan havainnekuva pohjoisesta eli uimarannan suunnalta (tehtaan päädyssä olleen asuinrakennuksen mitat n. 8 m x n. 10 m).

Lastenkoti lopetettiin kesäkuussa 1871, jonka jälkeen Viktor Tallberg perusti sinne Paakarin eli ilmeisesti leipomon. Tallbergilla oli kauppaliike Kirkkotiellä ja uskoisin, että leipomon tuotteet kaupattiin Kirkkotien kaupassa. Leipomotoiminta loppui Tallbergin konkurssin jälkeen. Muokonrannassa asui Otto Berg perheensä kanssa vuoteen 1883 saakka. Sen jälkeiseen Tervaruukin Muokonrannan tehdasrakennus lienee ollut tyhjillään. Kuulin lapsena, että em. tehdas olisi jossakin vaiheessa palanut, mutta varmaa tietoa asiasta en ole löytänyt. Rakennuksen palamista puoltaa se, että rakennuksen kivijalan päällä en nähnyt 1950-luvun lopulla rakennuspuita.

     Muokonrannan tila nro. 16 oli autiona vuoteen 1930 saakka, jolloin sinne suunniteltiin kuuksenvaaralaisten suojeluskunta-aktiivien taholta urheilukeskusta. Vuonna 1930 Kuuksenvaaraan perustettiin Voimistelu- ja urheiluseura Into. Seuran johtajana toimi Kuuksenvaaran koulun opettaja Vilho Julkunen ja suojeluskunta- aktiivit Yrjö ja Erkki Lehto. Ensimmäinen juhannusjuhla Tervaruukilla pidettiin jo kesällä 1930, sen järjestämisestä vastasi Kuuksenvaaran urheiluseura. Seura raivasi tuona kesänä talkoilla urheilukentän Tervaruukille ja suunnitelmissa oli myös oman urheilutalon rakentaminen. ps. Tervatehdas oli tuossa vaiheessa tuhoutunut, muutoin siitä olisi tehty seuran urheilutalo! Urheilukenttää varten oli hankittu maa-ala ennen vuotta 1930 Möhkön maantien ja Mäntypellon tien kulmauksesta.

Kuuksenvaaran Voimistelu- ja urheiluseura Into teki urheilukentän kesällä 1930

Tervaruukin alueella pidettiin 1930-luvulla nuorten kesä- ja talvileirejä sekä Ilomantsin Suojeluskunnan harjoituksia. Tervaruukin maa-alueen omistajina olivat 1900-luvun alkupuoliskolla Kuuksenvaaran maanviljelijät ja se nimettiin Kuuksenvaaran kirjakunnan Tervaruukki-yhteisalueeksi. Myös ukillani Pekka Kettusella oli aikanaan omistuksessa n. 1000 m²  ala Tervaruukin yhteismaata. Kuuksenvaaran yhteisalueen maanviljelijät luovuttivat Tervaruukin alueen Joensuun Rajavartioston harjoituskäyttöön keväällä 1936. Maa-alueen omistus jäi tuossa vaiheessa Kuuksenvaaran maanomistajille. Tammikuussa 1939 Ilomantsin pitäjän Kuuksenvaaran kylän Kirjakunnan osakkaat päättivät Tervaruukin myynnistä Puolustusvoimien ja rajavartioston harjoitusalueeksi. Myyntiasiakirjoja en löytänyt, enkä todistetta valtion omistuksesta. Ukkini myi oman maaomistuksensa muistaakseni 1950-luvulla Ikosille.

     Talvisodan aikana Tervaruukilla oli Rakennuspataljoona 4, joka rakensi alueelle huoltorakennuksen, korsuja sekä uuden korsusaunan aiemman saunan läheisyyteen. Muokonjärven rannalla oli aiemmin Ilomantsin Suojeluskunnan rakentama sauna, joka oli tehty Suojeluskunnan kesäleirejä varten. Saunan paikalla pidettiin tanssilavan generaattoria.

Tervaruukin kirkonkylän puoleinen ranta kesällä 1955 (Ilomantsin Museosäätiö)

Kauppias Viktor Tallbergin Konkurssihuutokauppailmoitus 13.07.1877 Karjalatar

Suomen Wirallinen lehti 30.9.1871

Suojeluskunnan sauna Tervaruukilla 1930-luvulla (Ilomantsin Museosäätiön valokuva)

Suojeluskunnan rantasaunan paikka syksyllä 2023

 

Ilomantsin Suojeluskunta suunnitteli kesälle 1941 Suojeluskuntapoikien kesäleiriä, mutta leiri peruuntui jatkosodan alkamisen vuoksi. Jatkosodan alussa, kesäkuussa 1941 järjestettiin Tervaruukilla Lottien kenttäleiripäivät, jossa valmistettiin ruokaa Ilomantsiin tulleille Ryhmä Oinosen ja 24. Rajakomppanian sotilaille. Samalla Lottia koulutettiin sodan ajan kenttäkeittiöiden työtehtäviin. Joensuun rajavartioston 24. Rajakomppania lähti Tervaruukin alueelta jatkosotaan kesäkuussa 1941 ja sen rajamiehet jaettiin Hattuvaaran ja Möhkön raja-alueille Ryhmä Oinosen tueksi.

     Ilomantsissa 24.-25.7.1954 järjestettiin suuri maatalousnäyttely. Metsäosaston kilpailut pidettiin Tervaruukilla, varsinainen päätapahtuma oli kirkonkylällä. Tervaruukki  oli myös maatalousnäyttelyn juhlailtamien pitopaikkana ensimmäisen näyttelypäivän iltana. Ohjelman mukaan iltamiin kuului myös ilotulitus. Isäni oli tuona kesänä tekemässä maatalousnäyttelyssä tarvittavia rakennuksia ja esittelyalueita Tervaruukille ja kirkonkylään.

Tervaruukin tanssilava valmistui kesällä 1955 (14.10.2023)

     Ilomantsin Urheilijat sai Kuuksenvaaran Voimistelu- ja urheiluseura Inton hallinnassa olleen Tervaruukin maa-alan haltuunsa vuoteen 1955 mennessä. Tervaruukille rakennettiin tanssilava yhdessä Ilomantsin Urheilijoiden ja Ilomantsin Metsäteknikoitten kanssa kesällä 1955. Samana kesänä pidettiin nuorten maatalouskerholeiri Tervaruukin alueella, vanhan urheilukentän ja Tervatehtaan paikalla. Ravintolarakennus valmistui kesällä 1958 ja juhannustansseja Tervaruukilla järjestettiin lähes joka kesä aina 1970-luvulle saakka. Tervaruukki oli sodan jälkeen  telttamatkailijoiden suosiossa ja myös kyläläisten uimapaikkana. Tervaruukilla oli vielä 1950–1960-lukujen taitteessa näkyvissä vanhan korsusaunan paikka, urheilukentän lipputanko ja juoksuhautoja.

Tervaruukin ”ravintola” rakennettiin kesällä 1958

Kuuksenvaaran maanomistajista osa omisti Tervaruukin ranta-alueet ja mm. ukillani oli  noin 1 000 m² rantapalsta 1950-luvun alussa. Se myytiin tuolloin Ikosille.

 

Suojeluskunnan leiripäivät kesällä 1941 Tervaruukilla

(Eino Salakka, Ilomantsin Museosäätiö)

Rajavartioiden harjoitusleiri Tervaruukilla (Rudolf Salomaa, Ilomantsin Museosäätiö). Kuva on otettu Tervaruukin Urheilukentän laidalta, taustalla on Tervatehtaan paikka

 

Tervaruukin Urheilukenttä syksyllä 2023 (Vasemmalla takana oli lipputanko 1950-luvun lopulla)

Maatalousleiriläiset nostamassa lippua Tervaruukilla kesällä 1955 (Ilomantsin Museosäätiö)

Tukkilaiskisat Tervaruukilla 1960-luvulla, allekirjoittanut ja Osmo Kettunen seisovat kuvan vas. laidassa (Ilomantsin Museosäätiö)

 

Lähteet:

Heinolan seurakunnan kirkonkirjat

Digiarkiston henkikirjat

Ilomantsin Historia, Ismo Björn

Ilomantsin seurakunnan kirkonkirjat

Muolaan seurakunnan kirkonkirjat

Vanhat sanomalehdet (Karjalan Sanomat, Suomen Wirallinen Lehti, Suometar)

Martti Lampaisen muistiinpanot

Kettusviesti 1.2023

 

Vuosi 2023 alkoi epävarmuuden merkeissä

Ensio Kettunen

Viime tammikuun lehdessä odottelin, että vuodesta 2022 tulee parempi vuosi. Olimme eläneet kaksi edellistä vuotta koronapandemian kanssa ja toivoa sen päättymisestä oli ilmassa. Jos minulla olisi ollut kristallipallo, olisin varmaan osannut ennustaa venäjän hyökkäyksen. Mainitsin artikkelissani  tuolloin venäjän joukkojen siirtyneen Ukrainan rajoille, mutta en osannut odottaa sodan eskaloitumista jo helmikuussa.

Olemme saaneet aloittaa uuden vuoden Venäjän ja Ukrainan välisen sodan varjossa. Jos miettii Venäjän aikaisempaa sotahistoriaa, niin sen armeija tulee tekemään suurhyökkäyksen Ukrainaan tulevan vuoden aikana. Näin tapahtui talvisodan lopussa helmi-maaliskuussa 1940 suomea vastaa, sekä kesällä 1944. Venäjä ei piittaa omista tappioista, tärkeämpää on voittaa sota millä hinnalla hyvänsä. Kovat tappiot ovat kuluneet Venäjän sotatapaan ja se on käynyt historian saatossa useita verisiä uuvutussotia. Talvisodassa suomalaisia kaatui noin 26 000 sotilasta, Venäjän tappiot ovat nykytiedon mukaan 123 000 kaatunutta tai jopa lähes 200 000. Talvisota päättyi 13.3.1940 kello 11.00, mutta ennen määräaikaa, Neuvostoliitto ampui kaikilla aseilla voimakkaan tuli-iskun Suomalaisasemiin. Rauha tehtiin varmaan sen vuoksi, että Suomelta oli loppumassa taistelukuntoiset miehet, aseet ja ammukset? Helmi- maaliskuuna aikana suomalaisia kaatui 17 000 miestä ja Suomi ei olisi kestänyt samansuuruisia tappioita pitkään, Neuvostoliitolla oli tuolloin paljon reservijoukkoja jatkamaan veristä sotaa. Jatkosodan aikana suomalaisia kaatui noin 63 000–65 500 riippuen siitä, mitä tilastoa katsotaan. Venäläisten tappiosta jatkosodassa Suomea vastaan on ilmoitettu 300 000 kaatunutta, mutta lopullista totuutta tuskin saamme koskaan.

Tapanani on uuden vuoden alussa kertoa Ilomantsin kuulumisia, enkä tee siitä poikkeusta. Ilomantsissa asukkaita heinäkuussa 2022 oli 4 797 ja syksyllä 4 744. Nyt vuoden vaihtuessa asukasluku Ilomantsissa on ennakkotiedon mukaan 4 513 henkeä. Ilomantsilaisia on kuitenkin kuollut vuoden aikana mielestäni huomattavasti normaalia enemmän, joten todellinen luku lienee alle  4 480 henkeä? Ilomantsin katukuvassa asukaskato on näkynyt ihmisten vähyytenä ja palveluyritysten vähenemisenä. 

Ilomantsin luterilaisen seurakunnan kirkkoherran valinta tapahtuu tammikuussa 2023, entinen kirkkoherra oli Ilomantsissa vain puolitoista vuotta. Ortodoksisen kappeliseurakunnan pappi Ioannis Lampropoulos haki Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherraksi, hakijoita oli kolme. Vaalin tulos ilmoitetaan 22.1.2023.

Ennen joulua saimme lukea lehdistä Suomen pienituloisimmista kunnista. Pohjois-Karjalassa TOP 10:n kuuluivat Rääkkylä, Juuka ja Lieksa. Niissä pienituloisiin (alle 1 350 €/yhden hengen talous) lukeutuvia oli 20.6 % - 22 % palkansaajista. Ilomantsissa pienituloisia oli 18,8 %. Ilomantsin mediaanitulo oli 1 785 €/kk (Suomen 2 107 €/kk). Ilomantsin väestömäärä 2022 oli 4 479 ja heistä 840 oli pienituloisia. Miten väestön pienituloisuus vaikuttaa sitten kuntaamme ja seutukuntaan?  Ihmisillä on vähemmän ostovoimaa, se näkyy yritysten kassassa. Kunnassa on lopettanut pienyrityksiä vuoden aikana ja tulevina vuosina niitä tulee vielä lisää. Yritysten väheneminen vaikuttaa meihin ilomantsilaisiin palvelujen vähenemisenä ja tarjonnan väheneminen vaikuttaa ostotapahtumien määrään Ilomantsissa ja ostotapahtumien siirtymistä Joensuuhun.

Syksyllä 2022 Suomalaisia puhutti Venäjän ja Ukrainan sodan lisäksi energian kallistuminen. Kesällä ja syksyllä polttoaineet kallistuivat niin, että bensiini ja diesel maksoivat jo yli 2,30 €/litra. Joulukuussa 2022 bensiiniä sai jo 1,70 €/litra. Sähkön hinta kävi marraskuussa jo lähellä 70 senttiä kilowattitunnilta. Pörssisähkön kuukausikohtainen verollinen keskihinta marraskuussa 2022 oli 24,19 snt/kWh (marraskuussa 2021 10,63 snt/kWh, 2020 3,42 snt/kWh). Joulukuussa 2022 hallitus lupasi kompensoida suomalaisille sähkön hintaa takautuvasti marras-joulukuun osalta ja laskea suomalaisten sähkönhintaa erilaisten tukien kautta keväällä 2023.

Hyvää ja turvallista alkanutta vuotta!

Ilomantsilaisen ruukinpatruunan elämänkerta

Ensio Kettunen

Ruotsalainen Elias Dahlström syntyi 4. marraskuuta 1767  Ruotsissa (Grangärde, Taalainmaa). Hänen elämänsä kului kehdosta hautaan rautamalmin valmistuksen parissa. Elias Dahlström avioitui Anna Nilsdotterin kanssa (käytti myöhemmin sukunimeä Boberg). Anna s. 5.9.1770 Ruotsissa (Garpenberg, Taalainmaa). Annan sisar Stina Nilsdotter (s. 1779) oli mummoni Alma Johanna Kettusen (os.  Nilsen) ukin äiti.

Grangärdebygden 1900

Elias Dahlström asui lapsuudessaan Savossa Juankosken ruukilla, jossa isä Lars Erik Dahlström toimi inspektorina. Sittemmin Elias palasi Ruotsiin, jossa toimi kirjanpitäjänä Dormsjön ruukilla Garpenbergissä. Samalla ruukilla Elias tapasi tulevan vaimonsa Anna Nilsdotterin. Elias ja Anna menivät naimisiin Råneåssa 1790, jossa ensimmäinen lapsi Anna Lisa syntyi samana vuonna. Perhe muutti takaisin Garpenbergiin pian tämän jälkeen ja myös kaksi seuraavaa lasta syntyivät Ruotsin puolella.

Elias, Anna ja kolme lasta muutti Suomeen kesällä 1797 ja ainakin aluksi he asuivat Nilsiän Urimolahdessa, jossa Elias omisti veljensä Lars Fredrikin (s. 1781) kanssa Urimolahden rautatehtaan. Veljekset perustivat yhdessä Salahmin harkkoruukin Iisalmen pitäjään 1800-luvun alussa. Elias osallistui Suomen sotaan vuonna 1808–09 kohoten siellä luutnantiksi. Eliaksella kerrottiin olleen tavattomat voimat ja häntä kuvailtiin voimiltaan Simsonin vertaiseksi. Rahvas luuli tämän vuoksi hänen olleen liitossa paholaisen kanssa.

Vuonna 1818 Elias Dahlström perheineen muutti takaisin Nilsiään ja sai Nilsiän Vuotjärvellä sijainneen Taatontalon (Nro 3) omistukseensa. Talonomistajana aiemmin toiminutta Olli Tuovista eli ”Taaton Uolua” epäiltiin 7. lokakuuta 1810 tapahtuneen Juantehtaan ruukinpatruuna Frederik Jonathan Ekholmin murhasta, mutta Tuovinen ei tunnustanut tekoa, eikä häntä myöskään tuomittu. Mummoni ukki Gustaf Nilsen (s. 17.12.1819) syntyi ja asui Taatontalossa siihen saakka, kun Elias Dahlströmin ja Anna Bobergin perhe muutti Ilomantsiin vuonna 1834. Perheen mukana Ilomantsiin muutti tuolloin 15-vuotias orvoksi jäänyt Gustaf Nilsen. Hänen äiti Stina Nilsdotter oli kuollut vuonna 1833. Gustafilla oli kaksi sisarusta: veli Adolf Nilsen (s. 1802), joka jäi asumaan ja työskentelemään Lars Fredrik Dahlströmin isännöimälle Urimolahden ruukille sekä sisar Lovisa Paldanius (s. 1811), joka jäi asumaan Savoon.

Salahmin ruukin päärakennus

Salahmin ruukin alue vuonna 1924 (Museovirasto)

Elias Dahlströmin isä oli Lars Erik Dahlström (s. 23.10.1742 Kristineham, Värmlanti) ja äiti Katariina (Cathatina Jonsdotter Bergvist s. 23.2.1745). Lars Erik Dahlström toimi aiemmin Taalainmaalla tehtaan kirjanpitäjänä, josta hänet kutsuttiin Juankosken ruukin kirjanpitäjäksi vuonna 1774. Larsin pestasi Juankoskelle ruukinpatruuna Yrjö Frederik Tigersted. Juankoskelle oli perustettu vuonna 1746 järvimalmia käyttävä masuuni ja vasarapaja. Lars Erik Dahlströmin tultua tehtaalle vuonna 1774 se oli täydessä toimintakunnossa. Lars Erik muutti Juankoskelta Ruotsiin poikiensa Lars Fredrikin ja Johan Gustafin sekä vaimonsa Katariina kanssa vuonna 1797. Jo samana vuonna hän kuitenkin palasi takaisin Suomeen vaimonsa, poikansa Lars Fredrikin sekä vanhimman pojan Eliaksen perheen kanssa.

 

Juankosken rautatehtaan rakennuksia kesällä 2022

Juankosken ruukinhoitajan asunto 2022

Lars Erik Dahlström osti vuonna 1805 Iisalmen pitäjän Salahmin myllyn, se sijaitsi Murennosjoen Kyhjökoskessa. Lars Dahlström rakensi poikiensa kanssa myllyn yhteyteen rautasulattamon ja vesivoimalla toimivan harkkorautapajan. Lars Erik Dahlström kuoli Salahmin ruukilla 23. syyskuuta 1807 ja mylly rautaruukkeineen jäi hänen leskellensä Catharinalle. Pojat Lars Fredrik ja Elias käynnistivät ruukin toiminnan samana vuonna. Salahmin ruukki myytiin maaherra Gustaf Aminoffille vuonna 1813, minkä jälkeen Lars Fredrik toimi Nilsiässä kruununnimismiehenä. Lars Fredrik asui perheineen Urimalahden ruukilla toimien nimismiehen tehtäviensä lisäksi ilmeisesti tehtaanjohtajana aina ruukin toiminnan loppumiseen vuoteen 1858 asti.  Lars Frederik kuoli 6. huhtikuuta 1859. Luutnantti Elias Dahlström kuljetti 19.10.1828 Elias Lönnrothin Juantehtaalta Kuopioon soutuveneellä.

Nilsiän Vuotjärvellä sijainneen Taatontalon (Nro 3) peltoja 2022

Elias Dahlström anoi poikansa Elias Dahlströmin (s.2.8.1801) kanssa vuonna 1835 lupaa Ilajan harkkohytin jatkamiselle ja he palkkasivat sinne töihin mummoni ukin Gustaf Nilsenin, joka oli muuttanut Ilomantsiin Dahlströmien mukana Nilsiästä vuonna 1834. Ilajan harkkohytin oli perustanut 1800-luvun alussa Crister Huovinen. Raaka-aineena harkkohytillä käytettiin Ilajanjärven pohjassa ollutta järvimalmia. Huovisen kuoltua harkkohytti oli ollut käyttämättömänä. Dahlströmit saivat luvan harkkohytille 25.10.1836 ja sen jälkeen he kunnostivat harkkohytin impilahtelaisen kappalaisen Gustaf Löfsrömin tuella. Löfsröm oli perustanut vuonna 1834 sahalaitoksen Värtsilän kylään ja laajensi toimintaansa Ilomantsiin. Ilajan Ruukinpohjaan valmistui samana vuonna yksipiippuinen harkkohytti, kankivasara ja ahjo. Joulukuussa 1836 Gustaf Löfström myi osuutensa Ilajan ruukista Nils Ludvig Arppelle ja vuoden päästä myös Elias Dahlström myi oman osuutensa Ilajan ruukista Arppelle. Luutnantti Elias Dahlström toimi samaan aikaan Harkkohyttien tarkastajana ja sai palkkaa siitä valtiolta. Luutnantti Elias Dahlström ja poika kersantti Elias Dahlström olivat samaan aikaan rakentamassa harkkohyttiä Käenkoskelle yhdessä Tarasei Piiraisen kanssa. He saivat virallisen luvan Käenkosken ruukille 22.4.1838 ja sinne valmistui seuraavina vuosina harkkouuni, kankivasara ja kaksi ahjoa. Käenkosken ruukille järvimalmia nostettiin Koitereesta, Harkkojärvestä ja Kultajärvestä. Käenkosken tehtaan ruukinhoitajana toimi kersantti Elias Dahlström aina vuoteen 1851 saakka, jolloin Käenkosken ruukin omistajaksi siirtyi Nils Ludvig Arppe. Luutnantti Elias Dahlströmin vaimo Anna Nilsdotter Boberg kuoli 21.1.1849 vanhuuteen ja Elias Dahlström vanhempi kahta vuotta myöhemmin Ilomantsin Kivilahdessa 6. toukokuuta 1852. Heidän poikansa kersantti Elias Dahlström muutti, Käenkosken harkkohytin myymisen jälkeen Nilsiään, jossa hän kuoli 25. toukokuuta 1854. Näin kaksi Ilomantsissa vaikuttanutta raudanvalmistajaa oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen jättäen oman jälkensä raudanvalmistuksen historiaan.

Elias Dahlströmin ja Anna Bobergin jälkeläisistä suuri osa asettui asumaan eri puolille Suomea. Jälkipolvesta löytyy monia tunnettuja nimiä, muun muassa Ilomantsissakin kappalaisena toiminut rovasti Johan Theodor Dalhström, näyttelijä Helvi Kaario (os. Lindström), kansanedustaja Hertta Kuusinen, näyttelijä Tarja-Tuulikki Tarsala sekä Lindström-yhtiön entinen pääomistaja ja toimitusjohtaja Eero Roiha. Johan Theodor Dahlström oli vahva kuin ukkinsa Elias, samalla leikkisä ja pidetty pappi Ilomantsissa.

Vanha rajakivi Ilajan Ruukinpohjassa, takana nykyisin Venäjää

Ilajan Ruukinpohjan harkkohytin jäänteitä 2012

Ilajan Ruukinpohjan rakennuksia 1970-luvulla, Ilomantsin Museosäätiö

Ilajan harkkohytin paikka kesällä 1961, Ilomantsin Museosäätiö

Elias Dahlström kuoli 6.6.1852 Ilomantsissa ja haudattiin 27.6.1852 Ilomantsiin.

 Lähteet:

Garpenbergs kyrkoarkiv, Dalarns län, Födelse- och dopböcker

Grangärde, Dalans län, Födelse- och dopböcker

Rånea kyrkoarkiv, Födelse- och dopböcker

Iisalmen, Ilomantsin ja Nilsiän seurakuntien kirkonkirjat

Mitä mielestä tuntui, ei kukaan arvaa; Jyväskylä 2019; Luttinen Jaana

Ruukinpatruuna vastaan kaskitalonpojat; Joensuu 2014; Forsberg Juha

Suur-Ilomantsin historia; Pieksämäki 1991; Björn Ismo

Vanhat sanomalehdet eri vuosikymmeniltä 

 

 

Wärtsilän ja Möhkön rautaruukit

Ensio Kettunen

Värtsilän ensimmäinen teollisuuslaitos oli pieni sahalaitos, joka perustettiin Juvanjoen varteen vuonna 1783. Tämän laitoksen osti vuonna 1834 impilahtelainen kappalainen Gustaf Löfström saatuaan ensin luvan perustaa uuden sahalaitoksen Juvankoskeen. Värtsilän saha kunnostettiin ja sen Gustaf Löfström kauppasi Nils Arppelle huhtikuussa 1836. Kaupasta saadut varat hän sijoitti kesällä 1836  Ilomantsin Ilajan Harkkohyttiin. Harkkohytin osaomistaja ja rakentajan toimi luutnantti Elias Dahlström. Harkkohytti lienee valmistunut syksyn aikana, sillä Gustaf myi osuutensa Ilajan harkkohytistä vuoden lopussa Nils Arppelle. Nils Arppe sai vuonna 1850 luvan harjoittaa järvimalmin jalostusta Ilomantsissa ja Värtsilässä. Rautatehdas perustettiin Arppen toimesta vanhaan Värtsilään vuonna 1852. Nils Ludvig Arppe osti vuonna 1849 valmistuneen Ilomantsin Möhkön Rautaruukin vuonna 1851 ja uusi sen masuunin jo vuonna 1856. Möhkössä jalostetusta järvimalmista valmistettu takkirauta kuljetettiin Ilomantsista Värtsilään. Värtsilän ja Möhkön tehtaiden valmistama rauta meni tuolloin kokonaan Venäjän markkinoille. Ilomantsista rauta kuljetettiin kesäaikana veneillä kahta reittiä, toinen reitti oli Nuorajärven ja Koitajoen kautta Lylykoskelle, josta rauta kuljetettiin maanteitse Luhtapohjaa, jossa raudat lastattiin aluksiin, jotka kuljettivat raudan Joensuun ja Saimaan kautta Pietarin markkinoille.

Toinen Möhkössä valmistetun raudan kulkureitti oli luultavasti Möhköstä vesireittejä pitkin Karaliin. Luultavasti pääosa malmista kuljetettiin Oniassalmen, Melaselän ja Viiksinselän kautta Hiidenelän rannalla sijaitsevaan Karalin kylään. Sieltä rauta kuljetettiin hevospelillä Jänisjärvelle ja edelleen joko vesireittiä tai maanteitä pitkin Läskelän satamaan.

Talvisaikaan Möhkössä valmistettu rauta kuljetettiin rekipelillä Joensuuhun tai Möhköstä suoraan Läskelään.  Näin Ilomantsin Möhkön tehtaalla valmistettu rauta pääsi  markkinoille.

Möhkön ruukki vuonna 1890 (Ilomantsin museosäätiö)

Värtsilän rautatehdas paloi vuonna 1859, mutta Arppe rakennutti tehtaan uudelleen ja se valmistui vuonna 1860. Uusi valssitehdas aloitti Värtsilässä toimintansa 1. elokuuta 1861. Tehtaan omistaja Nils Ludvig Arppe kuoli 9. joulukuuta vuonna 1861 näkemättä tehtaan tulevaa kukoistuskautta. Arppen kuoleman jälkeen Möhkön ja Värtsilän tehtaita pyöritti Arppen perikunta vuosien 1861–1899 aikana. Vuosien 1861–1887 välisenä aikana Arppen omistamia tehtaita johti Arppen vanhin poika Nils Edward Arppe. Hän kuoli 45-vuotiaana ja hänen jälkeensä tehdasta johti Nils Ludvig Arppen nuorempi poika Adolf Edward Arppe aina vuoteen 1894 saakka. Arppen perikunta oli vuonna 1892 muutettu osakeyhtiöksi. Yhtiön nimeksi tuli vuonna 1898 Wärtsilä Aktie Bolag. Kun omistus siirtyi myöhemmin osakeyhtiölle, sen nimeksi muotoutui ”Aktiebolaget Wärtsilä Osakeyhtiö”.

Värtsilän tehtaat vuonna 1899 (Museovirasto)

Tehtaan toimintaa kehitettiin vuonna 1855 uusimalla Siemens-Martin uunit, jolloin raudantuotanto lisääntyi ja laatu parani. Osakeyhtiö lisäsi Värtsilän tehtaalle kaksi uutta uunia vuosina 1910 ja 1921. Niillä pystyttiin valmistamaan vuorimalmista rautaa, mutta uunit tarvitsivat sähkövirtaa. Sitä varten rakennettiin Saarion ja Vääräkosken vesivoimalaitokset, joiden tuottama sähkövirta käytettiin Värtsilän tehtailla.  Jänisjärven toisessa päässä ollut Hämekosken vesivoimalaitos ja Aktiebolaged Kareliawood Osakeyhtiö ostettiin yhtiölle vuonna 1916 ja sen yhteyteen rakennettiin kolme sähkösulatusuunia. Niissä uuneissa pystyttiin tekemään järvimalmista, valssisinttereistä ja romuraudasta harkkorautaa. Värtsilän rautatehdasta uusittiin 1920–1930-luvuilla, tuolloin tehdas tuotti naulojen lisäksi mm. galvanoitua vannerautaa, piikkilankaa, sinkittyä teräslankaa, teräsverkkoja sekä lämpöpattereita. Yhtiö muuttui vuonna 1935 AB Wärtsilä Oy:ksi.

 

Hämekoski Harlussa 1900-luvun alussa (Museovirasto)

Yhtiö osti 1930-luvun lopussa Helsingistä Kone- ja Siltarakennus Oy:n, Hietalahden Sulkutelakan, Kotkan Konepajan ja Vaasalaisen Onkilahden Konepajan. Tuolloin yhtymän nimeksi tuli Wärtsilä-Yhtymä Oy. Wärtsilän eri tehtailla ja voimalaitoksilla työskenteli vuonna 1938 yhteensä 6 271 henkeä. 

Kone- ja Siltarakennus Oy:n konepaja Helsingissä (Museovirasto)

Ilomantsin rajavartioston alkutaipale

Ensio Kettunen

Vuoden 1917–1918 sisällissodan aikana perustettiin suojeluskuntaosastoja ja moniin rajakyliin suojeluskunnan kyläosastoja. Ilomantsin kirkonkylälle, Möhköön ja Tokrajärvelle perustettiin suojeluskuntaosastot 1917–1918 vuodenvaihteessa. Ilomantsin Hattuvaaraan perustettiin puolestaan keväällä 1918 suojeluskunnan kyläosasto, jonka johtajana toimi kylän kansakoulunopettaja M. Haapala yhdessä maanviljelijä E. Pesosen kanssa. Kokoontumispaikkana ja esikuntana toimi Hattuvaaran koulu, joka oli toiminut aiemmin venäläistämiskouluna. Kyläosastoon kuului kymmenkunta kylän miestä ja he partioivat Hattuvaaran alueella aina Pirhun ja Lahnavaaran saloille saakka.

Samanlaisia kyläosastoja perustettiin kaikkiin rajakyliin mm. Liusvaaraan, Kuolismaahan ja Vuottoniemen kyliin. Liusvaarassa kyläosastoa johti Kuisma Martiskainen ja hänen osastonsa pidätti kevään 1918 aikana kymmeniä venäjälle pyrkineitä punaisia. Kevään 1919 suojeluskuntaosastojen vartiotehtävät päättyivät ja rajan vartiointiin tulivat Laatokan rykmentin toisen pataljoonan miehet. Tämä osasto vaihdettiin elokuussa 1920 Tampereen rykmentin varusmiehiin. Ilomantsissa oli tuolloin 10 aliupseeria ja 67 sotilasta. Osa varusmiehistä siirtyi siviiliin keväällä 1921 ja heidän tilallensa lähetettiin Keski-Suomen rykmentistä 2 aliupseeria ja 22 varusmiestä. Seuraavien kuukausien aikana rajavartioinnista vastanneet varusmiehet vaihdettiin värvättyihin. Heitä koulutettiin Rajavartioston pääsijoituspaikoilla, mm. Joensuussa. Ensimmäiset värvätyt rajasotilaat tulivat Ilomantsiin syksyllä 1921. Ilomantsin rajakomppanian pääpaikka oli Ilomantsin kirkonkylässä, se toimi myöhemmin nimismiehen talona. Rajasotilaat majoitettiin kauppatien varressa oleviin taloihin. Vuonna 1923 rajavartiosto sai rakennuksen vanhan rajavartioston paikalta. Kenttävartioasemat perustettiin Hattuvaaran vanhalle venäläistämiskoululle ja Kuolismaahan Lyhykäisen taloon. Vuosien 1921–1930 Ilomantsin rajalla työskenteli 330 rajavartijaa, heistä Etelä-Pohjanmaalta oli 105, Pohjois-Karjalasta 75, Etelä-Karjalasta 48, Savosta 24, Hämeestä 13, Uusimaalta 11 ja Keski-Pohjanmaalta 9. Keskimäärin Ilomantsissa oli vuosittain 80–100 rajavartijaa.

Hattuvaaran venäläistämiskoulu toimi kenttävartiostona 1935 (Museovirasto)

Rajavartioston ensimmäinen virkatalo, toimi myöh. nimismiehen toimistona (Ilomantsin museosäätiö)

Lahnajärven vartiotupa kesällä 1934 (Museovirasto)

Rajavartijoita kesällä 1928 Rentajärvellä, Hattuvaarasta itään

Liusvaaran suojeluskuntalaisia 1930-luvulla (Museovirasto)

Kuolismaan rajavartioston puhelinvartio Anna Lyhykäisen kotitalossa (Museovirasto)

Ennen talvisotaa Ilomantsissa toimi vartioasemat Hattuvaaran ja Kuolismaan lisäksi Lahnavaaralla, Pahkalammella, Megrissä, Liusvaarassa ja Salmijärvellä. Lisäksi pieniä partiomajoja oli lähempänä rajaa mm. Hoikassa (Kotavaara), Lahnavaaralla, Verkkosäynäällä, Latvajärven rannalla ja Valkealammella.

Salmijärven  ja Megrin vartioasemat syksyllä 1937.

Pahkalammen vartioasema talvella 1938–1939 RVL. 

Pahkalammen vanhauskoisten luostari (Kruununtila) lakkautettiin 1800-luvun lopussa ja se siirtyi jossakin vaiheessa Enzo Gutseit Oy:n haltuun. Tilalla oli 1930-luvun alussa vielä luostarin asuinrakennus, aitta ja sauna. Valtio osti vanhauskoisten luostarin ja teki siitä rajavartioaseman. Uusi vartioasema valmistui 1930-luvulla Pahkalammen rannalla sijaitsevalle kumpareelle vanhauskoisten luostarin läheisyyteen. Vartioasemalta oli matkaa valtakunnanrajalle Iljanvaaraan viisi kilometriä. Megrin vartioasemalle oli matkaa rajan kautta lähes 30 km. Matkalla oli Verkkosäynään ja Latvajärven partiomajat. Pahkalammen vartioaseman päällikkönä toimivat ennen talvisotaa vääpeli Karl Laine, joka syntyi Turussa 6.4.1900, katosi Salmin Tulemassa 4.7.1944 (kapteenin arvoisena). Ilomantsin rajavartiostossa palvelivat 1930-luvulla mm. Viljo Kivikko, Eino Siippola (komppanian päällikkö), Aatto Mäkinen, Toivo Kärnä (Tuntemattoman sotilaan kapteeni Kaarna) sekä Luutnantti Riikonen.

Pahkalammen vartiosto keväällä 1936 (Museovirasto

Pahkalammen vartioasema 1930-luvun lopussa (RVL)

Pahkalammen vartioston rajamiehiä kesällä 1934 (Museovirasto)

Megrin vartioaseman miehiä kesällä 1938, keskellä Aatto Mäkinen (Museovirasto)

Megrin vanhauskoisten luostari lopetti toimintansa 1910-luvulla. Valtio osti Mihail Bogdanoffilta vuonna 1922 luostarin rakennukset. Luostari muutettiin rajavartioasemaksi 1922 jälkeen. Megrin päällikkönä toimi ennen talvisotaa Aatto Mäkinen, kersantti Heikki Tolonen, kersantti Hyttinen, vääpelit Latvala ja Seitamo. Antti Seitamo  muutti ennen talvisotaa Lappiin ja palveli Rajajääkäripataljoonassa majurina. Salmijärvellä oli päällikkönä ennen talvisotaa Aatto Mäkinen, hän toimi aiemmin ennen vuotta 1937 Megrin vartioaseman päällikkönä.

Megrin vartioasema ja henkilökuntaa kesällä 1938 (Museovirasto)

Megrin vanhauskoisten luostari talvella 1934

Megrin vartion sauna, takana hautasaari kesällä 1938 (Museovirasto)

Rajantakaiset kylät

Ensio Kettunen

Aiemmissa Kettusviesteissä olemme tutustuneet lyhyesti Ilomantsi itäkyliin, Korpiselkään, Suojärveen, Soanlahteen, Suistamoon, Harluun, Salmiin, Värtsilään, Pälkjärveen, Sortavalaan, Ruskealaan, Impilahteen, Jaakkimaan, Lumivaaraan, Kurkijoen, Hiitolan, Kaukolan, Räisälän, Kirvun ja Antrean. Tässä lehdessä perehdymme lyhyesti Käkisalmen historiaan. Jos haluat tutustua tarkemmin rajan taakse jääneisiin karjalan kuntiin, YouTubesta löydät tekemäni videosarjan kirjoittamalla hakukohtaan nimeni.

Käkisalmea 1930-luvulla (Museovirasto)

Käkisalmi on rakennettu vuosisatojen saatossa Vuoksi-joen suistoon lähelle Laatokan rantaa. Kaupungin historia ulottuu aina 1200-luvulle saakka, jolloin sitä kutsuttiin Karelaksi. Vuonna 1294 ruotsalaiset valtasivat Käkisalmen ja sitä alettiin kutsua nimillä Kexholma ja Korela. Vuonna 1310 novgorodilaiset valtasivat kaupungin ja tuhosivat ruotsalaisten rakentaman kaupungin. Suuri tulipalo tuhosi Käkisalmen puusta rakennetun linnan vuonna 1360 ja novgorodilaiset rakensivat sen uudelleen vuosisadan loppuun mennessä.

Pontus de la Gardie valtasi kesällä 1580 Käkisalmen alueen ja aikoi sieltä edetä syksyyn mennessä Pähkinäsaareen ja vallata Pähkinäsaaren linnan. Syyskesän huonot sääolot ja sotilaiden joukkopako keskeytti etenemisen. Käkisalmen valtauksen jälkeen ruotsalaiset ja suomalaiset rakensivat Käkisalmen linnaan kivimuurit ja ne ovat vielä nykyään näkyvissä. Käkisalmi kuului suomeen vuosien 1812–1940 välisenä aikana sekä jatkosodan aikana vuosina 1941–1944. Käkisalmi nimeksi kehittyi suomen aikaan kaupungin vieressä olleen Käksisalmen nimestä. Käkisalmelle tuli myöhemmin Pontuksenkatu, jolla muistettiin Käkisalmen valloittajaa. Käkisalmesta erosi Pyhäjärven kunta vuonna 1735 ja myöhemmässä vaiheessa kyliä Räisälään ja Kaukolaan. Käkisalmen maalaiskunnan kyliä olivat Alapuusti, Haminanniitty, Hirvisaari, Joensuu, Kapeasalmi, Marjaniemi, Norsjoki, Näpinlahti, Porkanniemi, Pärnä, Pörtsykkä, Sakkali, Suotniemi, Tenkalahti, Vuohensalo ja Yläpuusti.

Käkisalmessa asui vuonna 1840 1 413 asukasta. Suomen aikaan kaupunki jakautui Käkisalmen kaupunkiin ja maalaiskuntaan. Talvisodan alla syksyllä 1939 Käkisalmen kaupungissa asui 5 083 luterilaista asukasta ja maalaiskunnassa 5 100. Näiden lisäksi kreikkalaiskatolisia oli 946 henkeä ja ulkomaalaisia noina 100 asukasta.

Rautatie Käkisalmeen saatiin vuonna 1919 ja se toi mukana työtä ja vaurautta. Käkisalmelle rakennettiin suuri rautatieasema, joka saatiin kesällä 1941 osittain ehjänä suomalaisten haltuun. Asemarakennus oli vielä edellisellä käyntikerrallamme käytössä.

Käkisalmen rautatieasema 1970-luvulla (Museovirasto)

Käkisalmen teollistuminen kiihtyi 1920–1930 luvuilla, kun sinne saatiin Waldhofin Oy:n selluloosatehdas, sinne työllistyi paljon käkisalmelaisia. Samaan aikaan Käkisalmeen rakennettiin Savon jääkärirykmentin varuskunta pääosin Uuden linnan puistoon. Käkisalmen Teollisuuslaitoksista mainittavimpia olivat sellutehtaan lisäksi Liljeqvistin konepaja, nahkatehdas, Makkaratehdas, Virvoitusjuomatehdas, sekä Käkisalmen sahalaitos. Kaupungissa oli Raastuvanoikeus ja Maistraatti ns. Raatihuoneella, apteekki, autotarvikeliikkeitä, kymmeniä kauppoja ja mm. Keski-Karjalan ja Käkisalmen osuusliikkeen myymälät. Lisäksi kaupungissa toimivat säästöpankki, Kansallisosakepankki, Pohjoismaiden Yhdyspankki, Meijeri, Kasino ja kylpylaitos, hotelli ja useita majoituslaitoksia. Kunnallisista laitoksista mainittakoon kaupungintalo, kirjasto, kunnansairaala ja paljon asuintaloja. Käkisalmen maalaiskunnan pinta-ala oli 140 km2 ja sillä toimi yhdeksän yläkansakoulua ja seitsemän alakansakoulua. Kunnantalo sijaitsi Tenkalahdessa. Maalaiskunnassa oli toiminnassa useita myllyjä ja sahalaitoksia.   puolella toimi kymmeniä kauppoja, mm. Käkisalmen ja Keskikarjalan osuuskaupat.  

Talvinen Käkisalmi, takana vanha luterilainen kirkko (Museovirasto)

Käkisalmen kaupungin rakennukset kärsivät talvisodan pommituksissa. Jatkosodan kesällä 1941 venäläiset perääntyivät elokuussa Käkisalmen alueelta ja perääntymisen aikana venäläiset polttivat yli puolet rakennuksista Käkisalmen kaupungin alueelta. Pääkadun varrelta asuinrakennukset ja kaupat olivat palaneet tai palamassa suomalaisten sotilaiden saapuessa kaupunkiin. Ilmakuvissa näkyy hyvin, miten suuri määrä Käkisalmen keskustasta tuhoutui elokuussa 1941.

Kaupunkia rakennettiin jatkosodan aikana uudestaan, mutta kesän 1944 taistelut keskeyttivät uudisrakentamisen. Nykyään löytyy vielä todella paljon jatkosodan aikana rakennettuja rakennuksia venäläisten asuintaloina ja liiketiloina.

Käkisalmeen perustettiin köyhäinkoulu vuonna 1859 vuokrataloon. Käkisalmen kaupungin ja maalaiskunnan alueella toimi talvisodan alla lähes 20 ala- ja yläkansakoulua. Lisäksi kaupungissa oli yhteislyseo ja naiskäsityökoulu. Kansakouluista ensimmäinen rakennettiin vuonna 1885 Käkisalmen kaupunkiin ja maalaiskunnan puolelle Norsjoelle, myöhemmin mm.  Porkanniemeen, Tenkalahdelle, Sakkaliin, Hirvisaareen, Suotniemeen, Pärnään, Puustiin ja Vuohensaloon. Yhteiskoulu saatiin kaupunkiin vuonna 1892 ja käsityökoulu syksyllä 1885.

Käkisalmen tori 1930-luvulla (Museovirasto)

Käkisalmen luterilaisen seurakunnan puukirkko valmistui vuonna 1765, se paloi jatkosodan taistelujen aikana kesällä 1941. Käkisalmen luterilaiseen seurakuntaan valmistui kivikirkko vuonna 1930, sen suunnittelijana oli Armas Lindgren. Jatkosodan syksyllä 1941 Käkisalmen uusin kirkkorakennus oli osittain palanut ja sitä korjattiin jatkosodan aikana. Kirkkorakennus on vielä nykyään ehjä.

Kreikkalaiskatollisilla oli kaksi kirkkoa Käkisalmessa, Pyhän Neitsyt Marian kirkko valmistui Käkisalmen Kauppatorin viereen vuonna 1847 ja se on vielä käytössä. Toinen kreikkalaiskatollinen kappeli valmistui Käkisalmelle vuonna 1894. 

Talvisodan aikana Käkisalmea pommitettiin useaan otteeseen. Sodan syttumisen jälkeen alueen väestö evakuoitiin pääosin Lapualle, Nurmoon ja Ylistaroon. Jatkosodan syksyllä 1941 ensimmäiset evakot palasivat takaisin Käkisalmeen ja kevääseen 1944 mennessä heitä oli palannut Käkisalmeen jo 75 %.  Jatkosodan aikana käkisalmelaiset jälleenrakensivat kaupunkia, mutta Käkisalmelaiset evakuoitiin kesäkuussa 1944 nykysuomen puolelle.  Nykyään Käkisalmi on rajan takana venäjällä ja siellä asuu lähes 20 000 asukasta.

Jos haluat tutustua Rajantakaisiin kyliin tarkemmin, löydät kaikki Rajantakaiset kylämme videosarjan videot kirjoittamalla joko ao. nimen tai minun nimeni!