Vaeltaminen on
ollut vuosien ajan yksi mieluisimmista harrastuksistani. Vuoden kohokohta on
päästä vaeltamaan Lapin tuntureille. Kotiseudulla Ilomantsissa on hyvät
vaellusreitit ja mahdollisuudet, mutta maisemat ja reitit ovat erilaisia verrattuna Lapin kairoihin. Lapin vaelluksilla olen saanut mukavia kokemuksia upeista maisemista ja luonnon karuudesta. Niitä kokemuksia on mukava muistella talven pimeimpinä päivinä.
Alla muutamamia valokuvia vaelluksemme ajalta.
Ensimmäiset askeleet tunturiin saimme ottaa pitkospuita pitkin
Lapin
tuntureilla saa kokea avaruutta ja oman pienuutensa. Joku läheltä näyttävä kohde tunturissa saattaa olla useiden kilometrien päässä ja sinne vaeltaminen saattaa viedä
aikaa useita tunteja.
Kuva Pyhäkerolta Pallas Hotellille päin
Lapin tunturit
ovat puurajan yläpuolella olevia vuoria, joiden korkeus merenpinnasta on
yleensä 500 m – 1000 m. Suomen korkein tunturi on Halti, jolla on korkeutta 1 323,6 metriä. Ylä-lapissa tuntureita kutsutaan myös nimellä Kero esimerkiksi Pyhäkero, Taivaskero etc...
Vaeltajat Pyhäkeron päällä
Tämän kesän vaelluksemme suuntautui Pallas - Yllästunturin kansallispuiston
Hetta – Pallas reitille, joka on maamme vanhimpia vaellusreittejä. Pallastunturin
alueella olevia vuoria kutsutaan nimellä kero. Kero on paljas ja puuton pyöreäpäinen
tunturinlaki. Pallaksen alueen tunturit ovat rakka-tuntureita, koska siellä useat tunturin
laet ovat kiviä täynnä ja reitillä on paljon kivilohkareita, jotka vaikeuttavat vaeltamista.
Rihmakurulla oli vielä lunta
Ajoimme ensiksi 850 kilometriä Ilomantsista
Pallastunturille. Vaellusreittimme lähti Pallas-hotellilta, josta nousimme iltapäivän aikana Pyhäkerolle, reilut kolme kilometriä yhtämittaista nousua. Korkeusero lähtöpaikan ja tunturin huipun välillä lienee ollut 500 - 600 metriä.
Tunturissa maisemat ovat silmiä hivelevän kauniita
Rinkka painoi selkää jo alkumetreillä ja kunto joutui reissulla koetukselle. Kuntoni oli heikko ja syynä siihen on ollut pitkään jatkunut alaselän kivut, joka on estänyt liikkumista. Ensimmäisen nousun aikana pulssi nousi liian korkealle ja seurauksena oli maitohapot jaloissa. Emme pitäneet nousun aikana kuin yhden pidemmän tauon. Tämän seurauksena seuraavat viisi kilometriä olivat työtä ja tuskaa, sillä elimistö palautui hitaasti rasituksesta.
Taustalla näkyy Taivaskero
Pyhäkerolta jatkoimme pienen tauon jälkeen eteenpäin. Ilma oli puolipilvinen ja tyyni. Lämpötila
lienee ollut reilut kymmenen astetta plussalla. Sää oli siten ihanteellinen vaellukselle. Tapasimme tunturissa päivän aikana toistakymmentä vaeltajaa, joka on paljon kesäkuussa, jolloin maastossa liikkuu vähemmän vaeltajia. Pääosa vaeltajista näytti olevan hyvässä kunnossa ja reippaalla mielellä. Joukossa oli muutama ulkomaalainen vaeltaja.
Varaustuvassa yksi petipaikka maksoi 10 € / yö. Hinta on halpa kun ajattelee, että siellä oli patjat, tyynyt ja peitteet sekä kaasukeittimet. Varaustupaan mahtuu 12 henkeä, mutta meidän lisäksi siellä yöpyi kaksi nuorta vaeltajaa. Yleensä olen vaelluksilla ollut yötä autiotuvissa, mutta vanhempana alkaa nauttia pehmeistä vuoteista varaustuvissa. Nammalkurun autiotuvalta kaksi kilometriä pohjoiseen on Montellin maja niminen pieni autiotupa.
Pidimme pienen tauon Rihmakurun kodalla ja aloitimme tauon jälkeen rankan nousun tunturijonon päälle. Nousua oli 5 - 6 kilometriä ja korkeuseroa lähes 600 metriä. Pulssi tuntui pysyvä korkealla koko nousun ajan. Olimme kuitenkin tällä kertaa viisaampia ja pidimme taukoja kilometrin välein. Kahden tunnin päästä olimme vuoren päällä. Matkanopeudeksi tuli siten 3 km/h.
Rihmakuru ja sen pohjalla oleva Rihmakurun kota
Matkamme jatkui Pyhäkerolta Lehmäkerolle ja sieltä edelleen laskeuduimme Rihmakuruun,
jossa pidimme ruokailutauon. Rihmakurulla on kota, jossa teimme keittolounaan
ja keräsimme voimia päivän viimeistä taivalta varten. Olen vaeltanut vuosien varrella enimmäkseen Itä-Lapin tuntureilla, Kuusamossa ja Ilomantsissa. Nyt Länsi-Lapin tunturivaelluksen ensimmäinen kokemus oli, että Hetta-Pallas tunturin vaellusmaastot ovat huomattavasti vaativampia. Mielestäni Hetta-Pallas reitti on esim. rankempi kuin Utsjoki-Kevo reitti tai Kiilopää-Sokosti reitti?!
Rihmakurun jälkeen aurinko alkoi paistaa ja lämpötila nousi 15 asteeseen
Rihmakurun taukopaikalta jatkoimme
matkaa ja saavuimme illalla Nammalkurun varaustuvalle, joka oli
yöpymispaikkamme. Varaustupa- ja autiotupa olivat tyhjiä meidän saapuessamme sinne, mutta pian sinne alkoi saapua väsyneitä vaeltajia yksitellen ja pareittain. Lapissa aurinko paistaa läpi vuorokauden, eikä siellä ole kesäaikana yötä
lainkaan. Keskiyön auringonpaiste tuntuu aluksi oudolta, mutta siihen tottuu muutamien öiden jälkeen.
Tunturissa värien kirjo on joskus sanoin kuvaamattoman kaunista
Nammalkurun varaus- ja autiotupa
Saimme nukuttua melko hyvin varaustuvassa, vaikka auringonpaiste ja yöllä virinneen tuulen tuomat ujellukset häiritsivät hiukan yöunta. Heräsimme seuraavana aamuna aikaisin kellon ollessa viisi. Keitimme aamupuurot ja kahvit ja laitoimme paikat kuntoon varaustuvassa. Muut vaeltajat jäivät nukkumaan varaus- ja autiotupiin. Varmaan tuvassa nukkuneet nuoret naiset arvelivat, että kaikenlaisia vaeltajia sitä matkanvarrella tapaa! He painoivat peitettä pään päälle, kun laitoimme aamupalaa keittiön nurkassa! Ulkona tuuli oli voimistunut ja pilvet peittivät taivaankannen. Ilma tuntui hyytävän kylmältä ja hanskat ja pipo olivat tarpeen vaelluksen aikana.
Nammalkurun varaustuvan varustus on todella hyvä
Ensimmäisen tunnin aikana vaelsimme lähes neljä kilometriä. Rinkan paino oli pudonnut illan aikana kilosta kahteen kiloon. Edellisen päivän väsymys oli poissa, vaeltaminen tuntui sujuvan hyvin. Vaelluksen aikana ehdimme havannoida ympärillä olevaa luontoa. Tunturin rinteet olivat täynnä vaaleanpunaista kukkaa, Kurjenkanervaa. Rinnesoilla oli paljon lakan kukkia ja vaaleanpunaisia suokukkia. Hyttysiä ei tunturissa ollut, paitsi porolaumojen läheisyydessä ja kurujen pohjalla.
Tunturin rinteillä kukki Kurjenkanerva (Phyllodoce Caerulea)
Yön aikana oli Nammalkuruun vaeltanut 20 - 30 poron tokka. Porot olivat tällä kertaa varsin arkoja. Meidän ollessa vajaan sadan metrin päässä, porot lähtivät juoksemaan vauhdilla tunturi yli toiselle puolelle.
Porot laidunsivat tunturin rinteellä
Vaellus viileässä aamuilmassa oli helpompaa
Tunturin huipulla kohtasimme kaksi Pallaksen tuntureilla pesivää lintua. Ensimmäisenä polunvarresta hyppäsi meitä karkuun riekko noin kymmenen poikasen kanssa. Muutaman kilometrin päässä eteemme tuli lapinsirri kahden poikasen kanssa. Kauempana olevalla suolla kuului pikkukuovin (Numenius phaeopus) ja valkoviklon (Tringa nebularia) hätääntyneitä huutoja. Tunturissa oli aikaisen aamuvaelluksen aikana enemmän elämää, kuin edellisen iltapäivän aikana. Olin kuulevinani myös tunturikiurun (Eremophila alpestris) äänen, mutta en nähnyt lintua etsiskelystä huolimatta. Yritimme pongata (birdwatching) myös sinirintaa (Luscinia svecica), mutta tällä kertaa lintu jäi näkemättä, emmekä kuulleet myöskään sen kaunista laulua.
Riekko (Lagopus lagopus)
Lapinsirri (Calidris temminckii)
Saavuimme tunturijonon huipulle, josta oli mahtavat näköalat aina Ruotsin tuntureille saakka. Tuuli oli kohtuullisen voimakasta tunturin päällä. Pienen tauon jälkeen aloitimme laskun Pallashotellille.
Tunturin huipulta näkyi Ruotsin puolen tuntureille saakka
Neljän tunnin vaelluksen jälkeen olimme saapuneet takaisin Pallashotellin pihalle. Olimme vaeltaneet kahden päivän aikana hiukan vajaat 30 kilometriä. Rikan paino oli kummallakin noin 13 kiloa, joka oli kohtuullinen. Tämän kertainen vaellus oli lyhyt mutta melko raskas. Vaelluksen esivalmistelu oli jäänyt tekemättä, sillä viime talvena tuli hiihdettyä vajaat parisataa kilometriä. Keväällä kävelyharjoittelu ja voimaharjoittelu jäi myös minimiin. Vaelluksemme oli tällä kertaa kaksipäiväinen, aikataulu ei sallinut pidempää vaellusta, eikä kuntokaan ollut kehuttava pidempään vaellukseen. Pisimmät vaellukset Lapin tuntutureilla ovat olleet 90 - 110 km. Ehkä kovimmat vaellukset olen tehnyt Sokostille vaelluksella (110 km) sekä Kuusamon Karhunkierroksella (80 km).
Paluumatkan vaellus sujui helpommin kuin menomatkalla
Vaelluksen jälkeen palasimme vajaan sadan kilometrin päähän Leville, jossa majoituimme Levitunturin hotelliin. Illalla kävimme kylpylässä hoitamassa kipeytyneet jalkalihakset kuntoon ja seuraava päivä menikin kotimatkalla yli 800 kilometrin ajomatkaan. Kaikesta vaivannäöstä huolimatta matka Lapin tuntureille oli antoisa ja mieleenpainuva. Tuntureille palataan vaeltamaan myös ensi kesänä, jos kuntoa ja elinpäiviä riittää.
