Kettusviesti 1.2023

 

Vuosi 2023 alkoi epävarmuuden merkeissä

Ensio Kettunen

Viime tammikuun lehdessä odottelin, että vuodesta 2022 tulee parempi vuosi. Olimme eläneet kaksi edellistä vuotta koronapandemian kanssa ja toivoa sen päättymisestä oli ilmassa. Jos minulla olisi ollut kristallipallo, olisin varmaan osannut ennustaa venäjän hyökkäyksen. Mainitsin artikkelissani  tuolloin venäjän joukkojen siirtyneen Ukrainan rajoille, mutta en osannut odottaa sodan eskaloitumista jo helmikuussa.

Olemme saaneet aloittaa uuden vuoden Venäjän ja Ukrainan välisen sodan varjossa. Jos miettii Venäjän aikaisempaa sotahistoriaa, niin sen armeija tulee tekemään suurhyökkäyksen Ukrainaan tulevan vuoden aikana. Näin tapahtui talvisodan lopussa helmi-maaliskuussa 1940 suomea vastaa, sekä kesällä 1944. Venäjä ei piittaa omista tappioista, tärkeämpää on voittaa sota millä hinnalla hyvänsä. Kovat tappiot ovat kuluneet Venäjän sotatapaan ja se on käynyt historian saatossa useita verisiä uuvutussotia. Talvisodassa suomalaisia kaatui noin 26 000 sotilasta, Venäjän tappiot ovat nykytiedon mukaan 123 000 kaatunutta tai jopa lähes 200 000. Talvisota päättyi 13.3.1940 kello 11.00, mutta ennen määräaikaa, Neuvostoliitto ampui kaikilla aseilla voimakkaan tuli-iskun Suomalaisasemiin. Rauha tehtiin varmaan sen vuoksi, että Suomelta oli loppumassa taistelukuntoiset miehet, aseet ja ammukset? Helmi- maaliskuuna aikana suomalaisia kaatui 17 000 miestä ja Suomi ei olisi kestänyt samansuuruisia tappioita pitkään, Neuvostoliitolla oli tuolloin paljon reservijoukkoja jatkamaan veristä sotaa. Jatkosodan aikana suomalaisia kaatui noin 63 000–65 500 riippuen siitä, mitä tilastoa katsotaan. Venäläisten tappiosta jatkosodassa Suomea vastaan on ilmoitettu 300 000 kaatunutta, mutta lopullista totuutta tuskin saamme koskaan.

Tapanani on uuden vuoden alussa kertoa Ilomantsin kuulumisia, enkä tee siitä poikkeusta. Ilomantsissa asukkaita heinäkuussa 2022 oli 4 797 ja syksyllä 4 744. Nyt vuoden vaihtuessa asukasluku Ilomantsissa on ennakkotiedon mukaan 4 513 henkeä. Ilomantsilaisia on kuitenkin kuollut vuoden aikana mielestäni huomattavasti normaalia enemmän, joten todellinen luku lienee alle  4 480 henkeä? Ilomantsin katukuvassa asukaskato on näkynyt ihmisten vähyytenä ja palveluyritysten vähenemisenä. 

Ilomantsin luterilaisen seurakunnan kirkkoherran valinta tapahtuu tammikuussa 2023, entinen kirkkoherra oli Ilomantsissa vain puolitoista vuotta. Ortodoksisen kappeliseurakunnan pappi Ioannis Lampropoulos haki Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherraksi, hakijoita oli kolme. Vaalin tulos ilmoitetaan 22.1.2023.

Ennen joulua saimme lukea lehdistä Suomen pienituloisimmista kunnista. Pohjois-Karjalassa TOP 10:n kuuluivat Rääkkylä, Juuka ja Lieksa. Niissä pienituloisiin (alle 1 350 €/yhden hengen talous) lukeutuvia oli 20.6 % - 22 % palkansaajista. Ilomantsissa pienituloisia oli 18,8 %. Ilomantsin mediaanitulo oli 1 785 €/kk (Suomen 2 107 €/kk). Ilomantsin väestömäärä 2022 oli 4 479 ja heistä 840 oli pienituloisia. Miten väestön pienituloisuus vaikuttaa sitten kuntaamme ja seutukuntaan?  Ihmisillä on vähemmän ostovoimaa, se näkyy yritysten kassassa. Kunnassa on lopettanut pienyrityksiä vuoden aikana ja tulevina vuosina niitä tulee vielä lisää. Yritysten väheneminen vaikuttaa meihin ilomantsilaisiin palvelujen vähenemisenä ja tarjonnan väheneminen vaikuttaa ostotapahtumien määrään Ilomantsissa ja ostotapahtumien siirtymistä Joensuuhun.

Syksyllä 2022 Suomalaisia puhutti Venäjän ja Ukrainan sodan lisäksi energian kallistuminen. Kesällä ja syksyllä polttoaineet kallistuivat niin, että bensiini ja diesel maksoivat jo yli 2,30 €/litra. Joulukuussa 2022 bensiiniä sai jo 1,70 €/litra. Sähkön hinta kävi marraskuussa jo lähellä 70 senttiä kilowattitunnilta. Pörssisähkön kuukausikohtainen verollinen keskihinta marraskuussa 2022 oli 24,19 snt/kWh (marraskuussa 2021 10,63 snt/kWh, 2020 3,42 snt/kWh). Joulukuussa 2022 hallitus lupasi kompensoida suomalaisille sähkön hintaa takautuvasti marras-joulukuun osalta ja laskea suomalaisten sähkönhintaa erilaisten tukien kautta keväällä 2023.

Hyvää ja turvallista alkanutta vuotta!

Ilomantsilaisen ruukinpatruunan elämänkerta

Ensio Kettunen

Ruotsalainen Elias Dahlström syntyi 4. marraskuuta 1767  Ruotsissa (Grangärde, Taalainmaa). Hänen elämänsä kului kehdosta hautaan rautamalmin valmistuksen parissa. Elias Dahlström avioitui Anna Nilsdotterin kanssa (käytti myöhemmin sukunimeä Boberg). Anna s. 5.9.1770 Ruotsissa (Garpenberg, Taalainmaa). Annan sisar Stina Nilsdotter (s. 1779) oli mummoni Alma Johanna Kettusen (os.  Nilsen) ukin äiti.

Grangärdebygden 1900

Elias Dahlström asui lapsuudessaan Savossa Juankosken ruukilla, jossa isä Lars Erik Dahlström toimi inspektorina. Sittemmin Elias palasi Ruotsiin, jossa toimi kirjanpitäjänä Dormsjön ruukilla Garpenbergissä. Samalla ruukilla Elias tapasi tulevan vaimonsa Anna Nilsdotterin. Elias ja Anna menivät naimisiin Råneåssa 1790, jossa ensimmäinen lapsi Anna Lisa syntyi samana vuonna. Perhe muutti takaisin Garpenbergiin pian tämän jälkeen ja myös kaksi seuraavaa lasta syntyivät Ruotsin puolella.

Elias, Anna ja kolme lasta muutti Suomeen kesällä 1797 ja ainakin aluksi he asuivat Nilsiän Urimolahdessa, jossa Elias omisti veljensä Lars Fredrikin (s. 1781) kanssa Urimolahden rautatehtaan. Veljekset perustivat yhdessä Salahmin harkkoruukin Iisalmen pitäjään 1800-luvun alussa. Elias osallistui Suomen sotaan vuonna 1808–09 kohoten siellä luutnantiksi. Eliaksella kerrottiin olleen tavattomat voimat ja häntä kuvailtiin voimiltaan Simsonin vertaiseksi. Rahvas luuli tämän vuoksi hänen olleen liitossa paholaisen kanssa.

Vuonna 1818 Elias Dahlström perheineen muutti takaisin Nilsiään ja sai Nilsiän Vuotjärvellä sijainneen Taatontalon (Nro 3) omistukseensa. Talonomistajana aiemmin toiminutta Olli Tuovista eli ”Taaton Uolua” epäiltiin 7. lokakuuta 1810 tapahtuneen Juantehtaan ruukinpatruuna Frederik Jonathan Ekholmin murhasta, mutta Tuovinen ei tunnustanut tekoa, eikä häntä myöskään tuomittu. Mummoni ukki Gustaf Nilsen (s. 17.12.1819) syntyi ja asui Taatontalossa siihen saakka, kun Elias Dahlströmin ja Anna Bobergin perhe muutti Ilomantsiin vuonna 1834. Perheen mukana Ilomantsiin muutti tuolloin 15-vuotias orvoksi jäänyt Gustaf Nilsen. Hänen äiti Stina Nilsdotter oli kuollut vuonna 1833. Gustafilla oli kaksi sisarusta: veli Adolf Nilsen (s. 1802), joka jäi asumaan ja työskentelemään Lars Fredrik Dahlströmin isännöimälle Urimolahden ruukille sekä sisar Lovisa Paldanius (s. 1811), joka jäi asumaan Savoon.

Salahmin ruukin päärakennus

Salahmin ruukin alue vuonna 1924 (Museovirasto)

Elias Dahlströmin isä oli Lars Erik Dahlström (s. 23.10.1742 Kristineham, Värmlanti) ja äiti Katariina (Cathatina Jonsdotter Bergvist s. 23.2.1745). Lars Erik Dahlström toimi aiemmin Taalainmaalla tehtaan kirjanpitäjänä, josta hänet kutsuttiin Juankosken ruukin kirjanpitäjäksi vuonna 1774. Larsin pestasi Juankoskelle ruukinpatruuna Yrjö Frederik Tigersted. Juankoskelle oli perustettu vuonna 1746 järvimalmia käyttävä masuuni ja vasarapaja. Lars Erik Dahlströmin tultua tehtaalle vuonna 1774 se oli täydessä toimintakunnossa. Lars Erik muutti Juankoskelta Ruotsiin poikiensa Lars Fredrikin ja Johan Gustafin sekä vaimonsa Katariina kanssa vuonna 1797. Jo samana vuonna hän kuitenkin palasi takaisin Suomeen vaimonsa, poikansa Lars Fredrikin sekä vanhimman pojan Eliaksen perheen kanssa.

 

Juankosken rautatehtaan rakennuksia kesällä 2022

Juankosken ruukinhoitajan asunto 2022

Lars Erik Dahlström osti vuonna 1805 Iisalmen pitäjän Salahmin myllyn, se sijaitsi Murennosjoen Kyhjökoskessa. Lars Dahlström rakensi poikiensa kanssa myllyn yhteyteen rautasulattamon ja vesivoimalla toimivan harkkorautapajan. Lars Erik Dahlström kuoli Salahmin ruukilla 23. syyskuuta 1807 ja mylly rautaruukkeineen jäi hänen leskellensä Catharinalle. Pojat Lars Fredrik ja Elias käynnistivät ruukin toiminnan samana vuonna. Salahmin ruukki myytiin maaherra Gustaf Aminoffille vuonna 1813, minkä jälkeen Lars Fredrik toimi Nilsiässä kruununnimismiehenä. Lars Fredrik asui perheineen Urimalahden ruukilla toimien nimismiehen tehtäviensä lisäksi ilmeisesti tehtaanjohtajana aina ruukin toiminnan loppumiseen vuoteen 1858 asti.  Lars Frederik kuoli 6. huhtikuuta 1859. Luutnantti Elias Dahlström kuljetti 19.10.1828 Elias Lönnrothin Juantehtaalta Kuopioon soutuveneellä.

Nilsiän Vuotjärvellä sijainneen Taatontalon (Nro 3) peltoja 2022

Elias Dahlström anoi poikansa Elias Dahlströmin (s.2.8.1801) kanssa vuonna 1835 lupaa Ilajan harkkohytin jatkamiselle ja he palkkasivat sinne töihin mummoni ukin Gustaf Nilsenin, joka oli muuttanut Ilomantsiin Dahlströmien mukana Nilsiästä vuonna 1834. Ilajan harkkohytin oli perustanut 1800-luvun alussa Crister Huovinen. Raaka-aineena harkkohytillä käytettiin Ilajanjärven pohjassa ollutta järvimalmia. Huovisen kuoltua harkkohytti oli ollut käyttämättömänä. Dahlströmit saivat luvan harkkohytille 25.10.1836 ja sen jälkeen he kunnostivat harkkohytin impilahtelaisen kappalaisen Gustaf Löfsrömin tuella. Löfsröm oli perustanut vuonna 1834 sahalaitoksen Värtsilän kylään ja laajensi toimintaansa Ilomantsiin. Ilajan Ruukinpohjaan valmistui samana vuonna yksipiippuinen harkkohytti, kankivasara ja ahjo. Joulukuussa 1836 Gustaf Löfström myi osuutensa Ilajan ruukista Nils Ludvig Arppelle ja vuoden päästä myös Elias Dahlström myi oman osuutensa Ilajan ruukista Arppelle. Luutnantti Elias Dahlström toimi samaan aikaan Harkkohyttien tarkastajana ja sai palkkaa siitä valtiolta. Luutnantti Elias Dahlström ja poika kersantti Elias Dahlström olivat samaan aikaan rakentamassa harkkohyttiä Käenkoskelle yhdessä Tarasei Piiraisen kanssa. He saivat virallisen luvan Käenkosken ruukille 22.4.1838 ja sinne valmistui seuraavina vuosina harkkouuni, kankivasara ja kaksi ahjoa. Käenkosken ruukille järvimalmia nostettiin Koitereesta, Harkkojärvestä ja Kultajärvestä. Käenkosken tehtaan ruukinhoitajana toimi kersantti Elias Dahlström aina vuoteen 1851 saakka, jolloin Käenkosken ruukin omistajaksi siirtyi Nils Ludvig Arppe. Luutnantti Elias Dahlströmin vaimo Anna Nilsdotter Boberg kuoli 21.1.1849 vanhuuteen ja Elias Dahlström vanhempi kahta vuotta myöhemmin Ilomantsin Kivilahdessa 6. toukokuuta 1852. Heidän poikansa kersantti Elias Dahlström muutti, Käenkosken harkkohytin myymisen jälkeen Nilsiään, jossa hän kuoli 25. toukokuuta 1854. Näin kaksi Ilomantsissa vaikuttanutta raudanvalmistajaa oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen jättäen oman jälkensä raudanvalmistuksen historiaan.

Elias Dahlströmin ja Anna Bobergin jälkeläisistä suuri osa asettui asumaan eri puolille Suomea. Jälkipolvesta löytyy monia tunnettuja nimiä, muun muassa Ilomantsissakin kappalaisena toiminut rovasti Johan Theodor Dalhström, näyttelijä Helvi Kaario (os. Lindström), kansanedustaja Hertta Kuusinen, näyttelijä Tarja-Tuulikki Tarsala sekä Lindström-yhtiön entinen pääomistaja ja toimitusjohtaja Eero Roiha. Johan Theodor Dahlström oli vahva kuin ukkinsa Elias, samalla leikkisä ja pidetty pappi Ilomantsissa.

Vanha rajakivi Ilajan Ruukinpohjassa, takana nykyisin Venäjää

Ilajan Ruukinpohjan harkkohytin jäänteitä 2012

Ilajan Ruukinpohjan rakennuksia 1970-luvulla, Ilomantsin Museosäätiö

Ilajan harkkohytin paikka kesällä 1961, Ilomantsin Museosäätiö

Elias Dahlström kuoli 6.6.1852 Ilomantsissa ja haudattiin 27.6.1852 Ilomantsiin.

 Lähteet:

Garpenbergs kyrkoarkiv, Dalarns län, Födelse- och dopböcker

Grangärde, Dalans län, Födelse- och dopböcker

Rånea kyrkoarkiv, Födelse- och dopböcker

Iisalmen, Ilomantsin ja Nilsiän seurakuntien kirkonkirjat

Mitä mielestä tuntui, ei kukaan arvaa; Jyväskylä 2019; Luttinen Jaana

Ruukinpatruuna vastaan kaskitalonpojat; Joensuu 2014; Forsberg Juha

Suur-Ilomantsin historia; Pieksämäki 1991; Björn Ismo

Vanhat sanomalehdet eri vuosikymmeniltä 

 

 

Wärtsilän ja Möhkön rautaruukit

Ensio Kettunen

Värtsilän ensimmäinen teollisuuslaitos oli pieni sahalaitos, joka perustettiin Juvanjoen varteen vuonna 1783. Tämän laitoksen osti vuonna 1834 impilahtelainen kappalainen Gustaf Löfström saatuaan ensin luvan perustaa uuden sahalaitoksen Juvankoskeen. Värtsilän saha kunnostettiin ja sen Gustaf Löfström kauppasi Nils Arppelle huhtikuussa 1836. Kaupasta saadut varat hän sijoitti kesällä 1836  Ilomantsin Ilajan Harkkohyttiin. Harkkohytin osaomistaja ja rakentajan toimi luutnantti Elias Dahlström. Harkkohytti lienee valmistunut syksyn aikana, sillä Gustaf myi osuutensa Ilajan harkkohytistä vuoden lopussa Nils Arppelle. Nils Arppe sai vuonna 1850 luvan harjoittaa järvimalmin jalostusta Ilomantsissa ja Värtsilässä. Rautatehdas perustettiin Arppen toimesta vanhaan Värtsilään vuonna 1852. Nils Ludvig Arppe osti vuonna 1849 valmistuneen Ilomantsin Möhkön Rautaruukin vuonna 1851 ja uusi sen masuunin jo vuonna 1856. Möhkössä jalostetusta järvimalmista valmistettu takkirauta kuljetettiin Ilomantsista Värtsilään. Värtsilän ja Möhkön tehtaiden valmistama rauta meni tuolloin kokonaan Venäjän markkinoille. Ilomantsista rauta kuljetettiin kesäaikana veneillä kahta reittiä, toinen reitti oli Nuorajärven ja Koitajoen kautta Lylykoskelle, josta rauta kuljetettiin maanteitse Luhtapohjaa, jossa raudat lastattiin aluksiin, jotka kuljettivat raudan Joensuun ja Saimaan kautta Pietarin markkinoille.

Toinen Möhkössä valmistetun raudan kulkureitti oli luultavasti Möhköstä vesireittejä pitkin Karaliin. Luultavasti pääosa malmista kuljetettiin Oniassalmen, Melaselän ja Viiksinselän kautta Hiidenelän rannalla sijaitsevaan Karalin kylään. Sieltä rauta kuljetettiin hevospelillä Jänisjärvelle ja edelleen joko vesireittiä tai maanteitä pitkin Läskelän satamaan.

Talvisaikaan Möhkössä valmistettu rauta kuljetettiin rekipelillä Joensuuhun tai Möhköstä suoraan Läskelään.  Näin Ilomantsin Möhkön tehtaalla valmistettu rauta pääsi  markkinoille.

Möhkön ruukki vuonna 1890 (Ilomantsin museosäätiö)

Värtsilän rautatehdas paloi vuonna 1859, mutta Arppe rakennutti tehtaan uudelleen ja se valmistui vuonna 1860. Uusi valssitehdas aloitti Värtsilässä toimintansa 1. elokuuta 1861. Tehtaan omistaja Nils Ludvig Arppe kuoli 9. joulukuuta vuonna 1861 näkemättä tehtaan tulevaa kukoistuskautta. Arppen kuoleman jälkeen Möhkön ja Värtsilän tehtaita pyöritti Arppen perikunta vuosien 1861–1899 aikana. Vuosien 1861–1887 välisenä aikana Arppen omistamia tehtaita johti Arppen vanhin poika Nils Edward Arppe. Hän kuoli 45-vuotiaana ja hänen jälkeensä tehdasta johti Nils Ludvig Arppen nuorempi poika Adolf Edward Arppe aina vuoteen 1894 saakka. Arppen perikunta oli vuonna 1892 muutettu osakeyhtiöksi. Yhtiön nimeksi tuli vuonna 1898 Wärtsilä Aktie Bolag. Kun omistus siirtyi myöhemmin osakeyhtiölle, sen nimeksi muotoutui ”Aktiebolaget Wärtsilä Osakeyhtiö”.

Värtsilän tehtaat vuonna 1899 (Museovirasto)

Tehtaan toimintaa kehitettiin vuonna 1855 uusimalla Siemens-Martin uunit, jolloin raudantuotanto lisääntyi ja laatu parani. Osakeyhtiö lisäsi Värtsilän tehtaalle kaksi uutta uunia vuosina 1910 ja 1921. Niillä pystyttiin valmistamaan vuorimalmista rautaa, mutta uunit tarvitsivat sähkövirtaa. Sitä varten rakennettiin Saarion ja Vääräkosken vesivoimalaitokset, joiden tuottama sähkövirta käytettiin Värtsilän tehtailla.  Jänisjärven toisessa päässä ollut Hämekosken vesivoimalaitos ja Aktiebolaged Kareliawood Osakeyhtiö ostettiin yhtiölle vuonna 1916 ja sen yhteyteen rakennettiin kolme sähkösulatusuunia. Niissä uuneissa pystyttiin tekemään järvimalmista, valssisinttereistä ja romuraudasta harkkorautaa. Värtsilän rautatehdasta uusittiin 1920–1930-luvuilla, tuolloin tehdas tuotti naulojen lisäksi mm. galvanoitua vannerautaa, piikkilankaa, sinkittyä teräslankaa, teräsverkkoja sekä lämpöpattereita. Yhtiö muuttui vuonna 1935 AB Wärtsilä Oy:ksi.

 

Hämekoski Harlussa 1900-luvun alussa (Museovirasto)

Yhtiö osti 1930-luvun lopussa Helsingistä Kone- ja Siltarakennus Oy:n, Hietalahden Sulkutelakan, Kotkan Konepajan ja Vaasalaisen Onkilahden Konepajan. Tuolloin yhtymän nimeksi tuli Wärtsilä-Yhtymä Oy. Wärtsilän eri tehtailla ja voimalaitoksilla työskenteli vuonna 1938 yhteensä 6 271 henkeä. 

Kone- ja Siltarakennus Oy:n konepaja Helsingissä (Museovirasto)

Ilomantsin rajavartioston alkutaipale

Ensio Kettunen

Vuoden 1917–1918 sisällissodan aikana perustettiin suojeluskuntaosastoja ja moniin rajakyliin suojeluskunnan kyläosastoja. Ilomantsin kirkonkylälle, Möhköön ja Tokrajärvelle perustettiin suojeluskuntaosastot 1917–1918 vuodenvaihteessa. Ilomantsin Hattuvaaraan perustettiin puolestaan keväällä 1918 suojeluskunnan kyläosasto, jonka johtajana toimi kylän kansakoulunopettaja M. Haapala yhdessä maanviljelijä E. Pesosen kanssa. Kokoontumispaikkana ja esikuntana toimi Hattuvaaran koulu, joka oli toiminut aiemmin venäläistämiskouluna. Kyläosastoon kuului kymmenkunta kylän miestä ja he partioivat Hattuvaaran alueella aina Pirhun ja Lahnavaaran saloille saakka.

Samanlaisia kyläosastoja perustettiin kaikkiin rajakyliin mm. Liusvaaraan, Kuolismaahan ja Vuottoniemen kyliin. Liusvaarassa kyläosastoa johti Kuisma Martiskainen ja hänen osastonsa pidätti kevään 1918 aikana kymmeniä venäjälle pyrkineitä punaisia. Kevään 1919 suojeluskuntaosastojen vartiotehtävät päättyivät ja rajan vartiointiin tulivat Laatokan rykmentin toisen pataljoonan miehet. Tämä osasto vaihdettiin elokuussa 1920 Tampereen rykmentin varusmiehiin. Ilomantsissa oli tuolloin 10 aliupseeria ja 67 sotilasta. Osa varusmiehistä siirtyi siviiliin keväällä 1921 ja heidän tilallensa lähetettiin Keski-Suomen rykmentistä 2 aliupseeria ja 22 varusmiestä. Seuraavien kuukausien aikana rajavartioinnista vastanneet varusmiehet vaihdettiin värvättyihin. Heitä koulutettiin Rajavartioston pääsijoituspaikoilla, mm. Joensuussa. Ensimmäiset värvätyt rajasotilaat tulivat Ilomantsiin syksyllä 1921. Ilomantsin rajakomppanian pääpaikka oli Ilomantsin kirkonkylässä, se toimi myöhemmin nimismiehen talona. Rajasotilaat majoitettiin kauppatien varressa oleviin taloihin. Vuonna 1923 rajavartiosto sai rakennuksen vanhan rajavartioston paikalta. Kenttävartioasemat perustettiin Hattuvaaran vanhalle venäläistämiskoululle ja Kuolismaahan Lyhykäisen taloon. Vuosien 1921–1930 Ilomantsin rajalla työskenteli 330 rajavartijaa, heistä Etelä-Pohjanmaalta oli 105, Pohjois-Karjalasta 75, Etelä-Karjalasta 48, Savosta 24, Hämeestä 13, Uusimaalta 11 ja Keski-Pohjanmaalta 9. Keskimäärin Ilomantsissa oli vuosittain 80–100 rajavartijaa.

Hattuvaaran venäläistämiskoulu toimi kenttävartiostona 1935 (Museovirasto)

Rajavartioston ensimmäinen virkatalo, toimi myöh. nimismiehen toimistona (Ilomantsin museosäätiö)

Lahnajärven vartiotupa kesällä 1934 (Museovirasto)

Rajavartijoita kesällä 1928 Rentajärvellä, Hattuvaarasta itään

Liusvaaran suojeluskuntalaisia 1930-luvulla (Museovirasto)

Kuolismaan rajavartioston puhelinvartio Anna Lyhykäisen kotitalossa (Museovirasto)

Ennen talvisotaa Ilomantsissa toimi vartioasemat Hattuvaaran ja Kuolismaan lisäksi Lahnavaaralla, Pahkalammella, Megrissä, Liusvaarassa ja Salmijärvellä. Lisäksi pieniä partiomajoja oli lähempänä rajaa mm. Hoikassa (Kotavaara), Lahnavaaralla, Verkkosäynäällä, Latvajärven rannalla ja Valkealammella.

Salmijärven  ja Megrin vartioasemat syksyllä 1937.

Pahkalammen vartioasema talvella 1938–1939 RVL. 

Pahkalammen vanhauskoisten luostari (Kruununtila) lakkautettiin 1800-luvun lopussa ja se siirtyi jossakin vaiheessa Enzo Gutseit Oy:n haltuun. Tilalla oli 1930-luvun alussa vielä luostarin asuinrakennus, aitta ja sauna. Valtio osti vanhauskoisten luostarin ja teki siitä rajavartioaseman. Uusi vartioasema valmistui 1930-luvulla Pahkalammen rannalla sijaitsevalle kumpareelle vanhauskoisten luostarin läheisyyteen. Vartioasemalta oli matkaa valtakunnanrajalle Iljanvaaraan viisi kilometriä. Megrin vartioasemalle oli matkaa rajan kautta lähes 30 km. Matkalla oli Verkkosäynään ja Latvajärven partiomajat. Pahkalammen vartioaseman päällikkönä toimivat ennen talvisotaa vääpeli Karl Laine, joka syntyi Turussa 6.4.1900, katosi Salmin Tulemassa 4.7.1944 (kapteenin arvoisena). Ilomantsin rajavartiostossa palvelivat 1930-luvulla mm. Viljo Kivikko, Eino Siippola (komppanian päällikkö), Aatto Mäkinen, Toivo Kärnä (Tuntemattoman sotilaan kapteeni Kaarna) sekä Luutnantti Riikonen.

Pahkalammen vartiosto keväällä 1936 (Museovirasto

Pahkalammen vartioasema 1930-luvun lopussa (RVL)

Pahkalammen vartioston rajamiehiä kesällä 1934 (Museovirasto)

Megrin vartioaseman miehiä kesällä 1938, keskellä Aatto Mäkinen (Museovirasto)

Megrin vanhauskoisten luostari lopetti toimintansa 1910-luvulla. Valtio osti Mihail Bogdanoffilta vuonna 1922 luostarin rakennukset. Luostari muutettiin rajavartioasemaksi 1922 jälkeen. Megrin päällikkönä toimi ennen talvisotaa Aatto Mäkinen, kersantti Heikki Tolonen, kersantti Hyttinen, vääpelit Latvala ja Seitamo. Antti Seitamo  muutti ennen talvisotaa Lappiin ja palveli Rajajääkäripataljoonassa majurina. Salmijärvellä oli päällikkönä ennen talvisotaa Aatto Mäkinen, hän toimi aiemmin ennen vuotta 1937 Megrin vartioaseman päällikkönä.

Megrin vartioasema ja henkilökuntaa kesällä 1938 (Museovirasto)

Megrin vanhauskoisten luostari talvella 1934

Megrin vartion sauna, takana hautasaari kesällä 1938 (Museovirasto)

Rajantakaiset kylät

Ensio Kettunen

Aiemmissa Kettusviesteissä olemme tutustuneet lyhyesti Ilomantsi itäkyliin, Korpiselkään, Suojärveen, Soanlahteen, Suistamoon, Harluun, Salmiin, Värtsilään, Pälkjärveen, Sortavalaan, Ruskealaan, Impilahteen, Jaakkimaan, Lumivaaraan, Kurkijoen, Hiitolan, Kaukolan, Räisälän, Kirvun ja Antrean. Tässä lehdessä perehdymme lyhyesti Käkisalmen historiaan. Jos haluat tutustua tarkemmin rajan taakse jääneisiin karjalan kuntiin, YouTubesta löydät tekemäni videosarjan kirjoittamalla hakukohtaan nimeni.

Käkisalmea 1930-luvulla (Museovirasto)

Käkisalmi on rakennettu vuosisatojen saatossa Vuoksi-joen suistoon lähelle Laatokan rantaa. Kaupungin historia ulottuu aina 1200-luvulle saakka, jolloin sitä kutsuttiin Karelaksi. Vuonna 1294 ruotsalaiset valtasivat Käkisalmen ja sitä alettiin kutsua nimillä Kexholma ja Korela. Vuonna 1310 novgorodilaiset valtasivat kaupungin ja tuhosivat ruotsalaisten rakentaman kaupungin. Suuri tulipalo tuhosi Käkisalmen puusta rakennetun linnan vuonna 1360 ja novgorodilaiset rakensivat sen uudelleen vuosisadan loppuun mennessä.

Pontus de la Gardie valtasi kesällä 1580 Käkisalmen alueen ja aikoi sieltä edetä syksyyn mennessä Pähkinäsaareen ja vallata Pähkinäsaaren linnan. Syyskesän huonot sääolot ja sotilaiden joukkopako keskeytti etenemisen. Käkisalmen valtauksen jälkeen ruotsalaiset ja suomalaiset rakensivat Käkisalmen linnaan kivimuurit ja ne ovat vielä nykyään näkyvissä. Käkisalmi kuului suomeen vuosien 1812–1940 välisenä aikana sekä jatkosodan aikana vuosina 1941–1944. Käkisalmi nimeksi kehittyi suomen aikaan kaupungin vieressä olleen Käksisalmen nimestä. Käkisalmelle tuli myöhemmin Pontuksenkatu, jolla muistettiin Käkisalmen valloittajaa. Käkisalmesta erosi Pyhäjärven kunta vuonna 1735 ja myöhemmässä vaiheessa kyliä Räisälään ja Kaukolaan. Käkisalmen maalaiskunnan kyliä olivat Alapuusti, Haminanniitty, Hirvisaari, Joensuu, Kapeasalmi, Marjaniemi, Norsjoki, Näpinlahti, Porkanniemi, Pärnä, Pörtsykkä, Sakkali, Suotniemi, Tenkalahti, Vuohensalo ja Yläpuusti.

Käkisalmessa asui vuonna 1840 1 413 asukasta. Suomen aikaan kaupunki jakautui Käkisalmen kaupunkiin ja maalaiskuntaan. Talvisodan alla syksyllä 1939 Käkisalmen kaupungissa asui 5 083 luterilaista asukasta ja maalaiskunnassa 5 100. Näiden lisäksi kreikkalaiskatolisia oli 946 henkeä ja ulkomaalaisia noina 100 asukasta.

Rautatie Käkisalmeen saatiin vuonna 1919 ja se toi mukana työtä ja vaurautta. Käkisalmelle rakennettiin suuri rautatieasema, joka saatiin kesällä 1941 osittain ehjänä suomalaisten haltuun. Asemarakennus oli vielä edellisellä käyntikerrallamme käytössä.

Käkisalmen rautatieasema 1970-luvulla (Museovirasto)

Käkisalmen teollistuminen kiihtyi 1920–1930 luvuilla, kun sinne saatiin Waldhofin Oy:n selluloosatehdas, sinne työllistyi paljon käkisalmelaisia. Samaan aikaan Käkisalmeen rakennettiin Savon jääkärirykmentin varuskunta pääosin Uuden linnan puistoon. Käkisalmen Teollisuuslaitoksista mainittavimpia olivat sellutehtaan lisäksi Liljeqvistin konepaja, nahkatehdas, Makkaratehdas, Virvoitusjuomatehdas, sekä Käkisalmen sahalaitos. Kaupungissa oli Raastuvanoikeus ja Maistraatti ns. Raatihuoneella, apteekki, autotarvikeliikkeitä, kymmeniä kauppoja ja mm. Keski-Karjalan ja Käkisalmen osuusliikkeen myymälät. Lisäksi kaupungissa toimivat säästöpankki, Kansallisosakepankki, Pohjoismaiden Yhdyspankki, Meijeri, Kasino ja kylpylaitos, hotelli ja useita majoituslaitoksia. Kunnallisista laitoksista mainittakoon kaupungintalo, kirjasto, kunnansairaala ja paljon asuintaloja. Käkisalmen maalaiskunnan pinta-ala oli 140 km2 ja sillä toimi yhdeksän yläkansakoulua ja seitsemän alakansakoulua. Kunnantalo sijaitsi Tenkalahdessa. Maalaiskunnassa oli toiminnassa useita myllyjä ja sahalaitoksia.   puolella toimi kymmeniä kauppoja, mm. Käkisalmen ja Keskikarjalan osuuskaupat.  

Talvinen Käkisalmi, takana vanha luterilainen kirkko (Museovirasto)

Käkisalmen kaupungin rakennukset kärsivät talvisodan pommituksissa. Jatkosodan kesällä 1941 venäläiset perääntyivät elokuussa Käkisalmen alueelta ja perääntymisen aikana venäläiset polttivat yli puolet rakennuksista Käkisalmen kaupungin alueelta. Pääkadun varrelta asuinrakennukset ja kaupat olivat palaneet tai palamassa suomalaisten sotilaiden saapuessa kaupunkiin. Ilmakuvissa näkyy hyvin, miten suuri määrä Käkisalmen keskustasta tuhoutui elokuussa 1941.

Kaupunkia rakennettiin jatkosodan aikana uudestaan, mutta kesän 1944 taistelut keskeyttivät uudisrakentamisen. Nykyään löytyy vielä todella paljon jatkosodan aikana rakennettuja rakennuksia venäläisten asuintaloina ja liiketiloina.

Käkisalmeen perustettiin köyhäinkoulu vuonna 1859 vuokrataloon. Käkisalmen kaupungin ja maalaiskunnan alueella toimi talvisodan alla lähes 20 ala- ja yläkansakoulua. Lisäksi kaupungissa oli yhteislyseo ja naiskäsityökoulu. Kansakouluista ensimmäinen rakennettiin vuonna 1885 Käkisalmen kaupunkiin ja maalaiskunnan puolelle Norsjoelle, myöhemmin mm.  Porkanniemeen, Tenkalahdelle, Sakkaliin, Hirvisaareen, Suotniemeen, Pärnään, Puustiin ja Vuohensaloon. Yhteiskoulu saatiin kaupunkiin vuonna 1892 ja käsityökoulu syksyllä 1885.

Käkisalmen tori 1930-luvulla (Museovirasto)

Käkisalmen luterilaisen seurakunnan puukirkko valmistui vuonna 1765, se paloi jatkosodan taistelujen aikana kesällä 1941. Käkisalmen luterilaiseen seurakuntaan valmistui kivikirkko vuonna 1930, sen suunnittelijana oli Armas Lindgren. Jatkosodan syksyllä 1941 Käkisalmen uusin kirkkorakennus oli osittain palanut ja sitä korjattiin jatkosodan aikana. Kirkkorakennus on vielä nykyään ehjä.

Kreikkalaiskatollisilla oli kaksi kirkkoa Käkisalmessa, Pyhän Neitsyt Marian kirkko valmistui Käkisalmen Kauppatorin viereen vuonna 1847 ja se on vielä käytössä. Toinen kreikkalaiskatollinen kappeli valmistui Käkisalmelle vuonna 1894. 

Talvisodan aikana Käkisalmea pommitettiin useaan otteeseen. Sodan syttumisen jälkeen alueen väestö evakuoitiin pääosin Lapualle, Nurmoon ja Ylistaroon. Jatkosodan syksyllä 1941 ensimmäiset evakot palasivat takaisin Käkisalmeen ja kevääseen 1944 mennessä heitä oli palannut Käkisalmeen jo 75 %.  Jatkosodan aikana käkisalmelaiset jälleenrakensivat kaupunkia, mutta Käkisalmelaiset evakuoitiin kesäkuussa 1944 nykysuomen puolelle.  Nykyään Käkisalmi on rajan takana venäjällä ja siellä asuu lähes 20 000 asukasta.

Jos haluat tutustua Rajantakaisiin kyliin tarkemmin, löydät kaikki Rajantakaiset kylämme videosarjan videot kirjoittamalla joko ao. nimen tai minun nimeni!