Talvisodan taistelut Ilomantsin rintamalla

Seuraava kertomus on Ilomantsin talvisodan rintamalta. 30.11.2021 tulee 82 vuotta siitä, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Kertomuksessa olevat tiedot olen kerännyt suomalaisista sotapäiväkirjoista, kantakorteista ja kaatumistilastoista. Olen ottanut tapahtumakuvauksiin mukaan myös venäläisen näkökulman, sen olen kirjoittanut punaisella tekstillä. Venäläisnäkemyksen teksti löytyy verkkosivustolta venäjänkielisenä, sen olen vapaasti Suomentanut. 

Jos haluat katsoa koosteet tästä aiheesta YouTuben kanavaltani klikkaa linkkiä;

Talvisota Ilomantsissa 1939 - 1940

Talvisodan taistelu Taivallammella 14. - 15.12.1939

Ilomantsissa talvisota alkoi Neuvostojoukkojen tykistökeskityksellä Megriin 30.11.1939 kello 8.00. Puolen tunnin päästä kello 8.30 rajan ylitti Megrijärven eteläpuolelta ja Porajärven suunnalta 8. armeijakuntaan kuuluva 155. Divisioonan joukot. 155. Divisioonan komentajana toimi Prikaatinkomentaja Pjotr Aleksandrov Aleksejevits (s. 26.6.1899, yleni 4.6.1940 kenraalimajuriksi). Divisioonan komisaarina toimi I.G. Spektorenko ja esikuntapäällikkönä majuri N.I. Tuzov. Divisioonan miehistövahvuus sodan alussa oli 14 128 miestä, 22 panssarivaunua ja 100 tykkiä. Ilomantsin itäpuolella hyökkäsi 155. Divisioonan joukoista JR 786 (komentajana majuri P.K. Zivalev), sekä JR 659 ja JR 436. Kivääridivisioonia tukivat 306 tykistörykmentti ja 421. panssaripataljoona. Lisäksi 306. Tiedustelurykmentti oli Ilomantsin alueella talvisodan aikana ja tammikuussa saatiin rintamalle 12. hiihtopataljoona. 

155. Divisioona muodostettiin syyskuussa 1939 Kaliniinin sotilaspiirissä 143. Divisioonan pohjalle. 155. Divisioona saapui Karhumäkeen 5.11.1939 ja sieltä jatkoi kuorma-autoilla edelleen Porajärvelle. Ilomantsin rajalle divisioona kuljetettiin marraskuun puolivälin jälkeen 1939.  

Megrijärvi kuvattuna Megriin menevän polun varrelta (Museoviraston kuva, Uuno Peltoniemi). Kuvassa lienee kuitenkin Rataslampi, joka oli Megriin johtavan tien varrella?

155. divisioonan taisteluista löytyy netistä seuraava teksti vapaasti suomennettuna: 

155. Divisioona aloitti vihollisuudet 30.11.1939. Divisioonalla ei ollut teräksisiä kypäriä, talvinaamiointitakkeja, huopasaappaita, turkiksia ja talvikäyttöön sopivia hansikkaita. Ajanjaksolla 15.-29.11.1939 divisioonaa koulutettiin rajan läheisyydessä. Koulutusta annettiin aseenkäsittelyssä, metsässä tapahtuvien hyökkäysten toteuttamisessa, varsinaista taistelukoulutusta, sekä ryhmässä toimimisessa. Lisäksi opetettiin tiedustelua ja puolustustaistelun eri tapoja. Neuvostoarmeijan hyökkäyssuunnitelman mukaan divisioonamme toimi varsinaisen hyökkäyskaistan oikealla sivulla Ilomantsissa. Divisioonan tavoitteena oli edetä Ilomantsin kautta Joensuuhun 9. joulukuuta mennessä. Tämä tärkeä asutuskeskus sijaitsi 150 km päässä Ilomantsin rajalta ja se tarkoitti joukkojen etenemistä 16 km joka päivä. Divisioonaa vastassa Ilomantsin rajalla oli Joensuun rajavartioston 1. komppania ja 11. Erillinen jalkaväkipataljoona. Marraskuun 30. päivänä kello 8.30 tykistö ampui 30 minuutin keskityksen. Ammuntaa vaikeuttivat näkyvyyden puute. 306. Tykistöpataljoona, 203. tykistöpataljoona sekä JR 786 jalkaväki etenivät rajan yli Iljanvaarassa edeten Pahkalammen, Vuottoniemen ja Vellivaaran suuntaan. Ensimmäinen tehtävä oli valloittaa Vuottoniemi. Megrissä panssarintorjuntapataljoona, JR 659 kiväärimiehet, joita tukivat 306. tykistörykmentin joukot, etenivät Liusvaaran suuntaan 421. erillisen panssaripataljoonan kanssa. Ensimmäiset 203. sabotööri pataljoonan miehet ylittivät rajan rajamerkin 544 ja 543  kohdalta ja etenivät Liusvaaran suuntaan tehtävänä valloittaa se ja edetä sieltä Kangasjärvelle. JR 436 ja 306. tykistörykmentin 3. patteri eteni JR 659 jälkeen toisessa portaassa. Päivän tavoitteeksi oli asetettu saavuttaa Ilomantsin tien ja polun 5640 risteys. Ensimmäisen päivänä suunnitelmiin kuului edetä 40 km Ilomantsin suuntaan. Ilomantsin kirkonkylä piti vallata 4. joulukuuta mennessä. Huonojen teiden ja vaikean maaston vuoksi tykistö jäi kuitenkin jalkamiesten jälkeen. Koitajoelle saakka taistelua johtivat divisioonan kolonnien etujoukot ilman tykistön tukea, ainoastaan panssarintorjuntajoukkojen tykit olivat käytössämme.  Suoalueet vaikeuttivat etenemistä ja suomalaisjoukot pystyivät pysäyttämään 155. divisioonan yksiköt pienillä joukoilla ja käyttämällä tiestöllä tehokkaasti teknisiä esteitä. Kaikki sillat oli räjäytetty etenemisreitiltä ja tiestölle oli levitetty tiemiinoja, kivilohkareita, piikkilanka-aitoja, joita oli neljässä rivissä. Esteet oli rakennettu paikkoihin, joissa eteneminen tien sivujen kautta olivat vaikeita jopa mahdottomia. Suomalaiset käyttivät iskuissa hiihtojoukkoja. Lääkärinä 155. divisioonassa toiminut upseeri muisteli  155. divisioonan ensimmäisen päivän hyökkäystä seuraavasti; " Hyökkäyksemme oli epävarmaa, typerästi suunniteltua, eikä ollenkaan sotilaallisesti suunniteltu hyökkäys. Rajalinjan ylityksen jälkeen vastaamme iski suomalaistuli, joka aiheutti paniikkia. Jossakin vaiheessa omat joukot ampuivat toisiaan, onneksemme se havaittiin pian. Yksiköt etenivät Ilomantsin suuntaan teitä pitkin suurina ryhminä, ikään kuin olisimme menneet rauhalliselle ampumaradalle. Teiden varsilla metsässä etenivät sivustapartiot. Sotilaat olivat pukeutuneet syksyä varten, mutta sodan alkuvaiheessa oli pakkasta ja minun tehtävänä oli ehkäistä miesten paleltumia ajoissa. Erään tien mutkassa makasi 30 - 40 puna-armeijan miestä kaatuneena ja verissään, se hiljensi etenevät sotilaat. Joukkueen komentaja makasi miesten edessä kuolleena valkoisessa lammasturkissa. Muistaakseni samalla paikalla tiellä makasi myös yksi suomalainen sotilas kuolleena. Tragedian tapahtumapaikalla ei ollut merkkejä taistelusta ja siksi emme halunneet uskoa mitä oli tapahtunut. Katkeraa oli todeta, että usko nopeaan voittoon ja verettömään valloitukseen horjui. Suomalaiset olivat ilmeisesti ohittaneet sivustapartiomme ja sitten joukkue ammuttiin konekiväärillä. Ensimmäisten 3 - 4 päivän aikana meillä oli akuutti ruokapula, emme saaneet lämmintä ruokaa lainkaan ja kuivamuonaa oli vain rajoitetusti. Iljanvaarassa ensimmäisenä hyökkäyspäivänä etujoukot taistelivat pienen suomalaisryhmän kanssa ja vasta 4. joulukuuta JR 659 saavutti Särkkäjärven tason. Kuolismaa saavutettiin 4. joulukuuta, siellä oli suomalaisilla bunkkereita ja nelirivisiä piikkilanka-aitoja sekä miinoituksia. Saavuttuamme kylään, suomalaiset olivat polttaneet kylän rakennukset edellisenä päivänä. Koitajoen ja Luovenjoen sillat oli myös räjäytetty. Aamulla 4. joulukuuta JR 436 ylitti Koitajoen Kuolismaassa ja sen jälkeen JR 436 ja JR 659 komppaniat määrättiin rakentamaan uudet sillat räjäytettyjen siltojen tilalle. Joulukuu 7. - 9. päivinä JR 659 ja 129. tiedustelupataljoona saavuttivat Koitajoen Möhkössä. Siellä vastassa oli kaksi suomalaispataljoonaa, jotka tulittivat Koitajoen länsipuolelta. Saavuttuamme Möhköön, Koitajoen yli johtava silta räjäytettiin ja vihollinen torjui ylitysyrityksemme. Viestiyhteydet taakse esikuntaan 30 kilometrin päähän Kuolismaahan olivat tekemättä ja viestitys toteutettiin kuriireilla. Pakkanen oli kovaa ja tulenteko oli ankarasti kielletty, se aiheutti paleltumia miehistön keskuudessa. Joukot tekivät korsuja ja sinne miehet tekivät salaa uuneja, joita lämmittivät. Komentajat päättivät, että Koitajoen takana olevat viholliset ohitetaan vasemmalta ja motitetaan suomalaispataljoonat Möhkön alueelle. Toimenpidettä toteutti yliluutnantti Maksimov tiedustelukomppanian 4336. rykmentin kanssa. Kiertoliikkeen aikana suomalaiset siirsivät osan joukoista Maksimovin joukkoja vastaan ja taistelussa Maksimov itse kaatui. Maksimovin joukkojen kiertohyökkäyksen vuoksi suomalaiset perääntyivät Möhköstä Oinassalmelle 9.-10.12.1939 välisenä yönä."

Kapulasilta Liusvaarasta Megriin johtavalla polulla

Katri Kontturi ja rajamies Luukkanen Megrin tiellä 1930-luvun lopussa (Ilomantsin Museosäätiö)

Ilomantsia puolustamaan suojajoukoksi koottiin Er.P 11, joka muodostui Ilomantsin rajavartioston sotilaista sekä ilomantsilais- ja enolaismiehistä kootusta reserviläisosastosta. Osasto koottiin 6.-10.10.1939 ja siirrettiin seuraavan viikon aikana rajalle Kuolismaahan, Liusvaaraan ja osia Vuottoniemen ja Hattuvaaran suuntaan. Suomalaispuolustajien yhteinen miesvahvuus sodan alkaessa oli noin kymmenesosa 155. Divisioonan miesvahvuus talvisodan alussa 30.11.- 9.12.1939 oli maksimissaan 1 400 miestä. Tästä määrästä Er.P 11 miesvahvuus sodan alkaessa oli vain 800 miestä. Pataljoonan komentajana oli sodan alussa majuri Nikoskelainen 13.12.1939 saakka ja sen jälkeen komentajaksi siirrettiin Ilomantsin rajavartioston komentaja kapteeni Viljo Kivikko. Samalla Er.P 11 muutettiin JR 42, 3 pataljoonaksi. 

Isäni oli talvisodassa nostomiehenä. Tehtävänä oli kaivaa taisteluhautoja ennen talvisotaa Kuolismaan itäpuolella. Talvisodan aikana kaivuutyö ja etulinjan joukkojen huoltotyö jatkui Tervaruukin, Oinassalmen ja Joutenjärven alueella. Sodan päättymisen jälkeen hänet määrättiin hautausryhmään. Ryhmä hautasi Kuuksenvaaran ja Möhkön välille kaatuneita venäläissotilaita huhtikuun lopusta aina kesäkuulle 1940 saakka. Hän kertoi meille, että he hautasivat  satoja vainajia Taivallammen alueella Taivallammen molemmille puolille, eniten nykyisen maantien varteen. Samoin he kävivät Särkkäjärvellä hautaamassa Koslovin partion sotilaat.   

Megrissä olleet rajavartiosotilaat olivat yöt marraskuun lopussa 1939 Korkeavaaran taloissa, kun eivät uskaltaneet jäädä yöksi Megrin vartioasemalle. Rajapartio lähti Korkeavaarasta 30.11.1939 aamulla kello 7.12.39  alikersantti Pynnösen johdolla etenemään takaisin Megrin vartioasemalle. Vartiomiesten ollessa lähellä Rataslampea kello 8.00 osui Rataslammen kankaalle ja Megrin vartioaseman seudulle tykistökeskitys n. 25 kranaattia.  Rajasotilaat perääntyivät takaisin Korkeavaaralle, jonne jäivät asemiin. Kello 11.15 ensimmäiset punasotilaat olivat nousemassa Korkeavaaralle. Suomalaiset avasivat tulen ja suomalaisten kertomusten mukaan ainakin 20 venäläistä kaatui Korkeavaaran itäpuolelle. Puna-armeijan etujoukko perääntyi ja yrittivät myöhemmin hyökätä uudelleen Korkeavaaralle.  Rajasotilaat perääntyivät Korkeavaarasta kello 15.00 jälkeen Liusvaaran suuntaan. Illan aikana Pynnösen joukkue perääntyi Liusvaaraan saakka ja heidän ilmoituksensa mukaan he olivat ampuneet 10 venäläistä lisää Korkeavaaralla. Liusvaaraan oli jätetty Er.P 11 ensimmäinen komppania, jonka vastuualueena oli Liusvaaran tien puolustaminen. Iljanvaaran metsänvartijantalon läheisyydessä ollut rajapartio perääntyi aamulla 30.11.1939 Pahkalammen vartioasemalle ja siellä ollut rajavartiorakennus sytytettiin tuleen illan pimentyessä. Perääntyminen Pahkalammelta jatkui seuraavaan aamuun mennessä Roukkeenjärven särkälle ja Varpajärvelle kaivettuihin asemiin saakka. Er.P 11 joukkoja komensi sodan alussa majuri Nikonkoskelainen, jonka komentopaikka sodan alussa oli sijoitettu Kuolismaan Kievarille (Jussi Kettunen). Nikoskelaisen käskystä Liusvaarassa ollut ensimmäinen komppania perääntyi 1.12.1939 Näätäsuolle rakennettuihin asemiin. Hullarissa ollut pieni rajamiehistä koottu osasto perääntyi 1.12.1939 mennessä Koitajoen itäpuolella sijaitsevalle Haukijärvelle saakka. Näätäsuon asemiin jäi 2.12.1939 Er.P 11 kolmas komppania, muiden perääntyessä Sulkulammen ja Elinlammen asemiin. Illalla Näätäsuon asemia lähestyi Neuvostopataljoona kahden panssarivaunun kanssa ja yöllä asemissa olleet suomalaiset perääntyivät Sulkulammella oleviin asemiin. Liusvaaralta lähdettäessä 30.11.1939 kylän talot oli sytytetty palamaan jo kello 22.30 alkaen. Aamulla 3.12.1939 Sulkulammen asemiin lähetettiin pieni panssarintorjunta osasto. Päivällä Sulkujoen silta räjäytettiin ja iltapäivällä 3.12.1939 hyökkäsi vihollinen uudestaan Sulkulammen asemia vastaan. Osa hyökkäysjoukosta pääsi etenemään Sulkulammen asemien taakse. Tässä vaiheessa suomalaiset kärsivät ensimmäisen miestappion, kun enolainen Evert Nuutinen haavoittui vaikeasti hyökkäyksessä ja hänet jouduttiin jättämään Sulkulammen asemiin. Salmijärven vartioasemalla olleet rajamiehet sytyttivät rajavartioston tuleen 1.12.1939 ja perääntyivät Salmijärveltä Kuuttivaaralle. Varsinaista taistelutoimintaa ei kuitenkaan Salmijärvellä ollut talvisodan alussa. Kuuttivaaralta rajapartio perääntyi seuraavana päivänä Kuolismaahan.

Kuuttivaaran metsänvartijantalo keväällä 1939. Talo rakennettiin 1878 ja sitä laajennettiin vuosien saatossa useita kertoja. Talossa oli suuri tupa, kaksi kammaria ja suuri eteinen. Lisäksi tilalla oli navetta, riihi ja sauna, kaikki Kuuttivaaran mäen päällä. Talvikausina talossa majoittui metsätyömiehiä, koska lähimmät metsäkämpät olivat kymmenkunta kilometriä Ilomantsin suuntaan Sulkulammella ja Hirvisärkällä. Talon polttivat venäläiset partisaanit 11.7.1944.

Sulkulammen metsänvartijantalo oli noin kilometrin päässä maantiestä, Sulkulammen eteläpuolella olevan harjun päällä. Talon vierellä oli näkötorni, josta metsänvartija Jefim Solehmainen sai kesäisin katsella ympärillä olevia metsiä mahdollisen tulipalon varalle. Metsänvartijan torppa paloi 8.12.1892 ja se rakennettiin seuraavana kesänä talkootyönä uudelleen. Sulkulammen metsänvartijatorpan kautta pääsi purilastietä Kuuttivaaran metsänvartijatilalle, matkaa sinne oli 8 km Sulkulammelta. Varsinaiset talvisodan taisteluasemat olivat Sulkujoen sillan molemmin puolin Kuolismaan ja Liusvaaran maantien varrella. Sulkujoen kämppä rakennettiin 1930-luvun alussa Sulkulammen metsänvartijatorpan läheisyyteen ns. Yläpuron varteen. Lokakuussa 1939 Er.P 11 sotilaat tekivät taisteluasemat Sulkujoen varteen ja majoittuivat Sulkulammen kämpälle ja metsänvartijan taloon. Sulkulampi nimi lienee tullut padosta, joka oli tehty 1800-luvulla Sulkulammen pohjoispäähän. Sillä nostettiin vettä Sulkulampeen ja keväällä Sulkujokea pitkin uitettiin tukkeja Kotkatjärvelle ja sieltä Valkkijokea pitkin Koitajokeen. Isäni syntymäkoti oli Valkkijoen varrella, Itkajärvellä. Heidän kodin ohitse uitettiin keväisin Sulkulammen ja Kuuttivaaran saloilla kaadetut puut.

Pahkalammelta rajalle johtava vartiopolku 1930-luvulla (Museovirasto, Uuno Peltoniemi)

Illalla 3.12.1939 majuri Nikoskelainen määräsi kolmannen komppanian perääntymään Sulkulammen asemista Kuolismaahan ja samalla Elinlammella ja Roukkeensärkillä olleet joukot perääntyivät Kuolismaahan. Illalla 3.12.1939 Kuolismaan kylä päätettiin evakuoida ja kylän talot sytytettiin palamaan. Jyrkänkoskella ja Haukijärvellä olleet puolustajat vetääntyivät seuraavan yön aikana Korentovaaraan. Kuolismaan puolustajat perääntyivät seuraavaksi yöksi Luovenjoen taakse Miikulanvaaraan ja perääntymisen aikana Kuolismaan ja Luovenjoen sillat tuhottiin. Joulukuun 4. päivänä Miikkulanvaarassa olleet joukot perääntyivät Lutikkavaaran kautta Möhköön, jonne pääosa saapui jo kello 14.00 mennessä. Joukot lepäsivät Möhkössä ja pieniä partioita lähetettiin Sysmäjärven ja Öykkösenvaaran suuntiin. Tappiot 30.11. – 5.12.1939 olivat Er.P 11 joukoilla yksi kaatunut (Evert Nuutinen), viisi haavoittunutta ja kaksi miestä oli kateissa. Torstaina 7.12.1939 kapteeni Enbergin toinen komppania lähti etenemään Möhköstä kohti Öykkösenvaaraa, jossa osasto kohtasi neuvostojoukkojen kärkiosaston. Osaston miehet joutuivat pakokauhun valtaan ja miehet pakenivat yksitellen Möhköön. Iltapäivällä kello 16.30 venäläisten etujoukko ja panssarivaunut etenevät Möhkön kylään. Panssarivaunujen ilmestyttyä Möhköön Koitajoen ylittävä betonisilta räjäytettiin. 

Möhkön 1924 valmistunut betonisilta (Rudolf Salomaa, Ilomantsin Museosäätiö)

Venäläiset rakensivat Möhköön Koitajoen ylittävän sillan talvisodan aikana, se oli käytössä 1960-luvun loppuun saakka. Oikealla saharakennus, takana Möhkön Pytinki. SA-kuva

Oinassalmen silta räjäytettiin 10.12.1939, se oli valmistunut heinäkuussa 1939. SA-kuva

Samaan aikaan perustettiin Osasto Talvela (6.12.1939) ja Ilomantsin joukot alistettiin osaston alaisuuteen. Eversti Talvela perusti Ilomantsiin tässä vaiheessa Ryhmä A, jonka johtajaksi määrättiin jääkärieversti Per Ole Ekholm ja hänelle vahvistuksena saapui yksi kenttätäydennysprikaati. Seuraavat kaksi päivää taisteltiin Möhkössä ja Hattuvaaran suunnalla suomalaisjoukot perääntyivät Kallioniemeen. Joulukuun 9. päivä suomalaisjoukot aloittivat perääntymisen Möhköstä Oinassalmelle kaivettuihin asemiin. Kun kaikki joukot oli saatu Oinassalmen sillan yli, silta räjäytettiin. Joulukuun 7.–10. päivinä kaatui Ilomantsin rintamilla 16 sotilasta, pääosin Möhkön ja Oinassalmen alueella. Tässä vaiheessa Ilomantsin joukkoja päätettiin vahvistaa kenttätäydennysprikaateista kootulla pataljoonilla. Kaksi pataljoonaa ja konekiväärikomppania saapuivat Oinassalmelle jo 6.12.1939 ja yksi kiväärikomppania Lehtovaaraan. Viides kenttätäydennysprikaatin komppania saapui Oinassalmelle 9.12.1939. Paavo Talvela kävi Ilomantsissa 10. joulukuuta ja määräsi eversti Ekholmin valtaamaan takaisin Möhkön kylän. Hyökkäys toteutettiin seuraavana aamuna ja  tappiot 11.12. Oinassalmen ja Möhkön välillä oli vain kolme kaatunutta. Ekholmin käskystä hyökkäys uusittiin seuraavana aamuna eli joulukuun 12. päivänä. Oinassalmelta Ekholmin määräyksestä kaksi pataljoonaa lähti hyökkäämään Möhköön ja joukoista osa pääsi etenemään Möhköön saakka iltapäivällä. Möhköön saapunut  pataljoona vedettiin yön aikana takaisin Oinassalmelle. Tappioita ei kirjautunut ao. päivälle. Päämajan käskystä hyökkäys uusittiin seuraavana aamuna, mutta joukot pääsivät vain Rajavaaran ja Poikolanmäen tasolle. Hyökkäävä joukko-osasto kärsi voimakkaassa tykistötulessa 24 miehen tappiot kaatuneina, heistä neljä jäi kadoksiin. Mainitsen ilomantsilaisista 13.12.1939 kaatuneista Niilo Suihkon, Onni Taipaleen, Elias Jormanaisen ja Martti Kurvisen. Kahden viimeksi mainitun  ruumiit jäivät kentälle.  Eliaksen ruumis löydettiin etsinnöissä ja kuljetettiin Ilomantsiin, mutta Martti jäi kadoksiin.  Hyökkääjät perääntyivät sekalaisena laumana takaisin Oinassalmen asemiin. Tässä vaiheessa Oinassalmelle saapui kaksi kenttätäydennysprikaatin pataljoonaa ja Ilomantsiin saapuneista pataljoonista muodostettiin JR 41. Isäni oli tuossa vaiheessa siirretty Er.P 11 riveistä perustettuun rakennus pataljoonaan ja sen miehet olivat majoittuneena Tervaruukin alueelle. Rakennuspataljoona määrättiin samana päivänä kaivamaan Taivallammen ja Kuikkalammen väliselle harjulle korsuja ja taisteluhautoja Oinassalmella olleiden joukkojen majoituspaikoiksi. 

155. divisioonan taisteluista Ilomantsissa löytyy netistä seuraava teksti: 

"JR 436 rykmentti luutnantti Ivanovin johdolla hyökkäsi 9.12.1939 Oinassalmen pohjoispuolelta Koitajoen ja Karpankankaan suon yli, mutta suomalaiset torjuivat hyökkäyksemme ja siirsivät sen jälkeen osan puolustajista Maksimovin entistä pataljoonaa vastaan Oinassalmelle. Seuraavana yönä suomalaiset vetäytyivät Karpanjärven länsirannalle. Seuraavana aamuna JR 786 yritti vallata Koitajoen länsirannan Karpanjärven alueella yhdessä JR 659 ja JR 436 miesten kanssa. Vihollinen keskitti konekivääri- ja kivääritulen hyökkäysryhmittymään ja hyökkäyksemme keskeytyi. Iltaan mennessä asemat vakiintuivat Karpanjärvellä ja JR 786 jäi puolustukseen. Suomalaiset hyökkäsivät Oinassalmelta ja JR 786 ja muut yksiköt siirsivät Oinassalmi-Karpanjärvi linjalle uusia reservejä suomalaishyökkäyksen torjumiseksi. Suomalaishyökkäykseen osallistui noin 4500 miestä, heistä 3500  oli kivääriaseistus, 150 automaattikivääriä, 965 konepistoolia, 148 kevyttä ja 72 raskasta konekivääriä, 13 tykkiä ja 16 kranaatinheitintä. JR 659 rykmentti lähetettiin kiertämään luutnantti Andrejevin johdolla suomalaisten vasemman kyljen kautta reittiä Poikolanmäki-Jänissaari-Siitari-Keloranta, mutta Jänissaaren kohdalla pataljoona joutui väijytyksiin ja jäi sinne asemiin. Vahvistuksena sinne lähetettiin 129. Tiedustelupataljoonasta ja JR 659 rykmentistä. Vahvistuksien saapuessa suomalaiset ajettiin Jänissaaresta pois. Pataljoonamme ajoivat suomalaisia Jaakkimankankaalle saakka. Tässä hyökkäyksessä vain kuusi miestä katosi. Joulukuun 12. - 13. päivinä taistelut jatkuivat ylityskohdan valloittamiseksi mm. Koitajoen yli Haapalanahon kohdalta. JR 436 menetti näissä taistelussa 7 miestä kaatuneena, 40 haavoittuneena. JR 659 pataljoonista kaatui 30 miestä, 221 miestä haavoittui ja 18 miestä katosi. Suomalaisten linjat jäivät taistelujen jälkeen Oinassalmen ja Karpankankaan alueella Karpanjärven länsipuolelle."

Talvisodan historia karttapiirros s. 95

Seuraavana aamuna Neuvostojoukkojen JR 659 ja JR 436 kahdesta pataljoonasta koottu koukkausosasto hyökkäsi Er.P 11 majoitusalueelle Taivallammen alueella ja osa joukoista Muokonniemen alueelle. Eversti Ekholm keräsi illan ja yön aikana n. 200 miehen vahvuisen osaston ja hyökkäsi Er.P 11 miesten kanssa Taivallammen taakse Karpankankaalle pesiytynyttä vihollista vastaan. Neuvostopataljoonat tuhottiin melkein kokonaan. Kapteeni Kozlov ja pataljoonan lääkäri ylittivät Kuolismaan tien ja pakenivat Petkelniemeä kohti. Heidän kanssa oli 15 punasotilasta. Pakeneva kapteeni Kozlovin partio jäi lepotauolle Särkkäjärven rannalle ja kohtasi 15.12.1939 Särkkäjärven kankaalla alikersantti Pynnösen partion. Syntyneessä taistelussa kaikki Kozlovin miehet tuhottiin. Neuvostoliiton JR 659 ja JR 436 kahden pataljoonan miehistä yli 30 % menehtyi Taivallammen alueella 14.-15.12.1939. Ilomantsin alueella kaatui 14. – 16.12.1939 aikana yhteensä 21 sotilasta. Venäläiset Taivallammella kaatuneet haudattiin vasta kesällä 1940 lähelle kaatumispaikkaa noin  10 - 100 miehen ryhmissä. Isäni toimi hautausporukassa ja hän näytti meille 1960-luvulla hautapaikat, joista ainakin yksi jäi Taivallammen kohdalla nykyisen maantien alle. Kymmenen miehen ja yhden naisen hautapaikan venäläiset löysivät 2018-2019 kaivauksissa.  Haudat olivat näkyvissä 1960-luvun alussa, mutta nykyään niitä ei erota maastosta.

Kuolismaan silta, räjäytettiin 3.12.1939, alla Luovenjoen silta. Sillat rakennettiin 1935-1937 (Ilomantsin Museosäätiö)

155. divisioonan taisteluista Ilomantsissa löytyy netistä seuraava teksti: 

"Joulukuun 14. päivänä 1. kiväärijoukon komisaari Krainov määräsi vastoin 155. divisioonan esikunnan suostumusta JR 436 rykmentin 3. pataljoonan komentajan kapteeni Kozlovin etenemään Oinassalmen suomalaisrintaman taakse. Koukkaukseen Krainov määräsi kaksi pataljoonaa yksi pataljoona JR 659 ja yksi JR 436, se oli Kozlovin 3. pataljoona. Kozlovin pataljoonat joutuivat vaikeaan tilanteeseen Taivallammen kankaalla, se taisteli piiritettynä ja samalla menetti suurimman osan johtohenkilöistä. Heidän joukossa kapteeni Kozlov haavoittui aamulla 15.12.1939. Kozlov vetäytyi joukkoineen taistelusta 15.12.1939 kello 8.00 mennessä. Siinä vaiheessa pataljoonien miestappio oli jo yli 30 %. Samaan aikaan JR 789 yritti hyökätä Oinassalmen yli siinä onnistumatta. Syynä oli poliittiset ja komennon henkilöongelmat. Tappioita joukoillemme tuli 12. - 15.12.1939 kaatuneina 177 miestä, haavoittuneina 710 miestä ja kadonneina 210 miestä. Sodan alusta 30. 11.1939 - 15.12.1939 Divisioonamme tappiot olivat 336 kaatunutta, 926 haavoittunutta ja 251 kadonnutta sotilasta. Taistelussa 10. - 15.12.1939 menetimme 3 T-26 panssarivaunua, 5 T-37 panssarivaunua, kaksi panssariajoneuvoa, 31 raskasta konekivääriä, 34 kevyttä konekivääriä, 504 kivääriä, 38 kranaatinheitintä. Kozlovin osaston taisteluvalmius oli heikko, 70 % heistä oli kouluttamattomia ja se johti taistelukokoonpanojen romahtamiseen ja tarpeettomiin ihmistappioihin. Ankaran pakkasen lisäksi etenemistä vaikeutti syvä löysä lumi. Emme pystyneet kuljettamaan konekiväärejä sellaisen lumenpaljouden läpi, myöhemmin tuodut suksetkaan eivät pelastaneet meitä tappioilta, koska sotilaat eivät osanneet niillä hiihtää. Jotkut sotilaista hiihtivät 5 - 10 metriä ja kaatuivat heti paksussa lumessa. Taistelut Oinassalmen alueella jatkuivat ja joulukuun 22. ja 23. päivinä. silloin oli suurin taistelumme JR 786 rintamalla. Suomalaiset hyökkäsivät divisioonan oikeaan kylkeen Er.P 11 tueksi tulleen Er.P 112 joukkojen kanssa. Samaan aikaan Kallioniemessä hyökkäsivät suomalaisjoukot. Kello 8.00 mennessä torjuimme hyökkäykset ja aiheutimme suomalaisille suuret tappiot. Suomalainen 112 Erillinen pataljoona hyökkäsi Haapalanahossa rykmenttimme 1. pataljoonan molempiin kylkiin. Laskimme että suomalaisia oli 110 miestä. Heidän joukossa syntyi paniikki ja he avasivat tulen umpimähkään ja heti sen jälkeen suomalaiset alkoivat vetäytyä. Tässä vaiheessa JR 786 3. pataljoonan komentaja Gorny aloitti miehineen tulituksen ja suomalaiset pakenivat Koitajoen taakse. Taistelukentälle jäi yhdeksän suomalaista, yli 20 kivääriä, kaksi kevyttä konekivääriä, 34 000 kiväärin patruunaa, 635 paria suksia ja radiopuhelin. Suomalaiset saivat vangittua kolme omaa miestämme..."

Jalasjärven miehiä Taivallammen vieressä olevan Kuikkalammen rannalla

Sama paikka syksyllä 2021. Kävin tässä korsussa 1960-luvun alkupuolella, se oli vielä silloin kunnossa. Nukkumapaikat olivat korsun sivuilla ja peräseinällä, pöytä oven vasemmalla puolella. Korsussa oli pieni eteinen, jossa kivääritelineet molemmin puolin.

Korsu 12.12.2021, aikaa on kulunut lähes 82 vuotta Taivallammen taistelusta 14.12.1939. Olen käynyt vuosia korsukylässä ja nähnyt sen hiljaisen katoamisen luontoon. 

Marraskuun 13. päivänä 1939 Megrin vartioasemalla kuultiin Hingervaaran suunnalta pikakiväärin ammuntaa ja puiden kaatamisia, joka jatkui useita päiviä. Hingervaaran alueelle tuli seuraavien päivien aikana 155. Divisioonien joukkoja ja majoituspaikkoja varten kaadettiin metsää Hingervaaran alueelta (3-4 km rajalta itään).  21.11.1939 kävi Iljanvaaran rajapaalulla Nro 557 kolmimiehinen venäläispartio.

27.11.1939 sekä Iljanvaarassa, että Megrin itäpuolella kuului puiden kaatamisia noin 500 metriä rajan takaa.  Lunta oli maassa 20 cm ja lämpötila -3 astetta pakkasta.

Majuri Nikoskelainen vapautettiin komentajan tehtävistä ja hänet vaihdettiin kapteeni Viljo Kivikkoon 13.12.1939. Taivallammen taistelujen jälkeen Ilomantsissa saatiin huokaista helpotuksesta, sillä hyökkäykset vähenivät sekä Oinassalmella, että Kallioniemen suunnilla. Joulukuun 22. päivä Ilomantsissa tehtiin suomalaisten taholta hyökkäysyritys Parissavaaran ja Oinassalmen alueella, mutta hyökkäykset epäonnistuivat. Kaatuneita Ilomantsin rintamalla oli 17.-22.12.1939 yhteensä vain kaksi. Joulun aika Ilomantsissa kului pienten kahakoiden merkeissä ja 23. – 26.12.1939 kaatui Ilomantsissa yhteensä 27 miestä, heistä yksi oli ilomantsilainen. Joulun aikaan kapteeni Julkusen komppania oli vartioimassa Viitarannalla ja heillä oli teltat Nuorajärven rannalla. Joulun jälkeen taistelut Ilomantsissa saivat asemasodan luonteen ja samalla tehtiin partiomatkoja etulinjan taakse ilomantsilaisiin itäosien kyliin.

Oinassalmen puolustuslinja 20.3.1940 SA-kuva

Joulukuun loppupuolella Ilomantsiin saatiin vahvistuksena vielä yksi Porilaiskomppania. Joulukuun tappiot ajalla 27. -31.12.1939 olivat yhteensä kolme kaatunutta, joka kertoo taistelujen siirtyneen asemasotavaiheeseen. 

Ilomantsiin saatiin täydennyksenä vielä ennen vuodenvaihdetta Er.P 112 ja Polkupyöräpataljoona 7 ja näiden joukkojen komentajana toimi Everstiluutnantti Viljanen. Tammikuun alussa Oinassalmelle siirrettiin kapteeni Vilho Julkusen osasto Julkunen ja Oinassalmella olleista joukoista lähetettiin Möhkön suuntaan päivittäin useita häirintä- ja tiedustelupartioita. 14. Tammikuuta Ilomantsin taisteluosastot muutettiin JR 41.  II/JR 41 oli Ryhmä Julkusen kanssa Oinassalmella, Er.P 11 kaksi joukkuetta Nuorajärven rannoilla, III/JR 1 oli Kallioniemessä sekä kaksi joukkuetta I/JR 41. Lisäksi vartio-osastot Käenkoskella, Huhuksessa, Lylykoskella ja Hiiskoskella. Tammikuun puolessa välissä 155. Divisioonan joukot lisäsivät etulinjan valvontaa ja samalla todettiin sen saaneen rajavartiojoukoista täydennystä. Tammikuun 18. venäläisjoukot saivat kaksi hiihtopataljoonaa ja sen jälkeen oli tavoitteena hyökätä Oinassalmen ja Kallioniemen takana oleviin suomalaisasemiin. Tammikuun 21. jälkeen Tolvajärven ja Kollaan rintamalla Neuvostoliiton joukot aloittivat hyökkäysten sarjan ja Ilomantsista siirrettiin joukkoja Kollaalle ja Tolvajärvelle. Myös Ilomantsissa 155. divisioona yritti hyökätä, mutta ne torjuttiin. Suomalaisten tappiot tammikuuna aikana Ilomantsissa olivat 32 miestä ja pääosa heistä kaatui Oinassalmen etulinjassa. Helmikuussa oli pääosin sissitoimintaa ja venäläisten jatkuvia tykistökeskityksiä. Kaatuneita Ilomantsissa oli helmikuussa 1940 yhteensä 10 miestä. Helmikuun lopussa venäläiset tekivät hyökkäysyrityksen Viitarannan Kääntämäsalmen alueelle, mutta se epäonnistui.

Kuvassa näkyvän Taivallammen alueelta löysimme lapsena yhden luurangon, joka oli lammen rannan läheisyydessä. Selässä "luurangolla" oli joko kivääri tai radiolaite, se törrötti ruosteisena luurangon yläpuolelle saakka. Emme kertoneet löydöstä kellekään, sillä olimme etsimässä sotakamaa.

Maaliskuun alussa Nuorajärven alueella hyökännyt vihollisosaston hyökkäykset estettiin, muuten kuukausi alkoi asemasotana. Maaliskuun 6. päivänä Oinassalmen etulinjaan vaihdettiin I/JR 41 ja II/JR 41 siirtyi lepoon Kuuksenvaaran taloihin. Er.P 11 oli ollut majoituksessa Taivallammen ja Kuikkalammen välimaastossa olevissa korsuissa jo joulukuulta lähtien.

Talvisota päättyi 13.3.1940 ja 105 päivää kestäneet taistelut vaikenivat Ilomantsissa. Ilomantsin pitäjästä jäi Moskovan rauhassa 34 % Neuvostoliitolle mm. Liusvaaran, Kuolismaan, Vuottoniemen, Ontronvaaran ja Melaselän kylät.  Henkilötappiot Ilomantsin rintamalla ajalla 30.11.1039 – 13.3.1940 olivat 132 miestä kuolleena, 15 kadonneena, 257 haavoittuneena, heistä yksi kuoli sodan jälkeen. Lisäksi 14.3.1940 jälkeen yksi miestä kuoli rajakahakassa Möhkössä ja kaksi miestä katosi Lamanahossa syyskuussa 1940. 

Venäläistappiot olivat kymmenkertaiset suomalaistappioihin verrattuna. Yksinomaan Taivallammen alueella kaatui suomalaistietojen mukaan 450 venäläistä. Isäni kertoi 1960-luvulla, että he hautasivat Taivallammen maastoon satoja venäläissotilasta toukokuussa 1940. Hän oli joulukuussa 1939 myös taistelemassa Taivallammella ja sen vuoksi hänet varmaan valittiin hautausporukkaan. Venäläistilastojen mukaan 30.11.- 25.12.1939 välisenä aikana venäläisiä kaatui yhteensä 382 ja katosi 269, joten suomalaisten ja venäläisten tilastoissa on aika suuri ero? Suomalaiset puhuivat, että Taivallammelle hyökkäsi yksi pataljoona, venäläiset kahdesta pataljoonasta? Joka tapauksessa Taivallammen taistelun suomalaisvoitto oli merkittävä. Jos Taivallammelle hyökänneet venäläispataljoonat olisivat päässeet Taivallammen alueella maantielle saakka, siellä olisi syntynyt motti Oinassalmen alueelle. Suomalaisten päämajoitusalue oli Taivallammen eteläpuolella Kuikkalammen ympäristössä ja etulinja Petkelniemen-Oinassalmen ja Nuorajärven linjalla. Jos koukkaus olisi onnistunut, sen seurauksena venäläiset olisivat päässeet seuraavina päivinä etenemään Ilomantsiin ja sieltä edelleen Talvelan ja Pajarin joukkojen taakse Tuupovaaraan ja Joensuuhun. Eräällä tavalla Taivallammen taistelua voisi kuvata Tolvajärven taisteluihin. Molemmissa tapauksissa venäläiset olivat pääsemässä suomalaisten etulinjan joukkojen taakse ja molemmissa tapauksissa suomalaiset löivät takalinjoille koukanneet pataljoonat lähes viimeiseen mieheen. Tolvajärven hallinnasta taisteltiin voitokkaasti 12.12.1939 ja Ilomantsin Taivallammella 14.-16.12.1939.  

Takana näkyvään notkoon haudattiin toukokuussa 1940 Taivallammen taisteluissa 14.-15.12.1939 kaatuneet venäläiset sotilaat. Hautoja oli tällä kohdalla neljä ja ne olivat noin 30 metriä pitkiä. Hautojen kummut olivat näkyvissä 1960-luvun alussa, kun isäni näytti hautojen paikat. Hän kertoi, että kaatuneet kuljetettiin hevosilla hautaamispaikalle ja ladottiin vierekkäin kaivettuihin hautoihin. Yhden haudan he olivat kaivaneet nykyisen Viitarannan tien varteen, siihen haudattiin yksi nainen ja kymmenen miestä aseineen. Yksi hauta jäi nykyisen Möhkön tien alle ja yksi oli Taivallammen rannalla, kuvaajan takana. Yhden luurangon löysimme 1960-luvulla oheisen rinteen juurelta. Koira tai susi oli kaivanut kuopan rinteen juureen ja löytänyt sieltä ihmisluita. Peitimme luut mullalla ja heittelimme oksia montun päälle. 

Kozlovin partion hauta. Isäni kertoi eräällä puolukkareissulla, että he hautasivat oikealla näkyvän Särkkäjärven rantaan kapteeni Kozlovin, lääkärin ja 15 sotilasta. Yksi venäläinen sotilas oli kellunut  toukokuussa 1940 Särkkäjärven rantavedessä. Hautapaikka on hyvällä paikalla! 

155. divisioonan ilmoittamat tappiot ajalla 30.11.-25.12.1939; kokonaistappiot lienevät olleet talvisodan aikana Ilomantsin rintamalla 1000 - 3000 miestä, mutta tarkkoja lukuja en ole löytänyt? Jouluun 1939 mennessä Neuvostoliiton ilmoittamat tappiot olivat kaatuneina 382 ja kadonneina 269 sotilasta. Luvut eivät aivan pidä paikkaansa, koska Taivallammen 14.-15.12.1939 kahakan jäljiltä löydettiin lähes 450 kaatunutta vainajaa touko-kesäkuussa 1940.

Alla suomalaisten tappiot talvisodassa 30.11.1939 - 13.3.1940