On kulunut puoli vuotta siitä, kun jäin eläkkeelle erityisopettajan virasta. On aika pohtia mennyttä ja miettiä tulevaisuutta. Eläkkeelle jäämistä ennen, alkuvuodesta 1920, minulla oli matkasuunnitelmia, mutta koronapandemia sotki ne kaikki. Elämää on kuitenkin jatkettava vaikeuksista huolimatta ja uskoa parempaan huomiseen ei saa menettää.
Vuosi sitten tammikuussa minulla oli eläkesuunnitelmat valmiina
ensimmäistä eläkevuotta varten. Helmikuussa olin tilaamassa matkaa Italian
Sorrentoon, syksylle suunnittelin Lapin vaellusretkeä, marraskuulle 1–2 kk matkaa
Canarian saarille ja keväällä 2021 matkaa Keski- Eurooppaan. Mutta koronapandemia sotki hyvät suunnitelmat!
Koulut olivat kiinni kesään 2020 saakka ja opiskelijat ja
opettajat hoitivat tehtäviä etänä. Valtakunnan päättäjät ja koulujen johtohenkilöstö
kehuivat kilpaa digiloikasta, joka oli onnistunut hyvin. Olen kuitenkin asiasta
eri mieltä! Kouluissamme kautta maan osa opiskelijoista jäi jälkeen opinnoista. Ammattiosaamiseen tarvitaan käytännön opiskelua, joten ainakin ammatillisella puolella osaamiseen jäi aukkoja. Osa opiskelijoista teki etätehtävät tunnollisesti, mutta osalla etäopetus ei sujunut suunnitelmien mukaisesti. Opettajat yrittivät tehdä oppimisalustoille opetusmateriaalia omalla ammattitaidolla ja monilla meistä oli alussa digiosaamisessakin puutteita. Mielestäni ammatillisella puolella opiskeleville kevät ei
tuonut sitä kuulua digiloikkaa koko maan mittakaavassa, sillä kädentaitoja jäi oppimatta. On vaikeuksia vääntää kädentaitojen opetus etäopetukseen, kun siellä kotona ei ole niitä kalliita työkoneita ja laitteita. Onneksi syksyllä ja tänä talvena opiskelijat ovat päässeet opiskelemaan lähes normaalisti. Yritykset tarvitsevat lähivuosina paljon uusia, ammattipäteviä työntekijöitä, joten nyt opiskelevia nuoria tarvitaan niin teknologiateollisuuteen, kuin palvelualoille.
Kesäloma alkoi kesäkuussa ja tein kesämökille remonttia, maalasin ja uudistin saunan lauteet. Rakensin uudet kaiteet patioihimme. Kesällä
keräsimme lakkaa, mustikkaa, vadelmia ja mansikkaa pakastimet täyteen (3 x 300 litraa). Elokuun
alkuun mennessä sain kirjoitettua kymmenennen kirjani valmiiksi ja ajattelin, että kun jään elokuun alussa eläkkeelle, lopetan kirjojen kirjoittamisen. Kirjoista saamani rahallinen hyöty on ollut todella pientä, kun kustantaja tilittää 1 - 2 euroa kirjalta ja omakustanteisten kirjojen myyntimäärät tahtovat jäädä muutamaan sataan painokseen vuodessa. Kirjojen tekemiseen olen käyttänyt omaa aikaa ja rahaa. Yleensä käyn venäjän alueella vaikeasti kulkuisissa maastoissa maastoautoilla, jonka palvelun ostan paikallisilta kavereilta. Yleensä venäläiset kuskit laskuttavat raja-alueen lähelle tehdyistä matkoista 100 - 250 €/kerta, siis se on maastoauton kuljettajalle maksettava osuus. Itse rajavyöhykelupa maksaa muistaakseni 20 €. Jokaisen kirjan kohdalla olen tehnyt 1 - 3 matkaa kirjassa kerrottuihin paikkoihin.
Keväällä jäivät lähtökahvit ja työstä lähtöjuhlat pitämättä. Kysyinkin kesällä itseltäni, että olenko ollut turhan panttina opettajana 36 vuotta ja työelämässä yhteensä yli 43 vuotta! Ensimmäisen työpaikan hankin kesäkuussa 1971, olin vuoden loppuun saakka kauppa-apulaisena ja juoksupoikana. Sen jälkeen olin töissä maatilalla, metsässä, turvesoilla, korjaamoilla ja tehtaassa. Kesäkuussa 1980 sain työnjohtajan paikan ja vuonna 1984 siirryin opettajaksi ja olin niissä töissä aina eläköitymiseen saakka.
"Eläkeukon" ensimmäinen kuukausi meni pihatöissä, marjoja kerätessä ja talkootöissä. Syyskuun alussa mökkitontille tuli moto ja se harvensi lähes viikon ajan mökkitonttimme metsää. Lähdimme sen jälkeen viikoksi Saariselälle vaeltamaan. Se viikko olikin siellä todella kaunis ja muutenkin matka meni suunnitelmien mukaan. Kotiin palattua aloitimme vaimoni kanssa metsäkoneen jälkien siivoamisen mökkitontilla, sitä kesti aina marraskuun puoliväliin saakka. Jokaisena arkipäivänä menimme kesämökille raivaustöihin ja marraskuussa olimme raivanneet jo suuren osan metsänhakkutähteistä. Polttopuita teimme pilkkeeksi noin 25 kuutiota ja saman verran on vielä metsässä pinoissa. Painoni tippui syksyn aikana lähes normaalipainoon, ja unen saamiseen en tarvinnut enää unilääkkeitä. Rytmihäiriöt, jotka olivat vaivanneet minua kymmeniä vuosia, olivat myös poissa. Liikkumista olemme harrastaneet jokaisena päivänä, kävellen, retkeillen tai hiihtäen. Emme ole olleet ”laiskanpanttina” yhtään eläkepäivää. Entisiä työkavereita olen tavannut yhteisillä lounailla Joensuussa pitkin syksyä ja aiomme jatkaa vielä toistaiseksi näitä lounastapaamisia.
Koronan vuoksi Canarian matka jäi tekemättä ja keväälle suunnittelemani matka Keski-Eurooppaan jää myös tekemättä. Täytynee suunnata sukset keväällä maalis- tai huhtikuussa kohti pohjoista, Lapin hohtaville keväthangille. Siellä tuntureilla olen saanut kymmenien vuosien aikana kerätä voimia ja ihailla kauniita Lapin maisemia.
Jouluaattona 2020 olimme Leijonien kanssa siivoamassa lumista sankarihautausmaata. Katsellessani sankarihautausmaan muistokivissä olevia nimiä, minulle puhkesi ajatus, että voisinkohan vielä kirjoittaa kirjan? Lukiessani satojen sankarihautojen kivissä näkyviä nimiä, ajattelin, että heidän kohtaloistansa on tehtävä kirja, he ansaitsevat sen. Kirjan työnimeksi annoin "Sodissa menehtyneet ilomantsilaiset". Kirjassa luettelen kaikki vuosina 1918, 1939-1945 kaatuneet, kuolleet ja kadonneet Ilomantsissa syntyneet tai asuneet. Jokaisen kohdalla on mainittu syntymäpaikka, haavoittumis-, katoamis- tai kaatumispaikka, sekä lyhyt kertomus kaatumispäivän tapahtumista sotapäiväkirjoista. Lisäksi henkilöiden kohdalla mainitaan joukko-osasto ja hautapaikka. Joidenkin kaatuneitten tai kadonneitten kohdalla löytyy karttapiirros tai valokuva kuolinpaikasta.
Muistan kesän 1959 tai 1960, kun musta "Popeda" ajoi pihaamme Kuuksenvaarassa. Autosta nousi "maisteri" ja ilomantsilainen Pietari Hakkarainen, jotka kertoivat, että ovat tekemässä ilomantsilaisista sankarivainajista kirjaa ja tarvitsevat sitä varten kaatuneitten kuvia, syntymä- ja kuolintietoja, sekä joukko-osastotiedot. Isäni antoi miehille kuvan sedästäni ja kertoi Väinö-sedän tiedot. Sitä kirjaa olemmekin saaneet odottaa pitkään, eikä sitä ole tullut vielä myyntiin! Pietarilta jäi kirja tekemättä ja sitä yritti jatkaa Onni Hakkarainen, mutta kirjan tekeminen jäi myös häneltä kesken. Kun olen yhtä vikkelä kuin mummoni Anna, aloitin kerätä tietoja kaatuneista jo joulun pyhinä. Joulun jälkeen selvitin vapaussodan, talvi- ja jatkosodan sankarivainajien kohtaloita. Tammikuun loppuun mennessä olen saanut selvitettyä suurimman osa noin 480 ilomantsilaisen sankarivainajan kohtaloista (1918, 1939-1940 sekä 1941-1945). Heistä suurin osa lepää Ilomantsin sankarihautausmailla. Sisällissodassa kaatuneista valkoisista (21) tuotiin 11 miestä Ilomantsiin ja loput 10 miestä on haudattu kaatumispaikkansa läheisyyteen. Valkoisten puolella olleista ilomantsilaisista meni Varkauteen ja Karjalan kannakselle 98 suojeluskuntalaista ja 312 kutsuntojen kautta määrättyä ilomantsilaista. Valkoisista 21 menetti henkensä, 19 kaatui ja kaksi kuoli teloitusten kautta. Lisäksi 30 ilomantsilaista haavoittui. Ilomantsi punakaartilaisista kaatuneista ja kuolleista (23) kolme on haudattu Ilomantsiin, loput kuolinpaikan läheisyyteen. Osa Ilomantsissa syntyneistä kaatuneista sotilaista lepää myös muiden kuntien sankarihautausmailla Suomessa, osa myös vanhassa karjalassa. Lähes 50 ilomantsilaista katosi sotien aikana ja heidän maallisten jäännösten paikat sain selvitettyä muutamaan poikkeusta lukuun ottamatta. Kauimmat rajoiltamme kadonneet ilomantsilaiset löytyvät Syvärin takana Ostassa ja Maaselänkannaksen pohjoispuolella Seesjärvellä. Yksi mies on kuitenkin tuottanut ongelmia, sillä hänestä on vain nimi muistokivessä. Hänen taustoja olemme selvittäneet seurakunnan arkistoista. Hän voisi olla enolainen, joka kuoli tuberkuloosiin. Samanlaisia tapauksia Ilomantsissa löytyy kolme muuta. Vuosina 1945 ja 1948 haudattiin ilomantsilaiset miehet sankarihautaan, molemmat kuolivat sodan aikana saamiin sairauksiin (tuberkuloosi). Hautausmaalla on yksi muistomerkki ilman nimeä, siihen löytyy sota-arkistosta vainajan nimi, jota ei ole mainittu aiemmissa kirjallisissa esityksissä. Hautausmaalta löytyy ilomantsilaiselle kaatuneelle kaksi muistokiveä, hänet on arkistotietojen mukaan haudattu kuvassa näkyvän kuusiaidan vieressä olevaan hautaan.
Sankarihaudoissa ja kaukana nykyisen rajan takana venäjän metsissä olevat sankarivainajat odottavat ”ylösnousemusaamua” sinne minne heidät saatettiin tai jätettiin sodan aikana. Heistä useat olivat metsätyöntekijöitä, sekatyömiehiä, metsätyönjohtajia, opettajia, hitsareita, autonasentajia, rajamiehiä, kauppiaita, maanviljelijöitä ja olihan heissä ainakin yksi kanttori. Useita miehiä oli vankilassa, josta heidät siirrettiin rintamalle, osa heistä kaatui jatkosodan aikana. Kaatuneiden joukossa oli sotamiehistä pataljoonan komentajaan saakka. Näiden sodissa kaatuneitten tai kadonneitten miesten ja kolmen naisen kohtaloista julkaistava kirja valmistunee keväällä 2021. Kirjassa kerron näiden sankarivainajien syntymä- ja kuolinpaikat. Suurimmalla osalla on lyhyt kertomus kaatumis- tai katoamispäivän tapahtumista, sekä minne vainaja on haudattu tai kadonnut. Kirjaan tulee noin 264 sivua ja se on A5 kokoinen. Kirjassa on kymmeniä valokuvia taistelupaikoista sodan ajalta ja 2000 -luvulla venäjän matkoilla ottamiani kuvia. Lisäksi olen liittänyt 189 sotavainajien valokuvaa kirjaan. Kirjassa löytyy myös karttoja taistelupaikoista ja sotilaitten katoamispaikoista. Toivon, että kirjassa kertomani tarinat kertovat nuoremmille sukupolville, mitä heidän esi-isillensä tapahtui sodassa. Tein uuden ennätyksen kirjan kirjoittamisesta, sillä kirjan ensimmäisen vaiheen kirjoittamiseen meni aikaa tasan kuukausi! Kirjan viimeistely tosin vie aikaa oikolukujen ja kuvien muokkauksien kanssa vielä muutaman kuukauden.
Eli tässä on yhden, puolivuotta eläkkeellä olleen, syrjäkylän
ukon kertomus eläkeläispäivistä. Vapaapäiviä ei ole ollut, jatketaan edelleen samalla suuntauralla niin pitkään, kun elinpäiviä riittää. Toki paluu entiseen työhön, jossa on kokoenut onnistumisen iloja, on käynyt mielessä. Mutta maamme tulevaisuuden kannalta on tärkeintä, että me eläkeiän saavuttaneet annamme tilaa nuoremmille työelämässä. Työtä riittää kaikille eläkeikäisille. Vapaaehtoistyössä on puutetta tekevistä käsistä ja omalla kohdalla kotiseudun historiatietojen kokoamisessa on vielä puuhasteltavaa moneksi vuodeksi. Jos haluat lukea Ilomantsin ja rajan taaksen jääneiden kylien historiaa, käy vilkaisemassa Kettusviesti -nimistä lehteäni nettisivustolla. Seuraavassa, maaliskuussa 2021 ilmestyvässä lehdessä kerron Salmin pitäjän historiasta.
