Enska Kettunen

Enska Kettunen

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Suomalaiset punaupseerit kesän 1941 taisteluissa Ilomantsissa ja Tolvajärvellä

Tässä blogitekstissä avaan lukijalleni kesän 1941 taisteluja Ilomantsin ja Korpiselän alueen rintamilla, rajan molemmin puolin. Lähteinä tässä artikkelissa olen käyttänyt suomalaisia sotapäiväkirjoja, puna-armeijassa palvelleiden sotilaiden kertomuksia, puna-armeijan 71. divisioonan tekemiä julkaisuja ja inkeriläisiä dokumentteja. Artikkelin alkupuoliskolla esittelen viimeisimmän kirjani, Hyökkäys Tolvajärvellä, maisemia ja rakennuskantaa 1930-luvulla. Ilomantsin ja Korpiselän alueella puna-armeijan joukoissa palveli paljon entisiä Suomesta Neuvostoliittoon paenneita punaisia. Heitä löytyy rivimiehistä divisioonan komentajaan saakka. Ilomantsin Kuolismaalla puna-armeijan komentajana  oli suomalainen, vuonna 1918 venäjälle paennut majuri Valtter Valli. Ensimmäinen pataljoona vastasi Ilomantsin Hullarin, Vellivaaran ja Lehmivaaran alueesta ja siellä komentajana toimivat  luutnantti Ville Vainio (aikaisemmin nimellä Artturi Vähä, joka syntyi Helsingissä Juho ja Miina Vähän perheeseen) ja kapteeni Poikolainen, joka oli syntynyt Uuraassa. Miestä kutsuttiin Ilomantsissa Uuraan rosvoksi. Poikolainen saattaa olla Voikosken asemalla työskennellyt työmies Aleksanteri Poikolainen, jota syytettiin vuonna 1918 osallisuudesta valkoisten murhiin ja ryöstöihin "vaarallinen kapinallinen". Heinäkuun alussa Hullarin, Vellivaaran ja Lehmivaaran alueella oli komentajana  Poikolainen, mutta heinäkuun puolivälin jälkeen hänen sijalle tuli Ville Vainio. Poikolainen sai Vainion 200 miehen iskuryhmän komentoonsa. Vuosina 1940 -1941 Ilomantsin alueen komentajan toimi eversti Toivo Vähä, joka oli muuttanut 1920-luvulla nimensä. Uusi nimi oli Ivan Mihailovits Petrov.  Korpiselässä pataljoonan komentajina olivat kapteeni Paavo Kataja (ylennettiin syyskuussa 1941 majuriksi ja rykmentin varakomentajaksi) ja vanhempi luutnantti Juho Turunen, Ivan Turuljew. Juho Turunen on saattanut olla Lahden punakaartilaisten esikunnan  jäsenenä vuosina 1917 - 1918? Suomalaisia tai suomen sukuisia oli Ilomantsin ja Korpiselän rintamalla puna-armeijassa satoja. Jatkosodan alussa moni suomalainen yllätettiin Ilomantsin ja Korpiselän rintamalla, kun vastassa olleet puna-armeijan sotilaat puhuvat heille selkeällä Suomen kielellä.   

Olen kirjoittanut sukukirjojen ja matematiikan oppikirjojen lisäksi kuusi sotahistoriaa käsittelevää kirjaa, pääosin Ilomantsissa ja Pohjois-Karjalassa asuneista miehistä. Näissä kirjoissa Ilomantsi tai naapurikunta Korpiselkä ovat olleet kesän 1941 taistelupaikkoina. Levinan miehet (2015), Kuolema Syvärillä (2016) ja Verinen marssi (2017) kertovat Jalkaväkirykmentti yhdeksän (JR 9) ilomantsilaisista sotilaista. Itärajan Korpisoturit (2018), Taistellen Karhumäkeen (2019) ja Hyökkäys Tolvajärvellä (9/2020) kertovat Ilomantsin ja Korpiselän alueen taisteluista kesällä 1941. Kirjoissa kerron sotilaista heidän omilla nimillään ja kirjoissa mainitut tapahtumat on koottu monista tietolähteistä. Sotatapahtumat olen muuttanut osittain fiktiiviseen muotoon, jotta saan sotapäiväkirjoissa kerrotuista tarinoista hiukan elävämpiä. Kirjoissani on aina joku päähenkilö, jonka sotatapahtumia kirjoissa seurataan. Levinan miehet kirjassa he ovat isäni ja hänen kaksi ilomantsilaista isäni lapsuudenystävää Kuolismaasta. Kuolema Syvärillä kirjan päähenkilönä ovat mm. setäni Väinö Kettunen ja kuolismaalainen Aleksi Hattunen. Taistellen Karhumäkeen kirjassa yhtenä päähenkilönä oli varatuomari ja vänrikki Teuvo Suontaka Vihdistä. Kävin syksyllä 2019 Espoossa ja tapasin siellä Teuvon sukulaisia. He kertoivat, että ennen jatkosodan syttymistä Teuvo oli valmistunut tuomariksi ja valmistumisen jälkeen hän kävi ystävänsä kanssa lomamatkalla ranskassa. Teuvo toimi Sissipataljoona yhden joukkueenjohtajana ja sissiporukan johtajana. Teuvon alaisista pääosa oli ilomantsilaisia miehiä ja useita heistä asui kotikylälläni 1960-luvulla. Viimeisessä kirjassani, Hyökkäys Tolvajärvellä, kirjan päähenkilönä ja kertojana on pihtiputaalainen Ensio. Ensio syntyi Pihtiputaalaiseen pienviljelijäperheeseen ja hän oli poikamies sodan syttyessä. Ensio osallistui talvisotaan kateeni Solmu Salomiehen III/JR 25 riveissä. Osasto kuljetettiin Pyhäsalmelle 14. lokakuuta, jossa se oli talvisodan alkamiseen saakka. Osasto siirrettiin junalla sotkamoon ja sieltä autoilla  Kuhmoon ja ja edelleen 7.12.1939 etulinjaan Hotakanvaaraan. Kuhmossa miehet taistelivat talvisodan ajan kunniakkaasti prikaatinkomentaja Nikolai Gusevskin 54. Vuoristodivisioonaa vastaan. Ension komppania oli mukana talvisodassa Klemetin, Hotakan ja Rastin kovissa taisteluissa. Talvisodan päättymisen jälkeen Ension komppaniaa pidettiin Kuhmossa aina 22.4.1940 saakka ja sen jälkeen pataljoona hajoitettiin ja sotilaat palasivat kotipitäjiin. Ension komppanian Talvisodan aikaisista tapahtumista ei löydy kaikkia tietoja, koska komppanianpäällikön taistelulähettinä toiminut sotilas haavoittui Löytövaaran taistelussa ja osa sotapäiväkirjoista oli hänen reppussa. Reppu ja siellä olleet komppanian sotapäiväkirjat katosivat kirjurin sotasairaalareissun aikana.

Viimeisin kirjani Hyökkäys Tolvajärvellä julkaistiin syyskuun lopussa 2020 ja siinä kerron kesän 1941 taisteluista Ilomantsin Peurujoella, Tolvajärvellä, Vegaruksessa, Tsalkissa, Onkamuksessa ja Olkkoilassa. Kirjan sisältöä kirjoittaessa olen käyttänyt saksalaisten ja venäläisten, sekä inkeriläisten dokumentteja. Osa näistä dokumenteista olen liittänyt kirjan sivuille alkuperäiskielellä. Näin tapahtumat on kirjoitettu kaikkien osapuolien näkökulmasta katsoen. Kirja on pehmeäkantinen ja siinä on 324 sivua. Kirjan koko on A5 eli samaa kokoa kuin aiemmat kirjani ovat olleet. Kirjaa on saatavana paperisena kirjana tai ekirjana syyskuun lopussa 2020 nettikirjakaupoista (BOD, Adlibris, Elisa, Suomalainen e.t.s). Mukavia lukuhetkiä suomalaisen sotahistorian parissa. 

Alla olevalla tekstillä avaan hiukan tapahtumia, joista kerrotaan Hyökkäys Tolvajärvellä kirjassa. Teksti ei ole samaa kuin kirjassa, mutta se selventää lukijoille puna-armeijan joukkojen kokoonpanoa Ilomantsin ja Tolvajärven rintamalla kesällä ja syksyllä 1941. 

Hyökkäys Tolvajärvellä ISBN 978-952-80-2359-3

Alla oleviin kirjakauppojen nimistä pääset ("klikkaa tekstiä") tilaamaan kirjojani! Hyökkäys Tolvajärvellä kirja julkaistiin 28.9.2020! Ilomantsin kirjakaupassa kirja on myös myynnissä. 

BOD

Hyökkäys Tolvajärvellä kirja

Lukunäyte kirjan alusta

Adlibris

Booky

Prisma

Elisa

Suomalainen

CDON

Amazon

Kirjan kannen kuvassa ovat everstiluutnantti Wahlbeck ja kirjailija Olof Enckel. Kuva on otettu 8.8.1941 Tolvajärven Kauniilla kankaalla, lähellä Ristisalmea. Olen muuttanut mustavalkokuvan värikuvaksi, jotta maisemat ja sotilaat näyttäisivät autenttisilta! 

Koska itse en ole ollut silloin sodan aikana paikalla, olen muokannut sotatapahtumat fiktiiviseen muotoon. Yleensä kirjoitan kesän 1941 taisteluista Ilomantsin ja Korpiselän rintamilla. Kesän 1944 puolustustaisteluista on tehty jo monia kirjoja, joten sen sotahistoriasta en ole kirjoittanut. Toinen syy kirjojen kirjoittamiseen on luovutettujen alueiden paikallishistoria. Haluan tuoda esille entisen Suomen alueiden maisema-ja rakennusarkkitehtuuria ja paikallishistoriaa. Jotta kuvaukset olisivat autenttisia, olen pyrkinyt käymään kirjoissa kerrotuissa paikoissa ennen kirjan viimeistelyä. Toki kaikkiin paikkoihin ei minulla ole mahdollista mennä, esteenä on Suomen ja Venäjän raja-alueet. Kauempana rajasta, rajan molemmin puolin, olen kuitenkin päässyt vierailemaan ja ottamaan maisemakuvia. 

Hämeen rakuunat (HRR) nousevat Louhivaaran kylää kohti 15.8.1941 SA-kuva

Vuosien saatossa olen päässyt tutustumaan Suomen ja Neuvostoliiton rajamiesten toimintaan rajalla. Suomalaiset valvovat rajaa pitkälti elektronisin valvontalaittein, mutta rajan valvontaa suoritetaan myös kävellen koiran kanssa, ajamalla rajalinjaa mönkijöillä ja moottorikelkoilla kahden miehen partioin. Venäjällä taas on oma valvontaraja noin 1 - 10 km päässä rajasta. Valvontarajalla on "sähköaita" ja noin 10 metriä leveä multakaista, jota muokataan aika ajoittain traktorivetoisella muokkaimella. Lisäksi heillä on tietyin välein kiinteät vartiopaikat, joissa vartiomiehet ovat kellon ympäri tai kello 7 - 22 välisen ajan. Rajan ja "valvontarajan" välisellä alueella on autotie, jossa kolmimiehinen koirapartio ajaa päivittäin. Onneksemme rajaa valvotaan puolin ja toisin, näin estetään luvattomat rajanylitykset Suomeen! Kiitos Venäjän ja Suomen rajaviranomaisille, että olen saanut vierailla raja-alueilla rajan molemmin puolin viimeisten 20-vuoden aikana. Niillä reissuilla olen saanut todella paljon tietoa kirjoittamiini kirjoihin kesän 1941 taistelumaastoista, sekä mm. tähän blogitekstiin.   

Sota-aikainen kartta Louhivaaran alueesta, piirretty elokuussa 1941. 

Louhivaaran päältä sai suomalaiset HRR miehet vallattua 15.7.1941 osan kylävaarasta. Hyökkäyksessä kaatui 15 rakuunaa. Seuraavana aamuna, eli 16.7.1941 hyökkäsi kapteeni Poikolaisen (suomalaiset kutsuivat häntä Uuraan rosvoksi, koska hän oli suomalainen, syntynyt Uuraan kylässä 1800 - 1900 lukujen vaihteessa) ja vanhemman luutnantin Kaimanovin miehet (n. 200) suomalaisia vastaan. Hyökkäyksessä kaatui kymmeniä puna-armeijan sotilaita. Suomalaisista (HRR, 24. Rajakomppania ja Kevyt osasto 8) kaatui yhteensä 17 miestä. Suomalaiset perääntyivät seuraavana yönä Leminahon suuntaan, mutta saivat vallattua menetetyt alueet seuraavana päivänä takaisin.  

Kenraali Oinonen Ilomantsin Louhivaaralla Valter Vallin II/JR 126 Korpilinnan tukikohdassa 19.7.1941. Kenraali seuraa jääkäripataljoonien upseerien kanssa Vaitsilan alueella näkyvää metsäpaloa, josta savua tuli Louhivaaralle saakka. Louhivaaralle tuli edellisenä päivänä Jääkäripataljoona 1 joukot ja Kevyt osasto 8. Louhivaaran alueelta hyökkäys jatkui Leppävaaran ja Mieronahon suuntiin. Louhivaaran päälle perustettiin samana päivänä joukkosidontapaikka "Korpilinnan" tukikohdan korsuun ja se toimi siellä 6.8.1941 saakka. SA-kuva

Kuvassa JP 1 miehiä nousemassa Ilomantsin Louhivaaralle 18.7.1941. Louhivaaralla oli siinä vaiheessa etulinjassa Jääkäripataljoona 7 miehiä ja 24. Rajakomppanian miehiä. Jääkäripataljoona 7 oli taistellut 8. heinäkuuta 1941 lähtien Peurujoella ja kun siellä tilanne rauhoittui, pääosa JP 7:n jääkäreistä siirrettiin Aajenvaaran ja Louhivaaran alueelle 15. heinäkuuta mennessä. 

Ilomantsin Möhkön ja Peurujoen alueella olleet taistelujoukot siirtyivät Tolvajärvelle 12. - 24.7.1941
Ristisalmen siltaa rakennetaan 6.8.1941 saksalaisten ja suomalaisten pioneerien voimin. Takana oikealla näkyy Ristisalmen majatalo, vanha metsänvartijantalo, jonka kivijalka oli vielä 2019 näkyvissä. SA-kuva

Jääkäripataljoonat 5, 6, 7 ja 1 siirtyivät Ilomantsista Tolvajärvelle heinäkuun puolivälin jälkeen. Siellä heitä vastassa oli eversti M. Birmanin JR 52, jossa palveli venäläisten ohella suomalaisia, karjalaisia, inkeriläisiä ja ukrainalaisia sotilaita. Pataljoonan komentajina toimivat Paavo Kataja ja Juho Turunen.
Erään tiedon mukaan kuva olisi Ristisalmelta ja se olisi otettu 14.7.1941? Kuvan on ottanut rintamakirjeenvaihtaja Matti Ollila (SA-kuva). Jotta kuva olisi Ristisalmelta, Ollilan olisi pitänyt mennä sillalle JP 6 sotilaiden eturintamassa! Ristisalmen sillan yli pääsi 15.7.1941 vain muutama suomalainen, mutta heistä pääosa kaatui paluumatkalla. Kuva lienee Kivisalmen sillalta, joka oli myös räjäytetty 13.-14.7.1941 tai Hevossalmen sillalta, joka myös oli räjäytetty venäläisten toimesta jo 12.7.1941. Ristisalmi on kapeampi kuin kuvassa näkyvä salmi.
Ristisalmi venäläisten asemista (Ägläjärven suunnalta) kuvattuna elokuussa 1941 (SA-kuva)
Ristisalmi syyskuussa 2019
Ristisalmi syksyllä 1943, kuvassa  elokuussa 1941 rakennettu pikasilta ja myöhemmin syksyllä 1941 rakennettu kantavuudeltaan suurempi silta.

Kuva Ristisalmen sillalta kesän 1941 suomalaisten ja saksalaisten etulinjaan, takana Rekiniemi. Vedessä näkyi syyskuussa 2019 pioneerien elokuussa 1941 rakentaman sillan tukiparruja!

Kuvassa Kivisalmen silta syyskuussa 2019
Kivisilta 1930-luvun alussa

Hevossalmen silta kesäkuussa 2019


Ristisalmen alueen lentokuvat 27.7.1941
Taikinajärven rantaa syksyllä 2019. Maihinnousupaikkana 27.7.1941 oli vasemmalla näkyvä suo. Järvessä sillan vasemmalla puolella näkyvät puut ovat 1941 rakennetun Ristisalmen sillan tukiparruja.


Sorsajärven rantaa syksyllä 2019. Pietari Tiikkiläisen konekivääri oli sillan takana suometsässä. Käydessäni syksyllä 2019 paikalla, löysin konekivääripesäkkeen paikan ja ympäristössä oli useita kranaattien tekemiä kuoppia.



Ristisalmen silta syyskuussa 2019. Vasemmalla Taikinajärvi, oikealla Sorsajärvi.
Saksalaiset pioneerit rakentavat Ristisalmen siltaa everstiluutnantti Boysenin ja majuri Henry Prahlin johdolla 6.8.1941. Vasemmalla näkyy vanha metsävartijan talo joka toimi (kun uusi metsänvartijantalo valmistui Ägläjärven puolelle salmea vuonna 1930) muutamina kesinä majatalona. Ristisalmen uutta pikasiltaa alettiin rakentaa 5.8.1941 ja se oli valmiina seuraavana iltana. SA-kuva
Eversti Rizmann, kenraaliluutnantti Engelbreth, everstiluutnantti Wahlbeck ja everstiluutnantti Boysen Ristisalmen sillalla iltapäivällä 6.8.1941 SA-kuva

Ristisalmen Rekiniemi, jossa suomalaiset ja saksalaiset joukot olivat asemissa heinäkuussa 1941. Kuva otettu puna-armeijan puoleiselta Taikinajärven rannalla olleesta konekivääribunkkerista. Kuvassa näkyvään rantaan tulivat suomalaiset JP 7 sotilaat saksalaisten pioneerien kanssa syöksy- ja kumiveneillä 27.7.1941 kello 21.20. Puna-armeijan konekiväärit ja tykistö estivät maihinnousun ja rannalle kaatui viisi suomalaista ja kymmeniä saksalaisia sotilaita. SA-kuva 
Taikinajärven rantaa lähellä Ristisalmea. Taustalla Ristisalmen takana näkyy 27.7.1941 suomalaisten ja saksalaisten maihinnousupaikka ja venäläisten rannalla olleet asemat. Kuva on otettu Ristisalmen  majatalon sokkelin päältä. Kuvan rantaan osa suomalaisista 2/JP 7 miehistä palasi uimalla 27.7.1941 yöllä, kun heidän hyökkäys epäonnistui ja saksalaiset eivät uskaltaneet hakea miehiä syöksyveneillä takaisin takana näkyvältä suolta. Ristisalmen silta on noin 100 metrin päässä oikealla.

Ristisalmen taistelu 
Peurujoella 8. - 11.7.1941 taistelleet JP 5 ja JP 6 pataljoonat siirtyivät 11.-12.7.1941 Tsikkin kautta Tolvajärvelle ja Yläjärvelle. Matkaa oli 60 kilometriä ja se tehtiin helteisten  heinäkuisten päivien aikana pyöriä työntäen. Jääkärit kuljettivat polkupyörien päällä teltat, kamiinat ja raskaat konekiväärit. Tolvajärvelle saapumisen jälkeen samat jääkärit hyökkäsivät Kivisalmella olleen puna-armeijan JR 52 viivyttävän osaston tukikohtaan ja sai sen perääntymään Ristisalmen taakse. Ristisalmelle vetäytyneen puna-armeijan I/JR 52 komentajana oli kapteeni Paavo Kataja ja II/JR 52 komentajana Juho Turunen, molemmissa pataljoonissa palveli venäläisten lisäksi suomalaisia ja inkeriläisiä sotilaita. III/JR 52   pataljoonassa lähes kaikki sotilaat olivat kotoisin Ukrainasta. Ukrainalaisen pataljoonan komentaja kaatui elokuussa 1941 ja sen jälkeen pataljoonan komentajan tehtävä siirrettiin Juho Turuselle eli Ivan Turuljewille. Majuri Suden JP 6 yksi komppania hyökkäsi Ristisalmelle 15.7.1941. Komppanian hyökkäys epäonnistui ja suomalaiset kärsivät tuntuvat tappiot kaatuneina ja haavoittuneina. Saksalaisen 163. Infanterie Divisioonan kaksi pataljoonaa siirtyi Tolvajärvelle ja kaksi komppaniaa siirettiin Ristisalmen alueelle 18. - 19.7.1941. Saksalaisten kapteenien Fraz Mengin ja Erhard Weinerin JR 307 pataljoonat hyökkäsivät 20. - 21.7.1941 Ristisalmella, sekä Taikinajärven, Sorsajärven ja Ala Tolvajärven alueella. Molemmat osastot kärsivat hyökkäyksessä suuria tappioita, joidenkin tietojen mukaan toista sataa miestä kaatui ja lähes 20 saksalaista sotilasta ja heidän komentajana toiminut luutnantti Baumann jäivät vangiksi. Saksalaisvankien kohtalo oli JR 52 alueella kova. Puna-armeijan vangitsemia saksalaisvankeja kuulusteltiin rajuin otteina ja kuulustelujen päätteeksi heidät teloitettiin. Luutnantti Baumannin kohtalo oli kova, siitä kerron tarkemmin kirjassani.  
 
Ristisalmelle tulivat 24.7.1941 JP 7, HRR ja URR joukko-osastot Ilomantsista ja muutamia päiviä myöhemmin saapui everstluutnantti Wahlbecin johtamana JP 1. JP 7 hyökkäsi saksalaisen 163. Infanterie Divisioonan yhden pataljoonan kanssa Ristisalmelle 27. - 28.7.1941, tämäkin hyökkäys epäonnistui. Puna-armeijan JR 52 lähti perääntymään 4.8.1941 Aittojoelle ja sieltä edelleen itään 19.8.1941. Mainittakoon yksi tapatuma Ristisalmelta perääntyneestä Katajan pataljoonasta. Ilomantsin ja Tolvajärven alueen puna-armeijan tykistön komentajan toimi suomalainen Toivo Tommola. Hänen tykistönsä yksi kuusituumainen tykki oli sijoitettu Ristisalmen taakse Hietajärven kankaalle. Se ampui suomalaisten ja saksalaisten asemiin päivittäin 15.7. - 5.8.1941. Puna-armeijan perääntymisen aikana suomalaispartio kävi tuhoamassa Ägläjärven tien varrella olleen kuusituumaisen tykin räjäyttämällä sen piipun räjähteillä. Eversti M. Birmannin JR 52 osastot perääntyivät Ägläjärveltä Aittojoelle ja sieltä edelleen Suojärven Jeroistenkylässä oleviin puolustusasemiin. Puna-armeijan oli kuitenkin peräännyttävä suomalaisten ja saksalaisten tykistöiskujen saattamina vanhan rajan taakse Onkamukseen ja sieltä edelleen Vuohtjärvelle ja Olkkoilaan. Vuohtjärvellä Birmanin huvenneiden joukkojen avuksi tuli JR 131 pataljoonat. JR 131 joukkoja komensi siinä vaiheessa majuri Vorontsov. Molemmat joukko-osastot kuuluivat eversti Feudorovin (V.N.Fyodorov) 71. divisioonan  joukkoihin. Lisää Peurujoen, Ristisalmen ja Onkamuksen taisteluista löytyy Hyökkäys Tolvajärvellä nimisestä kirjastani.
Lääkintäkapteeni Erland Laukka kiittää 23.Ks.os. henkilökuntaa Tolvajärven matkailumajan pihamaalla 1.8.1941. Kenttäsairaalassa palveli myös lääkintäkapteeni Erkki Himanka. Himanka lienee kuvassa vasemmalla, lähimpänä matkailumajaa? Takana on matkailumaja ja autotalli- ja varastorakennus, jossa P. Sarpakunnas piti kesällä 1941 Tolvajärven apteekkia.

Tolvajärven matkailumajan historia

Suomen Matkailijayhdistys rakensi ympäri Suomen maata matkailumajoja 1920–1940 luvuilla. Pohjois-Karjalan alueella matkailumajat rakennettiin Kolille ja Tolvajärvelle.  Tolvajärvellä vieraili kesäisin paljon matkailijoita ja heidän tarpeita varten Suomen rajaseutuyhdistys vuokrasi vuonna 1928 Tolvajärven kylässä sijainneen Kaukas Oy:n omistaman talon matkailumajaksi.  Matkailijoiden käytössä oli kesäisin Kaukaan talosta kolme huonetta ja yhteiskeittiö. Majan hoitajina toimivat kesäisin lähes kymmenkunta vuotta maanviljelijä Ruuben ja Elvi Korhonen (Paraskeva Sergeintytär Tschokkinen) ja he myös valmistivat ruokaa matkailijoille. Korhoset olivat asuneet talon toisessa päädyssä jo useita vuosia. Vanhan matkailumajan pohjia etsin kesällä 2019 ja löysin ne Tolvajärven kylän mäen päältä. Rakennuksen sokkeli oli käydessäni paikalla vielä ehjä ja rakennuksen pinta-alaksi arvioin 130 m2.   Majan edestä kulkenut tie vei Kotijärven rantaan, jossa oli Pyhän Eliaan tsasouna. Tsasounan venäläiset tuhosivat välirauhan aikana, mutta käydessäni paikalla syksyllä 2019 tsasounan edessä ollut vanha mänty oli vielä pystyssä.
Matkailumajat ja majoituspaikat Tolvajärvellä 1930-luvulla
Kuva otettu Taipaleenvaaralta kesällä 1935 (Museovirasto). Takana Tolvajärven kylä, keskellä Kivisalmen pengertie.

     Toinen matkailumaja Tolvajärvellä 1930-luvulla oli rajaseutuyhdistyksen Tolvajärvellä sijainnut matkailumaja oli ns. Taipaleen maja. Se avattiin kesällä 1931 ja se sijaitsi Taivaljärven ja Kuohajärven kannaksella. Se oli vuokrattu Metsähallitukselta. Taipaleen maja oli aikaisemmin metsätyönjohtajan torppa, mutta kun uusi metsänvartijantalo tehtiin Ristisalmen itäpuolelle, Kotilammen läheisyyteen, maja voitiin vuokrata Rajaseutuyhdistykselle. Majalle päästiin Kivisalmen sillan itäpuolelta pohjoiseen johtavan tien päästä, nykyään sinne ei ole tietä. Majan lisäksi pihapiirissä oli useita aittarakennuksia, joihin majoitettiin kesäisin matkailijoita. Keväällä 1935 Taivaljärven rannalle rakennettiin Rantapirtti, johon voitiin majoittaa lisää matkailijoita kahteen lämmitettävään huoneeseen. Rantapirtin rakennustutyöt tehtiin hutiloiden ja retkeilijät kuvasivat pirtin huoneita seuraavasti: "Lattioissa ja seinissä oli suuria rakosia, joista tuli sisälle öisin valtavasti itikoita, ovissa ei ollut lukkoja ja ikkunoita ei saatu kiinni, koska niissä ei ollut säppejä lainkaan. Huoneissa ei ollut tuoleja eikä pöytiä, sängyt ainoastaan". Taipaleen maja oli hyttysistä huolimatta nuorten suosima majoituspaikka ja sen hoitajana toimi ensimmäisinä toimintavuosina metsähallituksen metsäpalonvahtina ja metsänvahtina toiminut Ahvo Tiihonen. Ristisalmella oli myös majatalo, jonne majoitettiin matkailijoita 1930-luvulla ja ennen talvisotaa. Nykyään majatalosta on jäljellä vain kivijalka. Ristisalmen takana oli Ristisalmen metsänvartijan talo, joka säästyi talvisodan ja myös jatkosodan taisteluissa ehjänä.

Tolvajärven vanha Matkailumaja Tolvajärven kylässä 1930-luvulla (Omistaja Kaukas Oy).
Kuva vuodelta 1928 (Korhosten talosta)

Tolvajärvellä sijainneen Kaukaan talon (Matkailumajana 1928-1939) paikka kesäkuussa 2019

Taipaleen maja 1930-luvulla. Majassa oli kymmenkunta petipaikkaa retkeilijöille.
'
Taipaleen majan uudemmat aitat rakennettiin vuonna 1933, kuva kesältä 1937

1930-luvulla matkailijayhdistyksen edustajia kävi tutustumassa Tolvajärven alueen nähtävyyksiin ja he päättivät rakentaa uuden matkailumajan Tolvaharjun ja Hirvasharjun yhtymäkohtaan. Paikka oli vajaan kahden kilometrin päässä Tolvajärveltä Ägläjärven suuntaan. Majan rakennuspaikan omisti Metsähallitus ja sen tarkka paikka oli Myllyjärven, Hirvasjärven ja Kotijärven välisellä harjulla. Majan kustannusarvio oli tuolloin noin miljoona markkaa. Suomen matkailijayhdistys sai jo vuonna 1935 valtion takaaman oblikaatiolainan (15.000.000 mk) matkailumajojen rakentamiseen ja jo silloin alettiin suunnitella matkailumajan rakentamista Tolvajärvelle. Suursaareen ja Inariin tehtyjen majojen rakennuskustannusten noustessa suuriksi, luovuttiin Tolvajärven majan rakentamisesta. Suomen Matkailuyhdistys päätti keväällä 1938 rakentaa Tolvajärvelle kolmikerroksisen matkailumajan, kun Matkailijayhdistys sai joulun alla 1937 valtiolta noin 4.000.000 markan määrärahan matkailumajojen rakentamiseen rajaseuduille ja osan rahoista sai käyttää keskeneräisten matkailumajojen loppuun saattamiseen ja niiden kunnostamiseen. Rahoituksen turvin Tolvajärven matkailumajaa päästiin rakentamaan kesällä 1938. Syksyyn 1938 menneessä rakennus saatiin vesikattovaiheeseen ja maaliskuussa 1939 majan rakentamista jatkettiin. Talon suunnittelijana toimi arkkitehti Aulis E. Hämäläinen Suomen matkailijayhdistyksestä ja hän kävi paikanpäällä valvomassa rakennuksen rakentamista. Maja valmistui juhannuksen aikaan vuonna 1939, mutta se vihittiin käyttöön vasta heinäkuun lopussa 18.7.1939. Matkailumaja oli kesällä 1939 täynnä ja majaa pidettiin avoinna lokakuun alkuun saakka. Silloin Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden viilenemisen takia matkailumaja suljettiin ja se jäi tyhjilleen joulukuulle 1939 saakka. 
     Tolvajärven matkailumaja sijaitsi Hirvasjärven, Myllyjärven ja Tolvajärven välisen Hirvasharjun päällä. Majan asuinkerroksista oli kauniit näköalat Tolvajärven harjumaisemiin ja lähellä olevien järvien rannoille. Majassa oli keskuslämmitys, nykyaikainen jätevesijärjestelmä, yläkerran kahdessa kerroksessa oli majoitustilat noin 40 hengelle, Korpiselästä löytyneillä muurikivellä päällystetyssä alakerrassa oli suuri ruokasali/seurusteluhuone, sekä keittiö, emännän ja palvelusväen huoneet. Kellarissa sijaitsi keskuslämmityskattila ja lämmintä varastotilaa. Toisessa kerroksessa oli yhden ja kahden hengen huoneet, kolmannessa kerroksessa yhteismajoitustilat. Majassa oli kaksi yhden hengen huonetta, seitsemän kahden hengen huonetta ja suuret yhteismajoitustilat miehille ja naisille. Majan emäntänä toimi kesällä 1939 neiti Helvi Merkikoski ja hänellä oli apuna kymmenkunta nuorta naista tekemässä ruokaa, siivoamassa ja siistimässä majaa ja saunaa.  

     Matkailumajan hinnastosta löytyi tiedot majan käyttäjille: Yhden hengen huoneen hinta oli 40 mk/yö, kahden hengenhuone 60 mk/yö ja yhteismajoitustilassa 15 mk/hlö//yö. Kahvi + aamiainen maksoi 12 mk, lounas 18 mk ja päivällinen 24 mk. Työntekijöiden palkat olivat siihen aikaan 15–35 mk/tunti, joten huonehinnat olivat edullisia! Jokaisessa huoneessa oli lavuaari, johon tuli hanasta kuuma ja kylmä vesi. Lisäksi jokaisessa kerroksessa oli sisävessat ja alakerrassa kylpyhuone. Rannassa oli matkailijoiden käytössä rantasauna, jota lämmitettiin päivittäin. Lokakuussa 1939 miehet kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin ja marraskuun viimeisenä päivänä neuvostojoukot hyökkäsivät Suomeen.

Kuva otettu Hirvasjärvestä Tolvajärven harjun maantieltä (kesä 1927)

     Matkailumaja rakennuksineen ja kalustoineen maksoi Suomen matkailijayhdistykselle yhteensä 1.175.000,00 mk, sen kustannusarvio oli 800.000 mk. Majan urakoi Suomen matkailijayhdistys. Majassa oli sähköt, jotka asensivat kesällä 1939 Sortavalan Sähkö Oy (sähkötyöt olivat kesken avajaispäivänä tiistaina 18.7.1939). Putkityöt ja keskuslämmityksen asensi Putkiliike Kemiläinen. Matkailumajassa oli sähköjen lisäksi sisävessat, kylpyhuone, puhelin ja muita nykyajan mukavuuksia. 

     Sen aikaiset matkalaiset kertoivat, maja oli ulkoapäin hieno, mutta talon sisälle heitä ei päästetty, eikä sieltä myyty kahvia tai ruokaa muille kuin majalla majoittuville matkalaisille. Eräänä elokuisena sunnuntaina majalle saapui satakunta retkeilijää, mutta he eivät päässeet sisälle, eivätkä he saaneet ostaa virvokkeita tai kahvia? Kun retkeilijät kysyivät majan silloiselta emännältä epäkohdan syytä, hän oli kertonut, että matkailijayhdistys pelkää majalle majoittuneiden retkeilijöiden häiriintyvän ulkopuolisten retkeilijöiden käynnistä majalla. 

     Majan pääoven oikealle puolelle kiinnitettiin heinäkuussa 1939 kuparinen laatta, jossa oli pankinjohtaja Birger Wegeliuksen muistolaatta. Wegelius oli Tolvajärven matkailijamajan suurin rahoittaja (100.000 mk). Laatassa oli teksti: Pankinjohtaja Birger Wegelius ja hänen puolisonsa Edith Wegelius lahjoittivat pohjavarat tämän matkailumajan rakentamiseen. Suomen Matkailijayhdistys 18.7.1939. Laatta poistettiin seinästä maaliskuussa 1940 ja sen paikalla näkyy nykyään laatan alla ollut laasti. Pihapiirissä oli suuri varastorakennus, maakellari, kaivohuone ja Myllyjärven rannassa saunarakennus. Talvisodan alussa, joulukuun alkupäivinä neuvostojoukot valtasivat matkailumajan suomalaisjoukoilta. Maja toimi talvisodan aikana joulukuun alussa venäläisdivisioonan komentopaikkana. Joulukuun 12. päivänä 1939 suomalaisjoukot valtasivat majan takaisin. Matkailumajaan perustettiin silloin suomalaisten kenttäsairaala (23. kenttäsairaala). Välirauhassa Tolvajärvi jäi rajan taakse ja samalla matkailumaja jäi neuvostoarmeijan käyttöön. Maja toimi välirauhan aikana vuosina 1940–1941 Tolvajärven varuskunnan upseerien majapaikkana. Varuskunnan miehet asuivat Tolvajärvellä olleen Korpiselän risteyksen viereiseen metsään rakennetuissa parakeissa. Jatkosodan alkaessa majalla oli JR 52 esikunta ja rykmentin komentaja M. Birmannin toimisto. Kun 12.7.1941 suomalaiset lähestyivät Tolvajärveä, Birman siirsi esikunnan Ägläjärven kylään. Matkailumaja saatiin 13.7.1941 vallattua suomalaisille lähes ehjänä. Seuraavana päivänä majalle tuli 23. Kenttäsairaalan osaston henkilökuntaa Ilomantsin kunnansairaalasta ja majaa alettiin kunnostaa kenttäsairaalaksi. Eräs majalle ensimmäisenä tullut henkilö kertoo: Tolvajärven matkailumajalle saavuttuamme näimme, että maja oli päällisin puolin katsottuna ehjä. Sisälle mentyämme havaitsimme, että maja oli sekasotkuinen, vesiputkistot olivat rikki, lämpökattila hajallaan, sisävessat ja kylpyhuone oli rikottu. Keittiön uuni oli kauttaaltaan ruosteen peitossa. Ensimmäisenä majasta kuljetettiin kaikki venäläisten jättämät roskat ja rikkonaiset irtotavarat harjulla oleviin taistelukaivantoihin. Seuraavaksi naiset puhdistivat sisätilat huolellisesti ja saimme ryssien hajua pois. Seuraavaksi tulivat kirvesmiehet, muurarit ja putkimiehet, jotka korjasivat vioittuneet seinät, muurit ja vesiputket kuntoon. Rikkoutuneitten ikkunoiden suojaksi laitettiin pahvilevyjä, maalarit maalasivat leikkaushuoneen seinät valkoisella maalilla ja harjulle tehtiin ulkokäymälät. Seuraavaksi Ilomantsista tuli kuorma-autoilla kenttäsairaalan kalustot ja sängyt, jotka siirrettiin kolmeen kerrokseen. Yläkertaan saimme kaksi suurta potilassalia ja toiseen kerrokseen toimistot ja leikkaussalit. Alakerta jäi ruokasaliksi.

     Puna-armeijan lähes kahden vuoden oleskelun aikana matkailumajalta oli kadonnut paljon rakennukseen kuuluvia tavaroita: mm. ikkunoiden ja ovien kahvat, osa ovista, sekä matkailumajan siirrettävät lisälämmittimet ja saunan kamiina olivat kadonneet. Saunasta oli poissa lauteet, ovi ja pesualtaat. Jostakin syystä Myllyjärven rannalla olleen saunan sisäseinät olivat noesta mustat? Puna-armeija lienee lämmittänyt välirauhan aikana saunankiuasta häkäpellit kiinni? Jatkosodassa maja toimi suomalaisten ja saksalaisten yhteisenä sotasairaalana heinäkuun lopusta elokuun loppuun saakka. Jatkosodan aikana majaa kunnostettiin, mutta sen toiminta ei elpynyt ensikuukauden mittakaavoihin. Matkailumaja paloi tai puuosat siirrettiin jonnekin muuanne Neuvostoliiton aikana. 



Matkailumajan saunarakennus Myllyjärven rannalla. Kuva otettu matkailumajan kaivon vierestä, Matkailumaja oli oikealla näkyvän Hirvasharjun päällä. SA-kuva
Saunan paikka kesällä 2019

Olen käynyt kahdesti Tolvajärven matkailumajalla, josta nykyään on vain alakerta pystyssä ja kellarikerros on tyhjennetty lämmityskattiloista e.t.s. Yläkerran puuosat ovat purettu ja kuljetettu pois jossakin vaiheessa 1940–1960 lukujen aikana tai se on tuhoutunut jatkosodan jälkeen? Jatkosodan lopussa suomalaiset perääntyivät Aunuksesta ja Maaselän kannakselta Tolvajärven Ristisalmelle. Rauhan piti alkaa 4.9.1944 kello 8.00, mutta venäläiset joukot ampuivat kaikilla aseilla Ristisalmen takaa vielä 5.9.1944 kello 00.54 saakka Rajajääkäriprikaatin miesten asemiin. Rauhanneuvottelujen alkaessa Ristisalmen alueella, eräs venäläinen upseeri oli kertonut suomalaisille, että he saivat tiedon rauhasta vasta 5.9.1944 aamuyöllä. Syyskuun puolivälissä 1944 suomalaisjoukot vetäytyivät Tolvajärveltä ja sen jälkeen alue jäi Neuvostoliiton haltuun. Isäni oli sodan viimeisinä päivinä Loimolan rintamalla ja hän kertoi, että lähes vuorokauden rauhantulon jälkeen venäläisjoukot ampuivat heidän asemiinsa kaikilla aseilla.


Matkailumaja luoteen puolelta kuvattuna heinäkuussa 1941 SA-kuva

Tolvajärven matkailumaja kesällä 2019

Korpiselän kirkonkylää syyskuussa 1944

Tolvajärvelle neuvostoarmeija rakensi varuskunta-alueen 1940-1941  
Neuvostoaikainen varuskunta Tolvajärvellä. Kuva otettu heinäkuussa 1941. SA-kuva
Tolvajärven neuvostoliiton varuskunnan parakit oli rakennettu kuorimattomista puista. SA-kuva
Parakkeja lämmitettiin omatekoisilla kamiinoilla!

Kaatuneet haudattiin Tolvajärven koulun viereiselle pellolle perustettuun kenttähautausmaahan
Ristisalmen taisteluissa kaatuneitten hautaus Tolvajärven Artemi Vornasen pellolle 1.8.1941. Hautauksen suorittivat pastorit Kurkiainen ja Tukiainen. Hautaukseen osallistui kaatuneitten JP 7 toisen komppanian miehiä, sekä yksi pataljoonan kapteeneista. 
Tolvajärven kenttähautausmaa sijaitsi Tolvajärven koulun viereisellä maanviljelijä Artemi Vasileinpoika Vornasen pellolla. SA-Kuva 27.7.1941 ja kesällä 1943. Tolvajärven koululla, joka näkyy kuvasssa, oli opettajana ennen talvisotaa Antti Teräntö, joka oli ahkera Rajaseutuyhdistyksen  puolestapuhuja.
Tolvajärven kenttähautausmaa on nykyään metsittynyt ja sen löytää parhaiten, etsimällä ensin koulun kivisen sokkelin. Se löytyy tyhjillään olevasta hirsirakennuksesta (ainut Tolvajärvellä) noin 200 metrin päästä. Kenttähautausmaahan haudattiin hiukan yli 50 suomalaista  ja noin 500 saksalaista vainajaa. Tarkempaa paikkaa en laita näkyviin, jotta vainajien hautarauha säilyisi.
Loimolan kenttähautausmaa sijaitsi kansakoulun takaisella pellolla kuva kesältä 1942. Nykyään sen paikalla on metsää ja ainakin yksi talo kuvassa näkyvän Loimoilan järven rannalla näkyvän koivun kohdalla.
Loimolan kenttähautausmaa nykyään (kuva Matti Piiroinen)

Tolvajärven tsasouna kesällä 1934 ja tsasounan paikka syksyllä 2019



Ilomantsin alueen puna-armeijassa olleet suomalaiset ja heidän taistelujoukot kesällä 1941

Jääkäripataljoona yhden huoltoporukka nousemassa Ilomantsin Louhivaaralle 19.7.1941

Ilomantsin Louhivaaran joukkosidontapaikalla sairaanhoitajana toiminut Aili Sipilä seisomassa Louhivaaran mäen päällä 20.7.1941. Takana näkyy Vaitsilan ympäristössä 19. - 21.7.1941 riehunut metsäpalo. Vaitsilassa asuivat syksyllä 1939 Jussi ja Iivari Penttisen perheet. Kesällä 1940 puna-armeija linnoitti Vaitsilan vaaran rinteet puolustusasemiksi.  SA-kuva

Mieronahossa sijainneen II/JR 126 bunkkerin tuhosivat kasapanoksella alikersantti Alangon partion miehet 20.7.1941 aamulla kello 02.15. Hetkeä aiemmin kello 00.30 Kevytpatteristo 12 tykit ampuivat suorasuuntauksella bunkkerit hajalleen. Iskussa kaatui kymmeniä puna-armeijan sotilasta, joukossa ehkä muutamia Suomesta Neuvostoliittoon 1918 paennut punainen. Mieronahoon hyökkäsi tykistökeskityksen jälkeen Hämeen rakuunat kello 02.00 ja siinä kaatui Hämeen rakuunoista (I/HRR) kornetti Aarne Rauski, joka eteni oman eskadroonansa kärkimiehenä Mieronahoon. Hyökkäyksessä haavoittui 12 rakuunaa. Yllä kuvassa bunkkerin kasapanoksilla tuhonneet miehet 20.7.1941. SA-kuva

Toivo Vähä - eversti Ivan Mihailovitš Petrov 

Korkea-arvoisin Suomesta Neuvostoliittoon loikannut "punainen", joka liittyi suureen Isänmaalliseen armeijaan Neuvostoliitossa, oli kenraalimajuri Akseli Anttila. Hän toimi 71. Armeijan komentajana 1940 - 1941. Kesällä, ennen jatkosodan syttymistä, 1941 vaihtui 71. divisioonan komentajaksi eversti V. N. Fedorov.  Korpiselässä ja Ilomantsissa venäläisrintaman taistelujoukoissa palveli kesällä 1941 paljon suomalaisia, karjalaisia ja inkeriläisiä. Ehkä korkea-arvoisin heistä oli eversti Ivan Mihailovitš Petrov (entinen suomalainen Toivo Vähä). Ilomantsin Kuolismaan alueella suomalaisia sotajoukkoja (2.Jpr, JP 1, HRR, URR, Sissipataljoona 1) oli vastassa puna-armeijan JR 126. Sen komentajaksi siirtyi kesäkuun aikana 1941 (Eurajoella syntynyt) majuri Valter Valli. Häntä ennen rykmenttiä johti Toivo Vähä alias Ivan Petrov. Ilomantsin alueella oli Vallin JR 126 joukkoja tukemassa 1941 kesäsodan alussa 80. Rajavartio-osaston joukkoja ja niitä täydennettiin myöhemmin heinäkuussa 1941 73. Rajavartio-osaston ja NKVD:n 15. moottoroitu kiväärirykmentin joukoilla.  Korpiselän alueella oli puna-armeijan JR 52 ja JR 131 joukot. JR 52 komentajana toimi kesällä ja syksyllä 1941syntyperäinen juutalainen, eversti M. Birman. Värtsilän alueella oli JR 367 joukko-osastot ja niitä komensi majuri F. Litvinov.

Puna-armeijan JR 126 esikunta ja kasarmit rakennettiin Kuolismaan Kyläjärven molemmin puolin vuosina 1940 -1941. Uudemmat esikuntarakennukset sijaitsivat oikealla näkyvän Punaisen Ristin sairasmajan paikalla ja vanhemmat kasarmit vasemmalla, Kuolismaan kylän etelärinteellä. Käydessäni kylässä 2002 ja 2006 vanhojen kasarmien jäännöksiä oli vielä näkyvissä.


Toivo Vähä syntyi suomalaiseen työläisperheeseen. Hän kävi kansakoulua vain 14-vuotiaaksi saakka Helsingissä. Koulun lopettamisen jälkeen vuonna 1915 – 1916 hän työskenteli Kone- ja siltarakennusyhtiössä sorvaajana. Palkan pienuuden ja kovan työtahdin vuoksi hän siirtyi sorvaamosta kenkätehtaaseen. Kesällä 1916 tsaarin armeijan vallitöihin otettiin työmiehiä ja Toivo Vähä siirtyi työskentelemään Helsingin edustan saarille. Syksyllä 1916 Toivo Vähä matkusti Pietariin, mutta hän ei löytänyt sieltä töitä. Toivo matkusti alkutalvesta vanhempiensa luokse Dubrovkaan. Dubrovkassa Toivo työskenteli vuoden kirvesmiehenä ja syksyllä 1917 hän liittyi punakaartiin. Punakaartilaiset siirrettiin tammikuussa 1918 Pietarin Suomen asemalle ja sieltä edelleen junalla Helsinkiin. Ensimmäisen yön punakaartilaiset olivat majoittuneena Senaatin talossa Helsingissä. Seuraavana päivänä Pietarista tulleet punakaartilaiset siirrettiin Tampereelle suomalaisten punakaartilaisten vahvistukseksi. Valkoiset joukot saartoivat maaliskuun lopussa 1918 Tampereella olleet punakaartilaiset kaupunkiin, Toivo Vähä pääsi pakenemaan lähimpien tovereittensa kanssa Valkeasaareen ja sieltä edelleen Pietariin.

Kuva syyskuulta 1944. Suomalaiset Rauhanneuvottelijat Miikkulanvaaran mäen päällä SA-kuva

Pietariin saavuttua Toivo Vähä ei saanut töitä ja hän haki 1920-luvun alkupuolella Pietarin Kansainväliseen sotakouluun. Sotakoulun ovet avautuivat ensiyrittämällä. Sotakoulussa oli opiskelijoina monia suomalaisia kommunisteja ja paljon entisiä punakaartilaisia. Esimerkkinä mainitsen heistä tunnetuimpia: Valter Valli, Jalmari Kokko, Liisa Savolainen, Väinö Jokinen, Teudor Kettunen, J.V. Sainio, Gunnar Lundgvist, Toini Mäkelä, Eemil Toikka ja Erkki Kärnä. Kouluttajina toimivat komisaarin Jukka Rahja, kenraalimajuriksi myöhemmin ylennyt Akseli Anttila ja komisaari Kustaa Rovio. Päällystökurssin aikana Toivo Vähä tapasi useita suomesta paenneita kommunisteja, joista tunnetuin lienee Toivo Antikainen (8.6.1898 - 4.10.1941). Antikainen toimi koulussa konekiväärimiesten komppanianpäällikkönä ja hän koulutti Toivoa myöhemmin 1920-luvulla Vienan karjalan reisuilla. Muita Suomesta paenneita kouluttajia olivat Jukka Heikkonen, Erkki Karjalainen ja Simo Susi. Sotakoulun komisariona toiminut Jukka Rahja ja seitsemän muuta päällikkökurssilaista, joukossa Liisa Savolainen, J.V. Sainio ja Väinö Jokinen ammuttiin 31.8.1919. Yhtenä ampujista oli suomalainen Aku Paasi. Ampumisen jälkeen Pietarissa pidätettiin 200 suomalaista punaista epäiltynä murhasta ja kapinaan lietsomisesta. Kustaa Rovio yleni Neuvostoliitossa suomalaisten poliitikkojen ansiosta nopeasti korkeaan asemaan, mutta hän joutui ongelmiin vuonna 1935. Tuolloin hänet erotettiin NKP:n karjalan aluekomitean sihteerin virasta, joka toimi Petroskoin kaupungissa. Rovion jälkeen Neuvostokarjalan pääministeri, suomalainen tohtori Edward Gylling erotettiin myös virastaan. Rovio ja Gylling kutsuttiin syystalvella 1935 Moskovaan neuvotteluihin ja siellä heidät teloitettiin myöhemmin "ns. Stalinin vainoissa". Gylling rakensi suomalaista Petroskoita toistakymmentä vuotta ja perusti sinne mm. maatalouskoulun ja useita metsäkombinaatteja, jotka vastasivat yhdessä puutavaran hakkuun ja siirron tehtaille. Gylling rakennutti Äänisen rannalle tytöläisille tarkoitettuja "suomalaisen mittapuun mukaisia" asuintaloja. Gylling odotti "kalastuksenvalvojan" eli Otto Wille Kuusisen tukea, mutta Kuusinen hylkäsi Gyllingin ja näin hänet teloitettiin Moskovassa suomalaisten suosimisesta ja valtionpetoksesta.   

Toivo Vähä pidätti "James Bondin" syyskuussa 1925 

Toivo Vähä osallistui vastavakoilun Thrusti operaatioon vuodesta 1924 lähtien. Hänet kutsui vakoilu-upseeriksi Tsekan (Cheka = Bolshevik's special service) perustaja Stanislav Messing. Toivo koulutettiin seuraavien kuukausien aikana vastavakoilun asiamieheksi ja siinä operaatiossa Toivo Vähä, rajavartioston vakoilu-upseerina kuljetti suomalaisia ja venäläisiä asiamiehiä ja mustanpörssin kauppiaita rajan yli Neuvostoliittoon. Ensimmäinen tehtävä oli seurata suomalaisia ja venäläisiä tukinuittajia, jotka uittivat keväällä 1925 tukkeja Suomen ja Neuvostoliiton rajalla kulkevalla joella. Thrusti operaation päätehtävänä oli houkutella "suurempia kaloja" venäjälle pidätettäväksi ja sen vuoksi rajan annettiin "vuotaa". Operaatio päättyi englantilaisen asiamiehen Sidney George Reillyn (syntynyt Ukrainassa 1874, oikea nimi oli Sigmund Rosenblum) vangitsemiseen Valkeasaaren lähellä olevalla rajalinjalla syyskuun lopussa vuonna 1925, mahdollisesti kuitenkin vasta 4.11.1925? 

Luutnantti Reilly nimitettiin vuonna 1917 Winston Churchillin toimesta Itä-Euroopan alueen vakoojaksi ja hänellä oli tukena  myös Mansfield Cummingin (M16). On sanottu, että Sidney Really oli James Bondin 007 esikuva. Reilly nimettiin myöhemmin Iso-Britanian itäeurooppalaisen vakoiluosaston päälliköksi ja hänen koodinimenä oli X.B.9. Reilly kävi ensimmäistä kertaa venäjällä jo vuonna 1910. Vuotta aikaisemmin hän oli valmistunut Oxfordin yliopistosta erinomaisin arvosanoin ja epäonnistuneen rakkauden vuoksi Reilly liittyi salaisen palvelun asiamieheksi. Reilly kävi venäjällä useita kertoja ja seurasi tiiviisti venäjän länsirintaman tapahtumia. Reilly palveli osan aikaa venäjän armeijassa ja jossakin vaiheessa hänet saatiin kiinni vakoilusta. Reilly pääsi karkaamaan vankilasta ja hän pakeni takaisin Lontooseen. Reillyn elämä oli vaaroja ja seikkailuja täynnä ja kun hän täytti 50-vuotta, häntä kehotettiin jättämään venäjäoperaatiot väliin. Kesällä 1925 Reilly kuuli, että kaksi salaisen palvelun miestä on vangittu Moskovassa. Reilly päätti pelastaa heidät kuljettamalla miehet Suomen kautta Lontooseen. 

Reillyn viimeinen reissu alkoi syyskuussa 1925 ja hän ylitti Suomen ja Neuvostoliiton rajan suomalaisten salakuljettajien ja Toivo Vähän avustuksella. Reillyn pidätys tapahtui Suomen ja Venäjän rajalla Valkeasaaressa, englantilaisten tietojen mukaan jo syyskuun lopussa, mutta viimeistään 4.11.1925? Pidätyshetkellä rajajoki oli sula, joten syyskuun loppu lienee oikea aika. Pidätyksen suoritti vakoilu-upseerina toiminut Toivo Vähä. Toivon kertomuksen mukaan Reilly saapui joen yli uimahousut jalassa ja vaatteet kädessä. Toivo Vähä kertoo, että hän kuljetti Reillyn Parkalan asemalle hevoskärryillä. Reilly vangittiin Thrust-operaation tsekistien toimesta Parkalan asemalla ja kuljetettiin Moskovaan kuulusteluihin. Kuulusteluissa Reillyä yritettiin saada paljastamaan salaisen palvelun tietoja (Reilly oli ollut töissä Englannin salaisessa palvelussa ja salaisessa tiedustelupalvelussa). Kuulustelujen päätteeksi Sidey Reilly ammuttiin Moskovan lähellä metsässä 24.11.1925. Toivo Vähä palasi noin kuuden päivän päästä Reillyn pidätyksestä rajalle ja ilmoitti rajan takana odottaville suomalaisille, että Reilly on palaamassa Suomeen. Siinä yhteydessä rajamiehet ampuivat näytöksen omaisesti ilmaan. Venäläisten harhautus onnistui ja suomalaiset vastaanottajat luulivat, että Reilly ammuttiin rajalla. Venäläisten ja Tsekan harhautus oli mennyt läpi ja lehdissä kirjoitettiin 1920-luvun lopussa, että Reilly oli ammuttu Suomen rajalla Valkeasaaressa.

The tireless agent continued his attempts to undermine the Soviets. He spent several months of 1918 in the south of Russia where the White Army forces (anti-Bolsheviks) were concentrated,  trying to convince London to help the Whites economically and militarily. But these efforts were in vain. The Whites lost and 

In September 1925 he crossed the Soviet-Finnish border to meet connections from the anti-communist “Trust” organization. In fact, the whole organization was a fake, created by OGPU (Cheka’s successor) in order to trap the USSR’s enemies from abroad. Reilly, despite his experience and cunningness, fell into the trap along with the others. He was executed in a forest near Moscow in November 1925.

Eversti Ivan Mihailovitš Petrov 

Reillyn vangitsemisen jälkeen Toivo Vähä sai Punaisen lipun kunniamerkin. Toivo Vähää syytettiin Reillyn vangitsemisen jälkeen salakuljettajien välittämisestä Neuvostoliittoon ja se oli myös ns. harhautusoperaatio. Toivo Vähä tuomittiin nimellisesti maanpetturuudesta ja salakuljetuksesta, mutta hän jatkoi elämää uuden nimensä turvin, se oli Ivan Mihailovitš Petrov. Toivo Vähä palveli ennen talvisotaa KGB:n everstinä, talvisodassa hän toimi tiedusteluosaston päällikkönä Terijoella. Talvisodan jälkeen eversti Petrov siirtyi Akseli Anttilan alaisuuteen ja hänestä tuli 71. Jalkaväkidivisioonaan kuuluvan JR 126 päällikkö. Divisioonan esikunta perustettiin Porajärvelle ja sen puolustuslohkokoksi määriteltiin Ilomantsin Kuolismaan alue. Kesäkuussa 1941 Toivo Vähä, alias Ivan Petrov siirrettiin ensin Moskovaan koulutukseen. Hänet on merkitty syksyllä 1941 Poventsan suunnalla olleen 313. Divisioonan esikuntaan yhdessä majuri Golvanovin kanssa, myöhemmin JR 143 komentajaksi. Jatkosodan aikana hänet siirrettiin vielä JR 936 komentajaksi. Petrovin jälkeen JR 126 rykmentin komentajaksi määrättiin kesäkuussa 1941 rykmentin esikunnassa palvellut majuri Valter Valli. Majuri Vallin onneksi jo kesällä 1940 eversti Toivo Vähän rykmentti JR 126 alkoi varustaa ja rakentaa puolustuslaitteita Ilomantsin rajalla oleviin kyliin. Pääsuunnittelijana toimi insinööriupseeri, jonka ohjauksessa JR 126 linnoitti Hullarin, Vellivaaran, Lehmivaaran, Lutikkavaaran, Mieronahon, Louhivaaran, Leppävaaran, Ontronvaaran, Peurujoen ja Melaselän kylävaarat kenttälinnoitetuksi taisteluasemiksi. Kylien taisteluasemat tehtiin pääosin Suomen suuntaan, mutta osaan kylistä rakennettiin siilipuolustusjärjestelmä, mm. Lehmivaaraan, Lutikkavaaraan, Louhivaaraan ja Peurujoelle. Kyliin rakennettiin myös tykistön iskujen kestävät bunkkerit. Kesällä 1941 varustettiin vielä kauempana rajasta olleet Miikkulanvaaran ja Kuolismaan rinteet. Kuolismaan yhden suuren bunkkerin hirsiksi oli haettu isäni kotitalon hirret Itkajärveltä noin 3 kilometrin päästä Kuolismaan kylästä. Isäni taloa ei poltettu talvisodan alla, koska paikka oli syrjässä muusta kylästä. Isäni löysi puretun talon hirret Kuolismaan Rysylänvaaran päällä olevasta bunkkerista kesällä 1942. Talvisodan rauhansopimuksessa edellä mainitut suomalaiskylät jäivät Neuvostoliiton puolelle ja niissä asui ainoastaan rajasotilaita tai heidän perheitään. 

Ivan Mihailovits Petrov (12.4.1901 - 18.6.1984) avioitui moskovalaisen Maria Sergeevnan kanssa ja heille syntyi kolme lasta, yksi heistä oli tytär Lilia Ivanovna Petrov. Ivan Petrov, eli Toivo Vähä palveli sotien jälkeen everstinä Kailiningradissa ja siirtyi myöhemmin Ukrainaan viinatehtaan johtajaksi. Vuonna 1969 Toivo jäi eläkkeelle ja hän palasi perheensä kanssa Petroskoihin, jossa hän alkoi kirjoittaa muistelmiaan kirjoiksi. 

Ilomantsin rajakylät jäivät talvisodassa 1939 - 1940 Neuvostoliitolle

Ilomantsin kunnan pinta-alasta noin 100.000 ha (n. 44 % pitäjän pinta-alasta) vietiin pakkorauhassa Neuvostoliiton omistukseen. Rajan taakse jäi 250 asutustilaa ja siellä aiemmin asuneet asukkaat siirtyivät nykyisen Ilomantsin alueelle. Heitä lienee ollut toista tuhatta, joissakin tilastoissa 2000? Ilomantsissa asui syksyllä 1939 väestökirjanpidon mukaan 12 256 asukasta ja noin 10 % väestöstä menetti talvisodassa maansa ja kotinsa. Rajan taakse jäivät talvisodan jälkeen tehdyssä rauhassa Liusvaaran (Johannes Päivärinne), Kuolismaan (Johannes ja Outi Pirttiaho), Lutikkavaaran (Valtteri Pohjamo), Ontronvaaran (Otto ja Martta Kervinen sekä Helvi Helena Hovi) ja Melaselän (Heikki ja Elvi Pehto) kansakoulut, Megrin ja Pahkalammen luostarit, sekä lukuisa määrä rajavartiostoja ja asuntoja. Pääosa em. rakennuksista poltettiin talvisodassa, mutta Lutikkavaaran, Ontronvaaran ja Melaselän kansakoulut jätettiin polttamatta. Korpiselän kunta menetti 96 % maapinta-alasta ja nykysuomen puolelle jäivät vain Hoilolan, Saarivaaran, Ruhovaaran ja Mannervaaran kylät. Luovutetuilla alueilla asuneista yli puolet olivat kreikkalaiskatollisia, joista osa kuului aunukselaiseen heimoon. Useat miehet hakivat aiempina vuosisatoina vaimot rajan takaa, Lupasalmelta, Porajärveltä ja aina Aunuksesta saakka. Näin teki mummoni veli 1900-luvun alussa, kun hän haki vaimon Aunuksesta.   

Miikkulanvaaran taistelupesäkkeitä kuvattuna heinäkuussa 2006

Toivo Salomon Antikainen

Konekiväärikomppaniaa komentanut Toivo Salomon Antikainen oli suomalainen, joka siirtyi Neuvostoliittoon sisällissodan aikana. Hänet tunnettiin vuoden 1918 veljessodassa Riihimäellä toimineen punakaartin punakomentajana. Antikainen asui lapsuutensa ja nuoruutensa ajan Helsingissä. Vapaussodan kääntyessä punaisille tappioksi Antikainen pakeni Karjalan Kannaksen kautta Neuvostoliittoon. Myöhemmin 1930-luvulla hän palasi takaisin Suomeen ja hänet vangittiin maanpetturuudesta vuonna 1934. Oikeudenkäynti Antikaisen tekemisistä alkoi maaliskuussa 1935. Häntä syytettiin valtionpetoksen suunnittelusta ja Kiimasjärvellä 20. tammikuuta 1922 tapahtuneesta Nivalasta kotoisin olleen Antti Marjoniemen murhasta. Murhan lisäksi häntä syytettiin viiden muun suomalaisen tapattamisesta Kiimasjärven reissun aikana. Todistajien kertoman mukaan Antikainen oli käskenyt Kiimasjärvellä punaupseeri Toivo Vähää tappamaan suomalaisen valkoisiin kuuluneen vänrikki Kurjen. Toivo Vähä oli pistänyt Kurkea useita kertoja pistimellä, mutta todistajan mukaan Kurki oli elänyt vielä seuravana aamuna.   

Kiimasjärvi kesällä 1941

Lohjan kihlakunnanoikeuden istunnossa Toivo Antikainen tuomittiin elinkautiseen vankeuteen 25.4.1935. Myöhemmin syksyllä tuomio muutettiin ylemmissä oikeuden istunnoissa elinkautiseksi kuritushuonevankeudeksi. Toivon veli Urho Antikainen pakeni keväällä 1918 Neuvostoliittoon ja hän yleni neuvostoarmeijassa majuriksi saakka. Hän toimi talvi- ja jatkosodan aikana partisaanikomppanian päällikkönä, osan aikaa Ilomantsin salomailla. Toivo Salomon Antikainen luovutettiin Neuvostoliittoon 3. toukokuuta 1940, luovutuksesta sovittiin rauhansopimuksen teon aikana. Antikainen toimi ennen Suomeen tuloa vuosina 1922 - 1934 partisaanijoukkojen päällikkönä. Hän teki suomalaisten punikkien kanssa useita partiomatkoja Vienan Karjalassa. Viimeisenä toimenaan syksyllä 1941 hän kuulusteli Nikke Pärmin (Er.P 21) komppaniasta Neuvostoliiton puolelle paenneita sumalaisia punaisia. Ajankohta oli syyskuun loppu 1941. Antikainen valitsi Pärmin (Er.P 21) loikkareista luotettavimmat henkilöt ja heidät koulutettiin myöhemmin Neuvostoliiton desanteiksi. Toivo Antikainen kuoli pian kuulustelujen jälkeen lento-onnettomuudessa. Lento-onnettomuus tapahtui Argangelissa lokakuun lopussa tai marraskuun alussa 1941. Viralliseksi syyksi ilmoitettiin lentokoneen putoaminen huonon sään takia. Myöhemmin on arvailtu, että oliko onnettomuus Stalinin tekosia, koska Antikainen oli kritisoinut Pravdan kirjoituksia ja kysellyt syksyllä 1940, minne suomalaisia on kadonnut Neuvostoliitosta 1930-luvun lopulla? Antikaisen kuolemaa arveltiinkin 1940-luvulla diktaattori Stalinin määräämäksi kostoksi. 

Nikke Pärmin johtamasta Er.P 21 joukoista Neuvostoliittoon paenneet suomalaiset

Jääkärien (2. JPr) sijalle Olkkoilan etulinjaan tuli 13. - 15.9.1941 Osasto Pärmi Er.P 21, joka oli koottu suomalaisista rangaistusvangeista. Osaston komentajana toimi majuri Nikke Pärmi (ylennettiin 5.3.1942 everstiluutnantiksi). Pärmin pataljoona perustettiin 28. elokuuta 1941 Riihimäen kasarmilla. Pataljoonaan otettiin rangaistusvankeja Sukevan ja Pelson varavankiloista, sekä Köyliön varavankilasta 288 miestä, joista pääosa oli entisiä punavankeja ja poliittisia vankeja. Köyliöstä tulleista vangeista 25 miestä oli toiminut keväällä 1918 punaupseereina. 


Pärmin prikaatista siirtyi puna-armeijan puolelle syyskuussa 1941 muutaman päivän aikana lähes sata sotilasta. Ajankohta oli 15. - 30.9.1941. Kerron muutamien karkureiden kohtalon: Reino Nykänen ja Yrjö Helenius loikkaisivat erään kolmannen suomalaisen miehen kanssa  15.9.1941 kello 22.00 Vuohtjärveltä puna-armeijan puolelle. Nykänen, Helenius ja kolmas mies olivat illalla etulinjan taistelupoterossa, jonne miehet jättivät aseet ja reput. Miehet ryömivät pimeässä etulinjan läpi Vuohtjärven kylään, matkalla kolmas mies kuoli miinan räjähdyksessä. Nykänen ja Helenius pääsivät aamuun mennessä puna-armeijan hallussa olevaan Vuohtjärven kylään. Siellä miehet pidätettiin ja kuulusteltiin useaan otteeseen. Kuulustelut onnistuivat Suomen kielellä, koska Vuohtjärvellä oli JR 52 esikunta. Rykmentin varakomentajaksi nimettiin lokakuussa majuriksi ylennetty Paavo Kataja ja kolmannen komppanian päällikkönä toimi suomalainen Juho Turunen. Lahtelainen Nykänen tuomittiin myöhemmin kuolemaan Neuvostoliiton Karagandan vankileirillä 22.7.1942. Turkulaisen Heleniuksen valokuva ja nimi löytyvät Olkkoilassa Pärmin Prikaatista loikanneiden listassa. Nimilista löytyi Tuure Lehen toimittamassa Sotilaan Ääni lehdessä 25.10.1941. Sotapäiväkirjoista löytyy Ikaalisissa syntyneen ja Helsingissä asuneen Lauri Hietamäestä kertomus, jossa hän kieltäytyi 15. syyskuuta 1941 siirtymästä etulinjaan. Vänrikki Engblom käskytti Hietamäkeä ja siinä vaiheessa Hietamäki sanoi tuohtuneena vieressä seisseelle Erkki Kosuselle: "Otetaan konepistoolit ja ammutaan kaikki upseerit!". Myöhemmin 18.9.1941 vänrikki Lars Engblom ja Lauri Hietamäki katosivat ja majuri Pärmi epäili sotapäiväkirjan kirjoituksen mukaan, että Lauri Hietamäki tai hänen pakokaverit ovat surmanneet vänrikin. Surmatyön jälkeen Hietamäki kavereineen olisi siirtynyt puna-armeijan puolelle? Reino Nykäsen, Lauri Hietamäen ja Yrjö Heleniuksen nimet löytyvät Tuure Lehden toimittamasta Sotilaan Ääni propagandalehdestä 25.10.1941. Siinä on lueteltu yli 30 loikkarin nimet ja ensimmäisinä niminä Lauri S. Hietamäki, Erkki Sillanpää, Yrjö J. Klippi, Erkki Palojärvi jne... Lauri S. Hietanen julistettiin kuolleeksi 18.12.1963 ja Yrjö Heleniuksen kuolinvuodeksi on ilmoitettu 1942. Muita yksityistietoja heidän kohtalosta ja Engblommin kuolemaan liittyvää ei löydy, joten kaikki jää arvailujen varaan. Suomalaisessa kadonneitten luettelossa mainitaan maalari Lauri Stefanus Hietamäen siirtyneen Onkamuksessa vihollisen puolelle 18.9.1941. Lopuksi mainittakoon, että vuonna 1945 valtio myönsi 17 miljoonan markan avustuksen Pärmin pataljoonassa palvelleille miehille, koska he olivat olleet ennen jatkosotaa poliittisista syistä pidätettyinä  ja sieltä määrätty aseelliseen palvelukseen. Keskimäärin maksettiin Pärmin osaston sotilaalle palvelusajasta riippuen 3.000 - 5.000 markkaa, joka vastaa nykyrahaksi muutettuna noin 400 - 600 euroa. Maksu suoritettiin luultavasti sen takia, että heille ei maksettu sota-aikana erillistä päivärahaa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Marskin ritarit saivat jatkosodan aikana 50. 000 mk. Rintamalla palvelleet sotamiehet saivat päivärahaa 15 mk/päivä, vänrikit 35 mk/päivä, kapteeni 45 mk/päivä, majuri 50 mk/päivä, eversti 85 mk/päivä ja kenraali 110 mk/päivä. Lisäksi perheellisille maksettiin kuukausipalkkaa, joka riippui perheen koosta. Pärmin joukoista puna-armeijaan loikanneille tuli varmaan yllätyksenä se, että osa heistä joutui kuolemaan tuomittavaksi, vaikka heille luvattiin lentolehtisissä kuu taivaalta!

Kuva otettu Neuvostoliittoon syyskuussa 1941 paenneista Pärmin sotilaista syyskuun lopussa 1941. Yrjö Helenius on kuvassa keskimmäisenä ja Reino Nykänen edessä. Lauri Hietamäkeä ei ole kuvassa!
Kuvassa ovat seuraavat Pärmin miehet:
 Kantola Mauno, Nykänen Reino, Kilpeläinen Lauri, Holopainen Vilho, Valkama Rauno, Luostarinen Hugo, Aalto Pauli, Korkeamäki Kalle, Ahvenainen Akseli, Mustonen Lauri, Lepistö Viljo, Helenius Yrjö, Heinonen Paavo, Viitanen Arvo, Kumpumäki Aarne, Simonen Jakob, Sauna-aho Eino, Mendelin Paavo, Lamminen Arvo, Uusistalo Martti, Tirronen Arvo, Vesterlund Risto, Rauhanlinna Kaino, Rämö Väinö Niilo, Kumpumäki Aarne Eemil, Pirilä Olavi, Roine Viljo, Roiha Arvo, Johteinen Jorma, Kylmänen Johan, Laakso Eino Johannes, West Albert.

Tuure Lehen oli suomalainen toimittaja, joka siirtyi vapausodan jälkeen Neuvostoliittoon. Siellä hänet koulutettiin upseeriksi, joka palveli jatkosodan alussa Suojärven ja Prääsän välisellä alueella. Hän toimitti jatkosodassa Sotilaan Ääni nimistä Neuvostoliiton propagandalehteä sekä suunnitteli suomalaisille jaettavat lentolehtiset. Kerrotaan, että hän toimi jossakin vaiheessa jatkosodan aikana myös väliaikaisena divisioonan komentajana? Hän oli syksyllä 1939 Terijoen hallituksen sisäministerinä ja muutamaa vuotta aiemmin Petroskoin yliopiston rehtorina. Tuure Lehen ja "Propaganda radion toimittaja" Armas Äikiä palasivat suomeen vuonna 1946 ja saivat myöhemmin Suomen kansalaisuuden takaisin.

Ilomantsin alueen tapahtumia 1940 -1941

Kesän 1941 kenttävartioasemana toimineen Lamanahon Vornasten talon jäänteet kesällä 2018  

Lamanahon kenttävartioasema kesällä 1941 oli lähellä nykyistä rajalinjaa

Lamanahon kenttävartioasema sijaitsi kesällä 1941 noin 150 metriä nykyiseltä rajalta Sotkasenvaaran suuntaan Vornasten talossa.

Kuva Sotkasenvaaralta Lamanahoon, Kivivaaraan ja Kivisalmelle menevältä karsikkopolulta. Heinäkuun alussa 1940 oli kaksi tohmajärveläistä työvelvollista, Väinö Turunen ja Väinö Kononen, maalaamassa Suomen rajatolppia. Illalla rajamiehet ihmettelivät, minne miehet olivat jääneet ja menivät kuvassa näkyvälle rajalinjalle. He löysivät maalipurkit, pensselit ja työhansikkaat rajatolpan vierestä, mutta miehiä ei näkynyt paikalla. Myöhemmin, seuraavana talvena, saatiin tieto, että miehet oli vangittu Neuvostoliiton rajavartioiden toimesta ja kuulusteltu Peurujoen raja-asemalla. Sieltä miesten matka jatkui Siperiaan vankileirille. Virallisen tiedon mukaan miehet olisivat käyneet rajan Neuvostoliiton puolella ja sieltä rajasotilaat olisivat vanginneet miehet, mutta vuosien 1940-41 aikana useita suomalaisia katosi Suomen puolelta rajaa itärajan taakse. Katoamispäivän aikoihin Melaselässä oli suuri metsäpalo, joka levisi Suomen puolelle tuhoten 64 ha Gutzeitin metsää. Kuvassa näkyvässä paikassa oli muutamia yhteenottoja suomalaisten ja puna-armeijan partioiden välillä talvisodassa 26.12.1939 ja 21.2.1940, sekä jatkosodan alussa 4. - 6.7.1941. 

Valter Ivanovitš Valli

Majuri, myöhemmin eversti Valter Valli syntyi eurajokelaiseen työläisperheeseen 25.8.1900. Hän liittyi 4. marraskuuta 1917 punaisiin. Hänet vangittiin vappuna 1918 Lahden lähellä ja sieltä Valter kuljetettiin Lahden alueen punavankileirille. Elokuussa 1918 Valter tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankeuteen, mutta jo marraskuussa 1918 Valli armahdettiin. Valli palasi rengin töihin kotikuntaan Eurajoelle. Vuonna 1920 hän siirtyi sahalle töihin ja keväällä 1921 hän matkusti savottatöihin Pohjois-Suomeen. Savottapaikka oli Värriön Kuolajärvellä, lähellä Sallaa. Kajaani-yhtiön ukkoherra ja entinen punakaartilainen Jahvetti Moilanen piti helmikuussa 1922 Värriön savotalla puheen metsämiesten heikoista työoloista. Moilanen perusti siinä istunnossa Pohjolan punaisen sissipataljoonan. Moilanen seisoi tyhjän silavatynnyrin päällä puheen aikana ja siitä alkoi ns. läskikapina. Moilasen johdolla metsätyömiehet ryöstelivät neljän päivän ajan Kuolajärvellä ja Kemijärvellä. Kun Suomalaiset lähettivät rajajoukkoja alueelle, Valter Valli ja osa kapinallisia pakenivat Neuvostoliiton puolelle. Leningradiin päästyä Valter Valli haki ja pääsi oppilaaksi Pietarin kansainväliseen sotakouluun. Hän valmistui sieltä upseeriksi vuonna 1925 nimellä Valter Ivanovitš Valli.

 

Kuolismaan kesän 1941 kasarminrakennuksien jäänteitä Kyläjärven lähellä, kuvattuna heinäkuussa 2006. Päärakennus oli mittausteni noin 30 metriä pitkä ja noin 20 metriä leveä. Lisäksi metsässä oli pienempiä rakennuksia ja tiilistä rakennettu generaattorihuone. Generaattorirakennus ja öljysäiliö olivat kesällä 2002 entisen Kuolismaan kalmiston päällä. 


Kuolismaan Matinvaara kesällä 2006
Kuolismaan kylävaara kevättalvella 1939. 

Talvisodassa Valli palveli Karjalan Kannaksella operatiivisen osaston varapäällikkönä ja myöhemmässä vaiheessa JR 126 esikuntapäällikkönä. "Suomen Kansanarmeijassa" palveli upseereina tuohon aikaan myös Akseli Anttila komentajana, Eemeli Toikka tykistön komentajana, Toivo Tommola 3. divisioonan komentajana ja ilomantsilainen Albert Saviranta 4. divisioonan komentajana. Albert oli syntynyt Möhkön kylässä 19.3.1894 ja pakeni vuonna 1918 Ilomantsista venäjälle. Venäjän armeijassa hän muutti nimensä ja se oli Väinö Alanne. Eversti Väinö Alanne taisteli talvisodan aikana puna-armeijan joukoissa Pohjois-Karjalan alueella, jatkosodassa pohjoisella rintama-alueella.

Kesällä 1941 Toivo Vähä (Ivan Mihailovitš Petrov) siirrettiin JR 126 komentajan paikalta muihin tehtäviin ja varakomentajana ollut Valter Valli määrättiin JR 126 divisioonan uudeksi komentajaksi. Divisioonan komentopaikka oli aluksi Porajärvellä ja kesäkuussa 1941 se siirrettiin Kuolismaahan. Ilomantsin ja Korpiselän alueen puolustuksesta vastasivat 80. Rajavartio-osasto (yliluutnantti Nikita Fadeevich Kaimanov), majuri Valter Vallin JR 126 ja eversti M. Birmannin JR 52. Jatkosodan alla JR 126 komentajana toimi eversti Ivan Mihailovitš Petrov, mutta sodan ensipäivinä remmiin astui Valter Valli ja vanhempi luutnantti Maikov.  Valter Vallin JR 126 rykmentissä palveli kesäkuussa 1941 noin 3 200 sotilasta, reilusti yli puolet oli karjalaisia, inkeriläisiä, suomalaisia ja loput Neuvosto-Venäjän varusmiehiä. Rykmentillä oli runsaasti konetuliaseita, kranaatinheittimiä ja tykistöä. Rintaman syrjäisyyden vuoksi ja mahdollisesti myös sen takia, että 71. divisioonassa ei luotettu Valter Vallin johtamistaitoon, rykmentille annettiin oma radioauto käyttöön.

Annetaan hetkeksi puheenvuoro venäläiselle kirjoittajalle:

В оборонительных боях за Карелию летом 1941 г. исключительную стойкость и мужество проявили воины 168-й и 71-й стрелковых дивизий. Длительное время эти дивизии держали рубеж обороны, противостоя крупным силам Карельской армии финнов. Бывший начальник оперативного отдела 168-й дивизии С. Н. Борщёв отмечает в своих воспоминаниях: «Двадцать пять дней мы стояли насмерть, защищая нашу государственную границу, и двадцать пять дней удерживали рубеж обороны». 126-м стрелковым полком 71-й дивизии, сформированной на территории Карелии, командовал майор Вальтер Валли. Полк в течение длительного времени удерживал занимаемые рубежи, оказывал упорное сопротивление превосходящим силам противника. Лишь после того как вражеское командование ввело в бой свежие силы, 126-й полк начал вынужденный отход. Высокую стойкость и мужество проявил личный состав полка при обороне города Медвежьегорска. Ему было вручено Красное знамя Верховного Совета Карело-Финской ССР.

Lutikkavaara syksyllä 1944 SA-kuva

JR 126 ja JR 52 suomalaiset upseerit

Valter Vallin JR 126 rykmentissä palvelivat upseereina suomalaisista Uuraassa syntynyt kapteeni Poikolainen (kutsuttiin suomessa nimellä "Uraan rosvo"), Toivo Aaltonen, Ville Vainio (Artturi Vähä), joka toimi aluksi JR 126:n esikuntapäällikkönä. Ville oli Toivo Vähän, alias Ivan Mihailovitš Petrovin veli. 71. divisioonan tykistön komentajana toimi kesällä 1941 Suomessa syntynyt Toivo Tommola. Korpiselässä taistelleen JR 52 komentajana oli juutalainen M. Birman ja ensimmäisen pataljoonan komentajana toimi suomalainen, puna-armeijassa kapteeniksi ylennyt Paavo Kataja. Kataja yleni syksyllä 1941 majuriksi ja hänet nimettiin marraskuussa 1941 JR 52 varakomentajaksi. JR 52 joukoissa palveli toisen pataljoonan päällikkönä vanhempi luutnantti Ivan Turuljev (Juho Turunen, 19.8.1941 lähtien hänen komennossa olivat II ja III pataljoona, koska III pataljoonan päällikkö kaatui). Juho oli kotoisin Lahdesta. Kolmannen pataljoonan joukkueenjohtajana toimi 6.8.1941 lähtien Vihtori Savolainen (syntynyt 1911 Mujan kylässä). Hänet suomalaiset vangitsivat 21.8.1941 Pönttösenvaarassa. Ristisalmen 14.7. - 5.8.1941 ja Aittojoen 6.-19.8.1941 taisteluissa JR 52 pataljoonat olivat vajaalukuisia kaatuneitten (n. 150) ja vangiksi joutuneitten (n. 150) vuoksi. II ja III pataljoona yhdistettiin ja samalla 4 ja 5 komppania yhdistettiin ja nimettiin 9 komppaniaksi. Kapteeni Kataja toimi ensimmäisen pataljoonan komentajana ja myöhemmin rykmentin varakomentajana. JR 52 joukoissa palveli paljon suomalaisia ja karjalaisia, sekä rangaistusvankeja. Heinä - elokuussa 1941 rykmentistä kaatui yli 200 sotilasta ja osa heistä oli suomalaisia. Kesän ja syksyn 1941 aikana eversti Birmannin rykmentistä vangittiin noin 300 sotilasta. 


Kivikon Taisteluosasto palasi 7.7.19141 yöllä näihin Koitajoen varrella oleviin asemiin
 Taisteluosasto Kivikon rajamiehet Teppanassa 8.7.1941 Ontronvaaran taistelun jälkeen SA-kuva
Ilomantsin Sonkajan kenttäsairaalassa heinäkuussa 1941 haavoittuneet miehet lukevat "Motti-Mattia"

Kapteenit Poikolainen ja Ville Vainio

Kesäkuussa 1941 Valter Vallin JR 126 pataljoonat siirtyivät Ilomantsin rajalle. Poikolaisen ensimmäinen pataljoona otti vastuualueeksi Hullarin, Vellivaaran ja Lehmivaaran alueet. Kaikki em. vaarakylät olivat korkeita ja Vellivaaran länsipuolella oli kalliorinne, jonka kautta suomalaisten oli vaikea tehdä hyökkäystä kylään. Heinäkuun puolivälissä Ville Vainio siirrettiin Vellivaaraan ensimmäisen pataljoonan komentajaksi ja Poikolainen määrättiin noin 200 miehen iskuryhmän komentajaksi. Toisen pataljoonan vastuualueena oli Lutikkavaara, Mieronaho, Louhivaara, Vaitsila ja osa Ontronvaaraa. Mieronahossa asui vuonna 1939 Iivari ja Jaakko Ahposten perheet. Louhivaarassa asuivat samaan aikaan Heikki ja Matti Kiiski, Nikolai Kanninen, Tauno, Eemeli ja Eino Ikonen, sekä Heikki Erosen perhe. Toisen pataljoonan komentajana toimi kesällä 1941 yliluutnantti Aleksejev ja sen komentopaikka oli Louhivaaraan rakennetussa Korpilinnassa. Kolmas pataljoona vastasi Ontronvaaran eteläpuolisen alueen valvonnasta, josta kylävaarat Iso-Kivivaara, Peurujoki ja Melaselkä olivat linnoitettuja. Lisäksi kolmannen pataljoonan vastuualueena oli Melaselä ja Korpiselä välisen metsäalueen vartiointi. Kolmannen pataljoonan komentajana toimi jo iäkkäämpi kapteeni Pogosjan. 


Rajalla Vallin rykmenttiä oli tukemassa 80. Rajavartio-osaston sotilaita (komentajana eversti Molotshnikov) . Heidän komentajana Lutikkavaaran alueella oli yliluutnantti Nikita Fadeevich Kaimanov (1907 - 1972). Rajajoukkojen asemapaikka kesäkuussa 1941 oli Lutikkavaaran koululla. Joukkojen kokonaisvahvuus kesäkuussa 1941 oli 150 rajasotilasta. Nikita Kaimanov asui perheensä kanssa kesällä 1941 Lutikkavaarassa, lähellä vanhaa kansakoulua olevassa suomalaistalossa. Kaimanovin osastoa käytettiin mm. Louhivaaran, Ontronvaaran, Peurujoen ja Melaselän alueen taisteluissa, sekä partisaanitoimintaan. Neuvostoliiton arkistojen mukaan Kaimanovin rajajoukon tappiot Ilomantsissa heinäkuussa 1941 oli 14 haavoittunutta ja viisi kaatunutta. Kaimanov palkittiin Neuvostoliiton sankari kunniamitalilla sodan aikana.  

Heinäkuun 2. päivänä 1941 Kommunistisen puolueen keskuskomitean työvaliokunta päätti perustaa troikan (A. Varlamov, M. Ya. Isakov ja M. I. Baskanov) ja sen tehtävänä oli koota partisaaniosastoja suomalaisjoukkojen sabotaasi iskuihin. Karjalan alueelle koottiin elokuuhun mennessä 15 paikkaan yhteensä 1700 sotilasta partisaanijoukkoihin. Parhaimpaan aikaan partisaaneja oli saatu koottua yli 5000 miestä.  Partisaanit toimivat jatkosodan aikana mm. Petroskoissa, Aunuksessa, Soutjärvellä ja muissa miehitetyissä kylissä. Jatkosodan aikana partisaaniryhmien koko kasvoi aina 100 miehen iskurymiin saakka. Partisaanien komentajana Karjalan alueella toimi kenraalimajuri S. Ya. Vershinin. Amerikan Suomalainen Tenho Nygård siirrettiin talvisodan jälkeen Kuolismaan vartiostolle. Hänet määrättiin kesällä 1941 Valter Vallin kuudenteen komppaniaan ja hänen lähin esimiehensä oli Samppa Ivanov. Amerikan Suomalainen Tenho Nygård toimi puna-armeijan partisaanien partionjohtajana ja varajohtajana, tehden kesällä 1941 suomalaisten punikkien kanssa useita partiomatkoja suomalaisten joukkojen selustaan. 

Tenho Nygård

Amerikan Suomalainen Tenho Nygård toimi kesällä 1941 suomalaisista miehistä kootun partisaaniporukan varajohtajana ja muutamilla retkillä partionjohtajana. Tenho ja muut partisaanit majoittuivat kesällä 1941 Lutikkavaaran itäpuolella olleeseen suureen suomalaistaloon. Talo lienee ollut kauppias Mikko ja Tauno Kettusten kauppatalo tai mahdollisesti Onni ja Otto Riikosen suuri asuintalo?

Vanha tienpohja Louhivaaralle. Paikasta on Louhivaaralle matkaa noin 3,5 km. Kuvattu kesällä 2018

Sama paikka heinäkuussa 1941 SA-kuva

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 Neuvostoliiton koneet alkoivat pommittaa suomalaiskaupunkeja. Suomalaiset joukot siirtyivät Ilomantsin itärajalle kesäkuun lopussa 1941. Venäläisen kirjailija Jaakko Rugojevin kirjoitusten mukaan suomalaiset ampuivat kranaatinheittimillä ja tykistöllä Lutikkavaaraa jo 26. kesäkuuta 1941. Väittämä ei kyllä pidä paikkaansa, koska silloin Kevyt patteristo 12 ja 13 tykit olivat vielä Uimaharjussa. Muut pienemmät tykistöt oli sijoitettu Sikrenvaaralle ja Sonkajaan, joista niiden kantama ei yltänyt Vellivaaraan, Möhköön, eikä myöskään Peurujoelle. Ensimmäiset patteriston tykit tulivat Möhköön vasta kesä-heinäkuun vaihteessa. Rugojevin kirkjoittaa kirjassaan, että suomalaisjoukot hyökkäsivät Louhivaaraan 27. kesäkuuta, sekään ei pidä paikkaansa. Rugojev kertoo kirjassa Majuri Vallin rykmentti näin: ”Suomalaiset lähettivät vahvennetun joukkueen tämän kukkulan (tarkoittanee Louhivaaraa tai Lutikkavaaraa) selustaan kiertotietä. … Suomalaisia yhä vain lappautui… Jännitys kasvoi äärimmilleen... Nyt! Smirnov painoi PPD-konepistoolinsa liipaisinta. Sarja ei ehtinyt loppua, kun siihen yhtyivät järeät konekiväärit ja pienemmät tuliaseet…. Taistelukentälle jäi parisen kymmentä nuorta suomalaista sotamiestä ja aliupseeria.” Rukojevin kertomus olisi tapahtunut 27. kesäkuuta 1941. Ensimmäinen Ilomantsin rintamalla kesällä 1941 kaatunut sotamies kaatui 2.7.1941 Peurujoella ja hän oli jääkäri Kalle Moilanen (I/JP 5) ja seuraavana aamuna kaatui Martti Kiianlinna Aajenvaarassa Nygårdin partisaanien toimesta. Näistä tapahtumista olen kirjoittanut

Amerikan Suomalainen Tenho Nygård palveli Valter Vallin johtamassa JR 126 riveissä.  Hän oli Ilomantsin Kuolismaan ja Lutikkavaaran alueella partisaaniporukan varajohtajana. Tenho kertoo jatkosodan alusta seuraavaa:

”Minut otettiin armeijaan vuonna 1940. Talvisodan aikana vuonna 1939 suomalaisia ​​ei otettu armeijaan poliittisista syistä. Talvisodan jälkeen kesällä 1940 alkoi suomalaisen armeijan muodostaminen (JR 126). Odotimme kaikki, että me päästään vihollisuuksiin Suomea vastaan, mutta sitten tuli Petroskoista asetus, joka veti meidät talviasuntoihin. Vuonna 1941 olin kaksikymmentäviisivuotias ja toimin tuolloin partionjohtajana JR 126 rykmentin tiedustelujoukossa. Ryhmässä oli 28 taistelijaa ja heistä kaikki olivat suomalaisia.

22. kesäkuuta 1941 kuulimme, että sota oli alkanut. Suomalaiset ylittivät rajan Ilomantsin alueella vasta 28. kesäkuuta. Meidän partiotoimintamme alkoi 22. päivä kesäkuuta. Kahden ensimmäisen päivän aikana ryhmällemme yhdessä 80. Rajavartiostoton kanssa annettiin tehtäväksi edetä partioni kanssa yhteen suomalaiskylään ottamaan vankia "Kieltä". Kylä sijaitsi noin 4 km rajan Suomen puolella. Saapuessamme kylään huomasimme, että koko väestö oli jo evakuoitu syvälle Suomeen ja me palasimme ilman "kieltä" takaisin omalle puolelle rajaa. 24.–25. kesäkuuta meillä oli ensimmäinen taistelu suomalaisten kanssa ja silloin valtasimme Suomen raja-aseman, ja sitten myöhemmin palasimme takaisin rajan omalle puolelle."

Mökkivaaran kenttävartioaseman pihapiiriä kesällä 2018

Edellä mainitut tapauksissa päivämäärät ovat vääriä. Ensimmäinen tapaus, jossa Tenho kertoo, että menivät Ilomantsilaiskylään 4 km rajalta Ilomantsin suuntaan, tapahtui 8. heinäkuuta. Tenho ja 28 - 30 partisaania nähtiin Norpanvaaralla kello 16 ja myöhemmin illalla partio nähtiin Öykkösenvaaralla. Molemmissa tapauksissa silminnäkijät kertoivat nähneensä maastopukuisia miehiä. Näin jälkeenpäin on selvinnyt, että Tenhon partisaanit kävivät katsomassa suomalaistykkien paikat ja suomalaisten komentopaikat. Seuraavana aamuna eli 9. heinäkuuta puna-armeijan tykistö ampui tarkasti tykkiasemiin ja suomalaisiin komentopaikkoihin, koordinaatit oli tarkkaan merkitty karttoihin! 

Tenho Nygårdin partio yritti 2. heinäkuuta 1941 tulla tämän järvikannaksen kautta Suomeen. Samaa kangasta käyttivät rajan ylitykseen myös suomalaispartiot useita kertoja 4. - 15. heinäkuuta 1941.

Toinen tapaus ei ollut 24. - 25. kesäkuuta vaan 2. - 3. heinäkuuta, kun Tenhon partisaaniporukka valtasi Mökkivaaran kenttävartioaseman Kevyt Patteristo 12 miehiltä (kenttävartioasema oli noin kilometri Aajenvaaran itäpuolella, nykyisin lähellä rajaa sijaitseva talo). Aamuyöllä kenttävartioaseman päällikkönä ollut vänrikki Erkki Rimpelä ei saanut unta ja hän nousi talon yläkertaan polttamaan piippuaan. Yläkerran ikkunan ääressä ollessa Erkki kastoi kelloaan ja se oli 4.12. Samalla hän huomasi, että Lutikkavaaran suunnalla olevasta kuusimetsästä tuli miehiä kenttävartioaseman pihamaalle. Porukan johtaja huusi saunan edessä vartiossa olevalle Martti Kiianlinnalle suomeksi tervehdyksen. Partisaanit olivat puhuneen sujuvaa suomea ja erehdyttivät vartiossa seisseen alikersantti Martti Kiianlinnan. Noin 15 miestä käsittävä partisaanijoukkue tuli peräkkäin saunan pihamaalle ja joukkueen johtajat keskustelivat Kiianlinnan kanssa suomeksi. Martti Kiianlinna alkoi epäillä miesten kansallisuutta, koska heidän maastonväriset haalarit ja miesten aseet eivät olleet suomalaisia. Tämän jälkeen Tenho tai hänen suomalainen partisaani teloitti ampumalla Kiianlinnan saunan edessä. Toiset partisaanit heittivät saunaan kaksi käsikranaattia saunan räppänästä sisään. Tämän jälkeen Rimpelä laskeutui yläkerrasta alakertaan ja herätti alakerrassa nukkumassa olleet kaksi tykkimiestä. Kersantti Leskinen oli mennyt hetkeä aiemmin ulos vartioon ja hän avasi tulen partisaaneja kohti. Leskinen näki yhden partisaanin kaatuvan tulituksessa. Leskinen lähti pakenemaan Aajenvaaran suuntaan johtavaa tietä omaan tukikohtaan. Rimpelä ja tykkimiehet pakenivat ikkunan kautta ulos ja juoksivat kyyryssä Aajenvaaran Sivosten talon suuntaan. Tenho Nykårdin partisaanit yrittivät pysäyttää miehiä ampumalla konepistoolilla pakenevien suomalaisten perään. Talosta oli matkaa metsään noin 70 metriä ja tykkimiehet juoksivat tietä pitkin Teppanaan saakka. Vänrikki Rimpelän perään lähti miehiä ja hän  pakeni juosten Aajenvaaran Sivosten taloa kohti. Kun Rimpelä saapui navettarakennuksen takaa pihamaalle, talon (nykyään asumaton) nurkalta ammuttiin vänrikkiä kohti automaattiaseella ja vänrikki lähti juoksemaan Louhivaaran suuntaan. Nygårt oli kova juoksija ja hän oli juossut metsässä Rimpelän ohi Sivosen talon nurkalle, tarkoituksena napata vanki "kieli". Rimpelä muutti metsässä etenemissuuntaansa ja juoksi viimeisillä voimillaan Aajenvaaraan johtavan tienvarsimetsää kohti Leminahoa. Tässä vaiheessa Tenho Nygårt ja kaksi muuta partisaania kadottivat vänrikki Rimpelän jäljet ja palasivat takaisin Mökkivaaran kenttävartioasemalle. Rimpelän saavuttua Leminahoon 3. heinäkuuta klo 4.48 hän otti välittömästi yhteyttä majuri Kivikkoon. Kivikko määräsi HRR:n ratsumestari Leppäsen eskadroonan valtaamaan Mökkivaaran kenttävartioaseman takaisin suomalaisille. Leppäsen eskadroonan saavuttua Mökkivaaraan kello 6.15, se ei tavannut kenttävartioasemalla ketään. Hetken etsiskelyn jälkeen Leppänen löysi tykkimies Martti Kiianlinnan ammuttuna saunan takaa. Martti oli raahattu saunan edestä ja ruumista oli yritetty peittää risuilla.

ps. Tenho Nygårt oli kovakuntoisin suomalainen puna-armeijan joukoissa ja sen vuoksi hänet määrättiin partisaaniporukan johtajaksi kesällä 1941. Tenho valitsi partioporukkaansa suomalaisia, jotka olivat loikanneet Neuvostoliittoon 1918 jälkeen. Tenhon partisaanit ottivat heinäkuussa 1941 muutamia suomalaisia vangiksi Lutikkavaaran alueella. Heinäkuun 18. - 21. päivinä (1941) hänen partisaanit miinoittivat Aajenvaaran alueella suomalaisten tukikohtien välisiä teitä ja polkuja. Miinoitteista kaatui useita jääkäripataljoonan miehiä, joista mainitsen muutaman: Viljo Perälä, Aarne Savolainen ja Veikko Sallanko. Oliko Tenho Nygårt 11. heinäkuuta 1944 Kuuttivaarassa, ja oliko hänen partisaaninsa 13. - 14. heinäkuuta Kuuttivaaran ja Salmijärven tiellä? Siellä teloitettiin lähes 60 suomalaista sotilasta kolmen päivän aikana. Eloon jääneet olivat kertoneet partisaanien puhuneen selvällä Suomen kielellä? Suomalaisten Teloitukset tapahtuivat kylmäverisesti pistimellä tai ampumalla päähän sotilaita. Tenho itse ei ole kertonut ao. tapauksia, mutta oletan, että Tenhon partisaanit olivat siellä asialla. Partisaaniporukkaa ei löydetty lukuisten etsintäpartioiden toimesta ja oletettiin, että hyvän maastontuntemuksen omaava, Suomea hyvin puhuva johtaja oli ollut partisaaniporukalla. Olen käynyt em. teloituspaikoilla ja nähnyt partisaanien teloittamien pioneerien ruostuneet kuorma-autot Salmijärven ja Kuuttivaaran välisen tien varrella. Kuuttivaaran talo, Riihi ja saunarakennus, jossa partisaanit teloittivat suomalaisia, olivat kadonneet maisemasta vuonna 2002.

Venäläisvankeja Ilomantsin Sonkajan vankileirillä 15.7.1941 (SA-kuva)

Tenho kuului kuudenteen komppaniaan (JR 126) ja hänen joukkueenjohtajanansa toimi ylikersantti Sidorov. Kesällä 1941 partisaanit asuivat Lutikkavaarassa, vaaran itärinteellä olevassa suuressa suomalaistalossa. Tenho oli ollut jo talvisodassa Ilomantsin rintamalla sotilaana ja välirauhan aikana hän kaivoi asemia ja bunkkereita Kuolismaan alueen vaaroille. Samalla hän pääsi tutustumaan Lutikkavaaran, Ontronvaaran ja Peurujoen alueeseen. Tenhon partisaanit tulivat ensi kertaa 2.7.1941 Suomen puolelle Piijärven ja Konnukan välistä maakaistaletta kävellen. Pahaksi onneksi he osuivat suomalaisen vartiopaikan kohdalle ja joutuivat tulitaisteluun suomalaisten kanssa. Kahakassa haavoittui vartiopaikalla käymässä ollut Suomalainen tykistön tulenjohtaja. Rajalla olleet jääkärit avasivat tulen partisaaneja kohti ja nämä palasivat takaisin rajan taakse. Seuraavana aamuna sama partio hyökkäsi suomalaiselle kenttävartioasemalle, joka sijaitsi Mökkivaarassa, Aajenvaaran itäpuolella.


Peurujoki, lähellä valtakunnan rajaa. Kuva 2018

Ontronvaaran taistelu 7.7.1941 oli ensimmäinen varsinainen suomalaisten tekemä hyökkäys Ilomantsissa. Taistelu alkoi aamulla aikaisin, kun majuri Kivikon taisteluosasto (Rajakomppania + osia HRR) ylitti Koitajoen ja eteni sieltä Ontronvaaran kylämäelle. Aamun taisteluissa Kivikon osasto pääsi etenemään lähelle kansakoulua, jossa hyökkäys pysähtyi puna-armeijan katettujen taisteluasemien eteen. Neuvostoliiton 80. Rajavartio-osaston komppania puolusti Ontronvaaran kylää lujasti, estäen koko päivän ajan Kivikon osastoa valtaamasta kylän eteläpäätä haltuunsa. Illalla Louhivaarasta saapui puna-armeijan rajavartijoiden tueksi lisää miehiä. Yliluutnantti Ville Vainion kokoama iskuryhmä saapui Ontronvaaralle ja iskuryhmä valtasi äkkirynnäköllä Kivikon joukoilta takaisin Ontronvaaran kylämäen. Kivikko joutui perääntymään seuraavan yön aikana takaisin Koitajoen pohjoispuolelle. Tässä ensimmäisessä taistelussa kaatui vajaat kymmenen suomalaista, ja he olivat yhtä lukuun ottamatta 24. Rajakomppaniasta. Varsinaiset taistelutoimet Ilomantsin rintamalla alkoivat 8. heinäkuuta 1941. Peurujoelle hyökkäsivät JP 5, JP 6 ja JP 7 pataljoonat. Kovimmat taistelut käytiin Peurujoella 8. - 11.7.1941 ja niissä taisteluissa kaatui 34 suomalaista. Hullarin, Niemijärven ja Longonvaaran alueella taistelleista URR ja Sissipataljoona yhden sotilaista kaatui tuona aikana 13 miestä. Yhteensä kesäkuun ja heinäkuun alun päivinä Ilomantsin rintamalla kaatui 79 suomalaista sotilasta. Näistä neljää sotilasta, jotka kaatuivat Louhivaarassa 11. heinäkuuta, ei löydetty. Seuraavan kymmenen päivän aikana kaatui Ilomantsissa 100 sotilasta, pääosin Louhivaaran ja Vellivaaran taisteluissa. Louhivaara saatiin vallattua jo 15. heinäkuuta, mutta kallioinen ja korkea Vellivaaran kylä Niemijärven takana jäi valtaamatta. Sieltä JR 126 (yliluutnantti Ville Vainio) ensimmäinen pataljoona poistui vasta 6. elokuuta Kuolismaahan. 

Kartta Taisteluosasto Kivikon hyökkäyksestä 7.7.1941

Talo Mökkivaarassa, valtakunnan rajalla. Tällä paikalla suomalainen kenttävartioasema heinäkuussa 1941. Suomea puhuvat puna-armeijan partisaanit teloittivat talon lähellä olleen saunan eteen suomalaisen Kevyt patteristo 12.1 tykkimiehen Martti Kiianlinnan 3.7.1941 aamuyön tunteina. Muut suomalaiset kenttävartioasemalla olleet tykkimiehet pakenivat Aajenvaaran Sivosen talon kautta Teppanaan. Tämän iskun takana oli Tenho Nygårdin johtama suomalaisista koottu partisaaniporukka? Tenho kertoo venäläislehdessä, että hänen partisaaniporukkansa valtasi kenttävartioaseman 24. - 25. kesäkuuta, mutta päivä linee ollut juuri mainitsemani 3. heinäkuuta 1941. Tämä tieto on varma, koska muita vartioasemia ei vallattu Lutikkavaaran ja Louhivaaran alueella eikä muuallakaan Ilomantsin rintamalla tuona kesänä!

Ontronvaaran taistelujen jälkeen Valter Valli siirsi yliluutnantti Ville Vainion ensimmäisen komppanian päälliköksi ja sen aikaisempi komentaja kapteeni Poikolainen määrättiin kersanttikoulun opiskelijoista perustetun noin 200 miehen reservikomppanian päälliköksi. Vallin rykmentti piti asemansa heinäkuun loppuun saakka, ainoastaan Louhivaaran se menetti suomalaisille 15. heinäkuuta. Elokuun 6. päivänä 1941 majuri Valli määräsi joukkonsa perääntymään kohti Porajärveä, koska Suojärven ja Lupasalmen suunnalla suomalaisjoukot olivat edenneet Vallin joukkojen taakse. Perääntyminen saatiin toteutettua salassa ja perääntyvät joukot miinoittivat perääntymisen aikana talot, tiet ja sillat. Miinoitukset vaikeuttivat suomalaisten etenemistä merkittävästi ja vasta 8. elokuuta suomalaisjoukot saavuttivat Kuolismaan kylän. Siinä vaiheessa useita suomalaisia kuoli miinoitusten räjähdyksissä. Valter Vallin suomalaispunikit jatkoivat samanlaista myyräntyötä myöhemmin lokakuussa 1941, kun he perääntyivät Porajärveltä Soutojärven ja Juustjärven kautta Karhumäkeen. Vallin JR 126 perääntyi Ilomantsista Liusvaaran kautta Porajärvelle. 

Tenho Nygårdin partisaanit lähtivät 10. elokuuta Liusvaarasta ja palasivat takaisin Kuolismaan suuntaan noin 15 km päähän Sulkujoelle. Tenhon kertomuksen mukaan he tuhosivat Kuolismaan tiellä, lähellä Sulkujokea, toistakymmentä suomalaista sotilasta, jotka olivat lähestyneet heitä polkupyörillä. Tenho kertoi, että he päästivät ensimmäisen miehen läpi ja tuhosivat loput.  

Tapahtuma lienee 11. elokuuta, kun 24. Rajakomppanian miehet siirtyivät illalla klo 17.00 jälkeen Kuolismaasta Liusvaaran suuntaan. Lähestyessään Sulkujokea, venäläispartio avasi tulen rajamiehiä kohti ja kahakassa kaatuivat Vilho Koponen ja Juho Kostamo. Rajamiehet pääsivät Sulkujoen metsänvartijantaloon klo 21.00 mennessä ja perustivat sinne kenttävartioaseman. Illalla kello 22.00 Sulkujoen kenttävartioasemalle tuli Karjalan armeijan komentaja kenraali Heinrichs ja rajamiesten komentajana toiminut luutnantti Sippola, molemmat Heinrichs maastoautolla. Miehet tarkastivat Sulkujoen asemat ja Heinrichs kuunteli rajamiesten kertomuksia kuluneen päivän kahakasta. Tässä vaiheessa Neuvostoliitto täydensi rajalla taistelevia joukkojaan Itä-Karjalan alueelta kerätyillä vapaaehtoisilla, joita saatiin syksyyn mennessä yli 5 600 henkeä. Vapaaehtoisista koottiin taistelijapataljoonia, joita lähetettiin myös Ilomantsin rintamalle. Heinäkuun lopussa 1941 Ilomantsin rintamalle Kuolismaahan, Louhivaaraan ja Lutikkavaaraan saatiin mm. 73. Rajavartio-osasto ja NKVD:n vapaaehtoisista koottu 15. Moottoroitu kiväärirykmentti. Porajärvelle tuli elokuussa lisäksi JR 113 tukemaan Vallin rykmenttiä. 

Sodan alkaessa Petroskoissa alettiin kerätä vapaaehtoisia Miliisijoukkoihin. Heinäkuun loppuun mennessä siihen liittyi 22 000 henkeä Itä-Karjalan alueelta. Miliisien tehtävänä oli valvoa eturintaman takana olevia kaupunkeja, kyliä, tehtaita ja siltoja. Tarvittaessa miliisijoukkoja siirrettiin etulinjaan paikkaamaan miestappioita. 

Ville Vainion pataljoona taisteli tämän sillan hallinnasta elokuussa 1941 (Porajärvi - Lupasalmi väli)

Ville Vainion I. Pataljoona siirtyi elokuun lopussa Lupasalmen suuntaan ja pataljoona torjui kuukauden ajan Heimopataljoonan (Osasto Kuusisaari) hyökkäyksiä tehokkaasti. Yliluutnantti Aleksejevan II. Pataljoona jäi torjumaan Ilomantsin suunnalta hyökkäävää 24. Rajakomppanian hyökkäyksiä. Kapteeni Pogosjanin III. Komppania ja kapteeni Poikolaisen erikoisosasto siirrettiin elokuun puolivälissä Kostamukseen torjumaan Sissipataljoona yhden hyökkäystä. Yliluutnantti Nikita Fadeevich Kaimanovin 80. Rajavartio-osaston tehtävänä oli toimia Porajärven ympäristössä puolustustehtävissä, ja syyskuun aikana sen joukot tekivät partisaani-iskuja Ilomantsin ja Suojärven alueella. Valtter Valli sai lokakuun alussa määräyksen perääntyä ensin Soutojärvelle ja sieltä viivyttäen Juustjärvelle ja Mäntyselkään. Puna-armeijan perääntyminen alkoi yöllä 5. - 6. lokakuuta ja viimeiset joukot poistuivat Porajärven alueelta 10. lokakuuta 1941 lumisateen saattelemina. Vallin määräyksestä Porajärven talot sytytettiin palamaan ja Porajärveltä Soutojärvelle johtavan tien silta Valasmon risteyksen läheisyydessä räjäytettiin. 

Porajärven ja Kostamuksen alueen kartta 1941

Tenho Nygård kertoi, että Kostamuksen kylästä he lähtivät tykistökeskityksen jälkeen hyökkäämään Irstanjoen yli suomalaisasemiin. Suomalaiset pakenivat Suojärven suuntaan jättäen jälkeensä kolme kuorma-autoa, hevoskuormaston ja telttoja. Yksi autoista oli ambulanssi, jonka kyljessä luki "Leipomo".  Ambulanssin sisällä oli alusvaatteisillaan yksi haavoittunut suomalainen sotilas.

Tapahtuma on kuvattu oikein ja se päivä oli 22.9.1941, kun puna-armeija valtasi Irstanjoen länsipuoliset asemat suomalaisjoukoilta. Suomalaisille hyökkäys tuli yllätyksenä ja sotilaiden lähes kaikki varusteet jäivät entisiin asemiin. Hyökkäyksen aikana JSP:lle jäi kolme haavoittunutta Sissipataljoona yhden sotilasta; tohmajärveläinen Toivo Simonen, ilomantsilainen Mikael Puruskainen ja sotamies Mölkänen, joka saatiin haettua perääntymisen aikana pois. Kantopaareilla alusvaatteisillaan oli siis Toivo Simonen tai Mikael Puruskainen. Suomalainen Ambulanssi siirtyi taistelun päätteeksi puna-armeijan käyttöön ja sitä käytettiin vielä ainakin lokakuussa Kumsan taistelujen yhteydessä.

Rajalinjaa Louhivaaran ja Lutikkavaaran väliltä kesällä 2018. Alueen hallinnasta taisteltiin jokaisena päivänä 10. - 15. heinäkuuta 1941.

Venäjän puolella sijaitseva valvontaraja 

Vallin johtama JR 126 perääntyi lokakuun aikana ensin Soutojärvelle ja sieltä Juustjärven kautta Mäntyselkään. Tuossa vaiheessa Vallin rykmentti alistettiin everstiluutnantti Derzavin 37. divisioonalle. Samaan aikaan divisioonaan liitettiin JR 131 ja majuri Makarovin komennuksessa oleva JR 24. Makarov määrättiin koukkaamaan Pylväsmäen kylän kautta suomalaisten taakse Juustjärvelle, mutta Pylväsmäelle oli tullut 26. lokakuuta Sissipataljoonan yhden yksi komppania. Tässä taistelussa kaatui viisi suomalaista sissiä, ja heistä kaksi oli ilomantsilaisia. JR 131 lähetettiin Kumpsan kylään, jonne hyökkäsi 27. - 28. lokakuuta suomalaiset JR 26 ja Er.P 21. Kylässä olleet puna-armeijan yksiköt pakenivat Karhumäen suuntaan. Tässä vaiheessa Valli lähetti Ville Vainion ensimmäisen pataljoonan Kumsaan, mutta sen voimat eivät riittäneet ajamaan suomalaisia kylästä. Seuraavana yönä 29. lokakuuta Ville Vainion komppania jätti raskaat aseet tielle, osan he saivat rikottua, ja pakenivat metsien kautta Ahvenjärven kylään. 

Kuudennen pataljoonan upseerina toiminut Samppa Nikitin kertoo, että Kumpsan kylän taistelujen jälkeen, he perääntyivät Tsopinaan. Hänen komppaniansa jäi viivyttämään suomalaisia Ahvenjärven kylään. Aamulla 1. tai 2. marraskuuta suomalainen konekiväärikomppania oli päässyt huomaamatta Ahvenjärven kylän vieressä oleville rinteille ja sieltä joku suomalainen ampui Ville Vainiota. Ville haavoittui vakavasti keuhkoon osuneesta luodista ja Samppa lähti lähettinsä kanssa etsimään ampujaa. Vaaran päältä he löysivät kaksi miestä konekiväärin luota ja Samppa ampui miehet konepistoolilla. Paluumatkalla eräs suomalainen kersantti yritti pysäyttää heidät, mutta Samppa ampui tämänkin miehen konepistoolilla. Sotapäiväkirjojen mukaan alueella oli JR 26 ensimmäinen konekiväärikomppania ja mahdollisesti Samppa ampui Väinö Niemisen, Lasse Sinikaran ja Erkki Kirpun?

Vallin rykmentti perääntyi lokakuun puolivälin jälkeen Soutojärven ja Juustjärven kautta Mäntyselkään ja Kumsan kylän alueelle. Näistä taisteluista olen kirjoittanut Taistellen Karhumäkeen (2019) kirjassani "suomalaisen" version sotatapahtumista.  

Porajärven ns. Valasmon silta 14. lokakuuta 1941 SA-kuva

Porajärven keskustassa oleva silta 25.10.1941 SA-kuva

Porajärvi 1920-luvulla

Porajärvi 14.10.1941 SA-kuva

Amerikan - Suomalainen Tenho Nygård jatkaa kertomustaan:

”Rykmenttimme oli erillään 71. jalkaväen divisioonan muista yksiköistä. Yksiköllämme JR 126 ei ollut aina edes yhteyttä 71. jalkaväen divisioonan komentopaikkaan. Useita kertoja esikunta menetti kokonaan yhteyden rykmenttiimme. Olimme haluttomia vetäytymään ja taisteluita käytiin jokaisesta vaarasta. Lähdimme perääntymään elokuussa 1941 Kuolismaasta Porajärven suuntaan. Porajärveä puolustimme 9. lokakuuta saakka. Divisioonan komentaja sätti säännöllisesti rykmenttimme päällikköä Valter Vallia, syyttäen häntä hitaasta vetäytymisestä ja siitä, että hän yritti saattaa rykmenttinsä mottiin ja alistuakseen näin suomalaisille. Kun todellinen uhka ilmestyi rykmenttimme eteen, meidän oli vasta silloin pakko perääntyä... "

Porajärveä kesällä 2002

Korpiselässä suomalaisia vastaan taisteli kesällä 1941 71. Divisioonan JR 52, jonka komentajana toimi eversti Birman. Hänen yksikössänsä palveli paljon suomalaisia, karjalaisia ja inkeriläisiä sotilaita. Yhtenä komppanianpäällikkönä toimi suomalainen Paavo Kataja. Suomalaiset vallottivat Korpiselän 11.7.1941 ja Tolvajärven 13.7.1941. Birmannin joukot perääntyivät Ristisalmelle, jossa Paavo Katajan vastuulle annettiin puolustusasemien pikainen kunnostaminen ja suomalaisten ja saksalaisten (163. Infanterie Division) joukkojen etenemisen pysäyttäminen. 

Majuri Suden ympärillä Jääkäripataljoona kuuden upseerit Yläjärven maastossa 28.7.1941
Suden upseerit Ägläjärvellä 10.8.1941. Suden oikealla puolella luutnantti Lauri Kokko

Ensimmäinen taistelu käytiin 15. - 16.7.1941, kun JP 6 yksi komppania yritti vallata Ristisalmen takaiset asemat, se epäonnistui ja hyökkäyksessä kaatui 20 suomalaista sotilasta. Hyökkäyksessä katosi JP 6, 1. komppanian Arvi Ikonen s. 06.07.1916 Uukuniemellä (tuntolevyn nro 577616).  Epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen JP 6 siirrettiin Yläjärven kylään: Syvälammen taisteluissa 17.7.1941 katosi Eino Kekkonen s. 30.06.1911 Pyhäjärvi Ol (377721). 

Arvi Ikosen ja Eino Kekkosen katoamispaikat 15. ja 17.7.1941

Yläjärvellä jääkärit iskivät Ägläjärven alueen JR 52 kolmannen pataljoonan varmistuslohkolle 5.8.1941. Saksalaiset II/JR 307 ja III/JR 307 yrittivät hyökätä Tolvajärvien taakse 20. - 21.7.1941, mutta molemmat pataljoonat joutuivat perääntymään ja siinä hyökkäyksessä kaatui kymmeniä saksalaisia. Ristisalmen sillan yli edenneet luutnantti Baumann ja 16 jääkäriä jäivät Ristisalmella puna-armeijan vangeiksi. Baumannin ruumis löydettiin 6.8.1941 Ristisalmen sillan takaa puuhun sidottuna. Seuraava yritys tehtiin 27. - 28. heinäkuuta 1941 ja silloin hyökkäykseen osallistui suomalainen II/JP 7 ja saksalainen pioneerikomppania 234. Hyökkäys epäonnistui jälleen ja siinä kaatui tuli lähes 100 miestä. Ristisalmea puolustanut puna-armeijan JR 52 joukot perääntyivät 4.-5.8.1941 Ägläjärven kylän kautta Aittojoelle, jonka hallinnasta taisteltiin 19.8.1941 saakka.

Ristisalmen silta syyskuussa 2019
Ristisalmen silta syksyllä 1943

Annetaan tässä vaiheessa puheenvuoro venäläisille:

52-й полк той же дивизии после упорных оборонительных боёв у д. Корписелькя по приказу командования отошел на юго-восток и к середине июля создал устойчивую оборону на восточном берегу озера Толвоярви. Первое наступление врага удалось отразить. Но в конце июля в бой вступила вновь прибывшая 163-я немецкая дивизия. Здесь, в районе Ристисалми, 28 июля 1941 г. в бою против гитлеровцев совершил свой воинский подвиг П. А. Тикиляйнен и бойцы его отделения. За этот подвиг П. А. Тикиляйнену присвоено звание Героя Советского Союза.

 Дислоцировавшийся в Соанлахти, а затем в Суйстамо штаб 71-й стрелковой дивизии также был отведён в Сортавалу и к 20 июля через Ленинград и Петрозаводск передислоцировался в Суоярви.

    Для организации обороны на Суоярском направлении до прибытия штаба 71-й дивизии приказом командующего 7-й армией 14 июля 1941 г. была создана Суоярвская оперативная группа войск в составе 52-го , 131-го стрелковых полков, бронепоезда и 80-го погранотряда.

    Продолжавшие удерживать район Суоярви советские части создавали серьёзную угрозу флангам и тылам финских войск, прорвавшимся в глубь Карелии на при ладожском и петрозаводском направлениях.

    Бои июля 1941 года для дивизии стали настоящими уроками мужества, смелости, героизма и отваги. Именно в июльских боях в дивизии появился первый воин, удостоенный звания Героя Советского Союза. Стал этим воином Петр Тикиляйнен.

    52-й стрелковый полк, где служил Пётр Тикиляйнен, после упорных оборонительных боёв у деревни Корписелькя по приказу командования отошел на юго-восток и к середине июля создал устойчивую оборону на восточном берегу озера Толвоярви. После того как воины 52-го стрелкового полка отразил наступление врага, против них в конце июля была брошена вновь пребывшая 163-я немецкая пехотная дивизия.

    Здесь, в районе Ристисалми ,28 июля 1941 года в бою против гитлеровцев совершили свой воинский подвиг Пётр Тикиляйнен и бойцы его отделения. Им было приказано не допустить выхода врага на дорогу , которая вела через Вохтозеро и Спасскую Губу в Петрозаводск . Это была “дорога жизни” для полка и всей дивизии. Окопавшись на покрытом камнями и валунами восточном берегу озера Толвоярви, вблизи свай взорванного деревянного моста , отделение Тикиляйнена встретило роту гитлеровцев ружейно-пулемётным огнём. В течение всего дня отделение героически отбивало натиск врага, пытавшегося на лодках переправиться через водную преграду. Часть фашистов была уничтожена огнём советских воинов в лодках, а высадившиеся на берег подпускались на близкую дистанцию, затем бойцы Тикиляйнена из своих окопов открывали прицельный огонь и забрасывали врага гранатами.

    К вечеру кончились патроны, в живых осталось только, в живых осталось только четыре воина, включая командира, они были ранены… Пётр Тикиляйнен, бросив последнюю гранату в причалившую лодку с гитлеровцами, возгласом “За родину!” поднял своих боевых друзей на последний рукопашный, штыковой бой. Враг не смог пробиться к дороге на этом рубеже: отделение героев сделало его неприступным. На каменистом берегу осталось лежать 76 вражеских трупов.

    Указом Президиума Верховного совета СССР от 20 ноября 1941 г. младшему сержанту Тикиляйнену Петру Абрамовичу посмертно присвоено звание Героя Советского Союза.

    Захоронен П. А. Тикиляйнен в братской могиле воинов в городе Суоярви Карельской АССР. В 1966 году на могиле установлен бюст Героя Его именем названа улица в городе Суоярви, пионерские дружины школ на его родине, в Волосовском районе Ленинградской области. В средней школе деревни Красная Мыза, которую закончил Тикиляйнен, установлена мемориальная доска.

    Еще одним Героем дивизии стал боец Казарьян. И хотя он не был удостоен звания Героя Советского Союза, подвиг его от этого не стал менее значимым.

Suomalaisten ja puna-armeijan tappiot jatkosodan ensimmäisenä vuotena

Valter Vallin JR 126 joukkoja (n. 3 200 miestä) ja 80. Rajavartio-osastoa (n. 300) vastaan hyökkäsivät Hattuvaaran suunnalla (Longonvaara - Niemijärvi) URR (n. 1 200), SissiP 1 (574) ja Möhkön suunnalla HRR (1 536), JPr. 2 (n. 1 800), 24. Rajakomppania (n. 200). Joukkoja olivat tukemassa Kevyt Patteristo 12 ja 13, Ratsastava patteristo ja Tykki Eskadroona. Suomalaisjoukoilla oli selvä ylivoima miehien määrässä, mutta siitä huolimatta Vallin prikaati esti käytännössä 10.7. - 6.8.1941 välisenä aikana suomalaisjoukkojen etenemisen. Sotaherrat ovat varmaan puineet sodan aikana syytä suomalaisten epäonnistumiseen, mutta yhtä yksittäistä syytä ei liene olemassa. Oma näkemykseni on se, että Vallin miehet ja 80. Rajavartio-osasto olivat hyvissä taisteluasemissa vanhoilla ilomantsilaisvaaroilla ja myös se, että pääosa puna-armeijan joukoista oli hyvin koulutettuja ja peräänantamattomia taistelijoita. Ilomantsin rintamalla kaatui kesän 1941 aikana 202 sotilasta, puna-armeijan kaatumistilastoja en ole löytänyt. Sotapäiväkirjojen kertomuksien perusteella näyttää siltä, että kaatuneita olisi saman ollut verran, kuin suomalaisilla. Vastaavasti jatkosodan viimeisenä sotakesänä 1944 Ilomantsissa kaatui 594 suomalaista, haavoittuneita oli 1388. Erään tilaston mukaan venäläisiä kaatui tuona aikana 3 200 sotilasta.

Neuvostoliiton 71. Kivääridivisioonan tappioluettelot syksyltä 1941. Elokuu 5.–15. 1941 Sortavalan alueella taistellut JR 367 menetti yksinomaan Helylän taisteluissa 1021 sotilasta, Vokhozeron (Onkamuksesta itään, Olkkoilan kylässä) taisteluissa syyskuussa ja lokakuussa JR 52 ja JR 137 menettivät 565 miestä kaatuneena, lisäksi saman verran jäi suomalaisten vangeiksi. Kenjakin kylän taisteluissa 1.–16. lokakuuta puna-armeijan tappioiksi kirjattiin 244 miestä kaatuneina ja kun kadonneet otetaan huomioon, niin tappiot olivat 408 miestä. Kirjaukseen on tullut seuraavat yksiköt; JR 126, JR 237 ja JR 131 (JR 126 ei ollut Kenjakin taisteluissa vaan Porajärvellä ja Juustjärvellä). Karhumäelle 4. joulukuuta saapunut JR 126 oli menettänyt alkuperäisestä kokoonpanosta suurimman osan ja vain täydennyksien avulla rykmentti pystyi taistelemaan Kumsassa ja Tsopinassa. Näiden tietojen pohjalta tappiot lienevät olleet mittavia. Oma näkemys puna-armeijan tappiosta kesän ja syksyn 1941 aikana Karjalan rintamalla on lähes 15 000 kaatunutta. Eräs venäläinen sivusto kirjoittaa 1941 taistelujen tappioista seuraavaa:

 В итоге оборонительных боев, окружений, контрнаступлений и отступлений к концу октября все части дивизии объединились в Медвежьегорском районе (Повенец – шлюзы ББК, Медвежьегорск, Вичка). Конечный рубеж занимаемой обороны 71-й дивизии в Карелии – Беломорск, где дивизия дислоцировалась до августа 1942 года. Далее путь дивизии вел на Волховский фронт. В боях на Карельском фронте дивизия понесла самые значительные потери – менее, чем за 4 месяца активных боевых действий дивизия потеряла убитыми, умершими от ран и пропавшими без вести 10480 человек, что составило более 75 % всего численного состава дивизии.

Kirjailija Olof Enckell ja eversti Wahlbäck tutkivat Itä-Karjalan karttaa Ristisalmella 8.8.1941 SA-kuva

Majuri Nevansaari ja everstiluutnantti Wahlbeck tutkivat karttoja Golvajärven Kauniilla kankaalla elokuun alussa 1941


Jos haluat lisää tietoja ao. tapahtumista Ilomantsissa ja Korpiselässä, niitä löytyy kirjoittamista kirjoistani Itärajan Korpisoturit, Taistellen Karhumäkeen ja syksyllä 2020 ilmestyvästä kirjasta Hyökkäys Tolvajärvellä. Hyökkäys Tolvajärvellä kirjassa olen käyttänyt lähteinä suomalaisia, saksalaisia ja neuvostoliittolaisia kirjallisuuslähteitä, heidän omalla kielellään. Näin Tolvajärven taistelujen kulku kesällä 1941 on kerrottu kolmen eri maan näkökulmasta. Saksalaiset ja venäläiset ovat kirjoittaneet taisteluista ja tappiostaan varsin vähän, jos ollenkaan. Suomalaisten osalta löytyy tarkat tiedot taisteluista ja kaikkien kaatuneiden nimet löytyvät suomalaisista arkistotiedoista. Näin suomalaisten kertomukset ja taistelukuvaukset ovat mielestäni luotettavimpia!  


Lähteet:

Neuvostoliiton aikaiset lehtikirjoitukset

Vähä, T. 1974. Suomalaiset Punikit: Karjala-Kustantamo Petroskoi

Rukojev, J. 1988. Majuri Vallin rykmentti: Kirjapaino Osakeyhtiö Kaleva

Sotasampo.fi


 

      

 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti