Enska Kettunen

Enska Kettunen

lauantai 25. syyskuuta 2021

Ilomantsilaisten partiomatka Karjalan korpeen syyskuussa 1941

Tänä vuonna on kulunut 80-vuotta jatkosodan alkamisesta Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Sotatoimet alkoivat virallisesti Ilomantsin rintamalla 10. heinäkuuta 1941. Heinäkuun 6. - 7. päivinä majuri Kivikon osasto yritti vallata Ondronvaaran kylän, mutta se epäonnistui. Taistelu alkoi hyvin ja Ondronvaaran kylästä osa saatiin suomalaisten haltuun, mutta neuvostojoukot saivat päivän aikana työnnettyä Kivikon osaston joukot Koitajoen taakse.  

Majuri Kivikon hyökkäysosasto 7.7.1941 iltapäivällä Teppanan komentopaikalla. Joukkueenjohtajina hyökkäyksessä Ondronvaaraan toimivat luutnantit Aatto Vihtori Mäkinen (s. 16.6.1910 Muolaa, toimi ennen talvisotaa Megrin ja Salmijärven vartion päällikkönä) ja Eino Kustaa Siippola (s. 29.8.1900 Saarijärvellä, toimi ennen talvisotaa Lieksan rajavartiostossa). Luutnantit Siippola (31.8.1943) ja Mäkinen (14.3.1944) ylennettiin kapteeneiksi ja majuri Viljo Kivikko everstiluutnantiksi (31.8.1943). Siippola ja Mäkinen ovat kuvassa eturivissä ylikersantti Väänäsen tai Pynnösen? vieressä, rivissä on myös kersantti Heikki Tolonen. Ondronvaaran taistelussa kaatui viisi 24. rajakomppanian rajamiestä ja yksi mies HRR:stä. Siippolan komppaniassa oli hyökkäyshetkellä 6.7.1941 yhteensä 109 miestä ja Mäkisen komppaniassa 81 miestä. Ondronvaara saatiin suomalaisten haltuun vasta 7.8.1941.

Hattuvaaran suunnalla taistelivat Neuvostojoukkoja vastaan Osasto E, everstiluutnantti H. von Essenin joukot (Uudenmaan rakuunat, Sissipataljoona yhden komppaniat sekä ratsastavan patteriston tykit ja PionP. 25 osastoja). Möhkön ja Melaselän välisellä alueelle oli keskitetty Osasto H, eversti E. Ehrnroothin (Lutikkavaara) ja Osasto S, eversti  Viktor Sundmanin (Peurujoki) joukot. Möhkön itäpuolelle oli sijoitettu heinäkuun alussa 1941  Hämeen rakuunat, 24. rajakomppania sekä Jääkäripataljoonat 5, 6 ja 7. Lisäksi joukkojamme oli tukemassa Kevyet osastot 8 ja 18, pioneeripataljoona 13, Linnoituskomppania 13 sekä Kevyt patteristot 12 ja 10 sekä 19.  tykkikomppania. Heinäkuun puolivälin jälkeen Möhkön ja Peurujoen alueella taistelleet JP 5, JP 6 ja JP 7 sekä rakuunarykmentit  siirrettiin Tolvajärven alueelle. Heidän tilalleen tuli Ilomantsin rintamalle Jääkäripataljoona 1.  Hämeen rakuunarykmentin miesvahvuus sodan alussa oli noin 1 500 miestä ja samaa luokkaa lienee ollut Hattuvaaran suunnalla taistelleen Uudenmaan rakuunarykmentin vahvuus. Sissipataljoonan vahvuus heinäkuun alussa 1941 oli 537 miestä. Sissipataljoonaan siirrettiin heinäkuussa 1941 Hattuvaaran alueen rajavartijat. Rajakomppanian vahvuus lienee ollut 200 - 300 taistelijaa kesäkuun lopussa 1941 ja määrä väheni, kun osa miehistä siirtyi Sissipataljoonaan.  

Suomalaisjoukkojen sotamenestys Ilomantsin rintamalla oli kehno, sillä eteneminen pysähtyi rajalinjan tuntumaan. Rajalla taisteltiin elokuun puoliväliin saakka ja tappiota tuli molemmin puolin. Ilomantsissa oli vastassa majuri Valter Vallin JR 126 ja 80. Rajavartio-osasto. Vallin rykmentin miesvahvuus sodan alkaessa oli noin 3 800 miestä, osa miehistä oli suomalaisia ja Suomen sukuisia inkeriläisiä. Suomalaisten ja puna-armeijan vahvuudet olivat siten samaa luokkaa sodan alkaessa heinäkuussa 1941. JR 126 komppanianpäällikkönä toiminut kapteeni Ville Vainio oli oikealta nimeltään Artturi Vähä. Hänen veljensä oli eversti Toivo Vähän alias Ivan Mihailovits Petrovin veli. Ville Vainio jäi jatkosodan aikana suomalaisten vangiksi ja tuomittiin 8.1.1944 vakoilusta elinkautiseen kuritushuonevankeuteen. Hänet vapautettiin 1.10.1944.  

Osasto Essenin joukkueenjohtajat Longonvaaran ja Niemijärven välillä sijaitsevalla Mökkivaaralla 10.7.1941 SA-kuva

Ilomantsiin ennen talvisotaa kuuluneet Hullari, Vellivaara, Lehmivaara, Lutikkavaara, Ontronvaara, Peurujoki ja Melaselkä sijaitsivat pakkorauhan rajalla ja sinne oli neuvostojoukot tehneet 1940–1941 vahvat puolustusasemat bunkkereineen. Vaarojen ja mäkikylien valtaaminen tuotti suomalaisjoukoille suuria tappioita. Valter Vallin pataljoonien päällikköinä toimivat mm. suomalaiset kapteeni Poikolainen ja luutnantti Ville Vainio. Tolvajärven alueella oli vastassa Neuvostoliiton JR 52 (eversti Birmanin) joukot, jotka lähtivät perääntymään Tolvajärveltä 4.8.1941 ja sen seurauksena Vallin divisioona joutui myös perääntymään kohti Porajärveä 5.8.1941 alkaen. Ilomantsin rintama siirtyi 6.8.1941 Kuolismaan alueelle ja elokuun 28. päivänä Porajärven länsipuolelle Megrin ja Liusvaaran alueella vanhan rajan taakse. Ilomantsin alueen taisteluissa kesällä 1941 kaatui 204 suomalaista ja toistakymmentä miestä katosi, pääosin Louhivaaran alueella.

Kaitajärven kylää syksyllä 1941 SA-kuva

Seuraava partiokertomus on syyskuulta 1941. Olen kirjoittanut siitä Taistellen Karhumäkeen kirjassani. Partiossa mukana ollut Toivo Lallukka on kirjoittanut partiokertomuksen, jota olen muokannut kirjaani varten lisäämällä siihen partiomatkan varrella olleet joet ja järvet sekä sotapäiväkirjoista poimittuja lisätietoja. Lähde: KT 9/1983               

Partio lähdössä Kaitajärven Riuttavaaralta rintaman taakse Unusjärven ja Säpsäjärven salomaille  17.9.1941. Keskellä edessä on Otto Penttinen, oikealla kersantti Toivo Luukkonen. Kuvassa on useita ilomantsilaisia Sissipataljoona yhden sotilaita, jotka osallistuivat alla kerrottuun partiomatkaan, mutta en pysty nimeämään heitä kuvasta. Kuva on erään sissin ottama ennen partiomatkaa. ps. Otto Penttistä kutsuttiin sodan aikana nimillä "Musta kuolema tai Musta surma!".

Syyskuun 16. päivänä Sissipataljoonan esikuntapäällikkönä toimiva kapteeni Erkki Eistilä pyysi ilomantsilaisia ja tohmajärveläisiä rajajääkäreitä pataljoonan yhteiseen kaukopartioon. Partion johtajana toimisi vänrikki Reino Lehti. Komppanioista ilmoittautui vapaaehtoisina partioon ilomantsilaiset Johannes Maksimainen, Hannes Tiittanen, Mikko Lauronen, Matti Koljonen, Toivo Kettunen, Väinö Keränen, Eemil Kainulainen, Kastinen, Martiskainen, Pesonen ja Ikonen. Partion varajohtajina toimivat tohmajärveläiset kersantit Toivo Luukkonen ja Toivo Lallukka sekä ilomantsilainen Otto Penttinen. Miehet olivat tulleet päivällä Vihtimäselästä Riuttavaaraan. Osa miehistä oli edellisellä viikolla mukana Lintujärvelle suuntautuneessa partiossa.

Miehet pakkasivat aamulla 17.9.1941 reppuihin varavaatteita, ottivat konepistoolit ja varalippaat mukaan. Kaukopartioon vapaaehtoisina ilmoittautuneet menivät Toivo Kettusen johdolla pataljoonan komentopaikalle, jossa he tapasivat loput partioon lähtevistä miehistä. Kaukopartion päällikkönä toimi vänrikki Reino Lehti, joka toimi ennen talvisotaa Pohjois-Karjalan rajavartiostossa, Ilomantsin rajan alueella kersanttina.

     Sisseille jaettiin reppuihin runsaan viikon sissimuonat, runsaasti konepistoolin ja automaattikiväärin patruunoita, sekä käsikranaatteja. Yksi kaukopartiossa aiemmin toiminut radiomies tuli sissipartion mukaan.

     Sissipartion miehille kerrottiin kenraali Oinosen käsky, että partio tutkii Porajärven ja Vaatsilanjärven välisen alueen vihollismiehitystä. Partion tehtävänä oli edetä korpien kautta Säpsäjärvelle ja sieltä edetä tarvittaessa Vaatsilanjärven ja Tsuorankojärven läheisyyteen. Partion tuli kohdealueelle perustaa tukikohta, josta käsin partio voi seurata Koikariin ja Onkamukseen johtavan tien liikennettä. Sissipartion tuli tiedustella vihollisen joukkojensiirtoja ja mahdollisten puolustusasemien sijaintipaikkoja. Partion oli katkaistava huoltotie, kun siihen annettaisiin radiolla määräys esikunnasta.

Suojärven Unusjärvi sijaitsi Suomen vanhalla rajalla

     Sää oli Varisvaarassa partion lähtöhetkellä pilvinen ja sumuinen. Sissit kuljetettiin kuorma-autoilla Kaitajärven Ahvenselän vanhalle rajavartioasemalle. Ahvenselästä kaukopartio siirtyi marssien vanhaa rajamiesten käyttämää polkua Kuurnalammelle ja sieltä edelleen Unusjärven rannalle. Ensimmäinen marssitaival oli 18 kilometriä. Sissit etenivät soiden ja korkeiden harjujen kautta Unusjärven eteläpäässä olevalle Irstanjoen rannalle. Taukopaikkana oli kirkasvetisen Unusjärven etelärannalla sijaitseva rajamiesten vanha partiomaja, joka oli rakennettu Irstanjoen varrelle. Majaa käytettiin ennen talvisotaa uittotöiden valvontaan. Edellisen vuosikymmenen aikana Unusjärven ja Irstajoen kautta uitettiin Venäjältä ja Suojärven saloilta puuta Torasjoen sahalle. Miehet nauttivat tauolla sissimuonia ja he lepäsivät partiomajalla iltapäivään saakka. Tauon jälkeen kaukopartio ylitti vuolaan Irstajoen uittopadon kautta. Padon yli venäläiset olivat rakentaneet tukeista sillan. Joen takana, muutaman kilometrin päässä, sijaitsi Unusjärven karjalaiskylä, jota kohti partio lähti kulkemaan. Sissit etenivät vanhaa venäläisten käyttämää polkua itään. Kylää läheistyttäessä vänrikki Lehti käski ilomantsilaismiehet mukaansa tutkimaan kylää, kaukopartion pääjoukon jäädessä metsään kersantti Lallukan kanssa.

Unusjärven pato Unusjärven puolelta kuvattuna. Kuvan vasemmalla puolella oleva maa kuului Neuvostoliitolle 1930-luvulla. Pato tehtiin 1920-luvun lopulla yhteistyössä venäläisten kanssa. Toinen pato tehtiin lähelle Naistenjärveä. Unusjärven padon kivikasat näkyvät vielä nykyään Irutjoessa! (Suomen Metsämuseo Lusto, kuvaan lisätty värit)

 Partiomatkan summittainen reitti. Partiomatka alkoi vanhalla rajalla sijaitsevalta Ahvenjärveltä.

Irstanjoki Unusjärven padon jälkeen, kuvassa uittoränni, joka sijaitsi silloisen Neuvostoliiton puolella. (Suomen Metsämuseo Lusto-värit lisätty)

     Partion saavuttua Unusjärven kyläaukealle, Lehti totesi kylän autioksi. Ilomantsilainen Otto Penttinen kävi hakemassa kersantti Lallukan ja muut kaukopartiomiehet kylään. Kylässä oli toistakymmentä autiota karjalaistaloa, jotka kaukopartiomiehet tutkiva. Kylä todettiin autioksi ja Lehden partio jatkoi etenemistä kylästä kaakkoon johtavaa polkua. Polku pistäytyi kaislikkoisen ja kirkasvetisen Unusjärven rannalla. Matalan joen ylittämisen jälkeen  polku suuntasi partion kulkua itään Aunuksen äärettömään korpeen. Kulkusuunnassa polku katosi suo- ja korpimaastoon. Partion edessä kävelivät tunnustelijat, mutta partiomiesten onneksi korpi oli tyhjä vihollisista. Kaukopartio saapui iltapäivällä Tetrijärven etelärannalle. Vänrikki Lehti määräsi kaukopartiolle tauon erään suoharjanteen päälle ja sissit heittivät raskaat reput kuivalle mäntykankaalle. Pian läheisessä notkossa roihusivat kynsitulet, joiden ääressä miehet valmistivat sissiaterian. Ensimmäisen päivän marssitaipaleen vänrikki Lehti oli pitänyt lyhyenä, totuttaen sissejä raskaiden taakkojen kantamiseen. Tällä keinolla hän säästi sissien voimia tuleviin koitoksiin.

     Vänrikki Lehti kertoi, että etenemisreitti muuttuisi vastaisuudessa suomaastoksi. Illalla sissijoukkue kiersi Tetrijärven rantoja järven pohjoispuolelle ja sieltä edelleen soiden läpi itään. Sää oli muuttunut tuuliseksi ja sateen saattelemana partio saapui aamuyöllä Torasjärvelle. Sen rantoja seuraavaa polkua seuraamalla kaukopartio saapui järven pohjoisosaan. Vänrikki Lehti sanoi; "Nyt syödään ja nukutaan tässä iltaan saakka". Ilomantsilaiset ja tohmajärveläiset sissit valmistivat sissimuonista ruokaa ja syötyään he vaipuivat nopeasti syvään uneen.

Koplukka SA-kuva

     Syyskuun 19. päivän iltana kaukopartio-osasto ylitti Torasjärven/Märännysjärven pohjoispuolella kaksi jokea. Ylitystä varten ilomantsilaismiehet tekivät koplukat, joilla ylitettiin molemmat joet lähes kuivin jaloin. Ensimmäisenä päivänä partio oli edennyt pääosin polkuja pitkin, mutta nyt kaukopartion oli edettävä pehmeällä avosuolla kartan ja kompassin avulla. Kaukopartio saapui keskipäivään mennessä laajan suoalueen keskellä sijaitsevan lammen rantaan, jossa Lehti lupasi miehille ruokailutauon. Radiomies otti yhteyttä kotiasemaan ja sieltä sissejä varoitettiin vihollispartioista, joita Ryhmä Oinosen ja JR 26 joukkojen lähettämät partiot olivat tavanneet Onkamuksen pohjoispuolella.  

Eräs partio ruokailemassa Onkamuksen saloilla syksyllä 1941 SA-kuva

     Syyskuun 20. päivän aamuna kaukopartio jatkoi etenemistä ja aamupäivällä se saapui  joen varteen. Joki näytti kartan mukaan laskevan Lintujärvestä. Joen varressa oli vanha karjamaja, jonka läheisyyteen Lehti perusti kaukopartion tukikohdan. Miehet rakensivat rantametsään kuusenhavuista laavut, joita oli tarkoitus käyttää tukikohdan yöpymispaikkana. Vänrikki Lehti lähetti tauon jälkeen pienen sissipartion tiedustelemaan lähialuetta ja katkaistavaksi määrättyä Koikarin tietä. Partion oli tutkittava menomatkalla edessä olevien järvien ranta-alueet. Partion päätehtävänä oli seuraavien lähipäivien aikana liikenteen seuraaminen Koikariin johtavalla maantiellä.

Lintujärven kylää  (Suomen Sotilas 1921)

     Partioon määrätyt ilomantsilaismiehet lähtivät etenemään korpisoita koilliseen ja partio saapui seuraavana aamuna kohdealueelle. Aamupäivällä partio ylitti Vaatsilanjärvelle johtavan vähän käytetyn tien. Iltapäivällä partio oli lähestymässä jo Lintujärven ja Koikarin tietä. Tunnustelijana toiminut Hannes Tiittanen pysähtyi aukean suon reunaan. Takana kävellyt partionjohtaja Toivo Kettunen käski Tiittasta etenemään suonreunaa pohjoiseen. Suo muuttui pian korpisuoksi ja sen itäpuolella pilkahteli järvenselkä. Tiittasen jatkaessa etenemistä, edestä alkoi kuulua autojen ääniä.

     Ilta oli jo hämärtymässä, kun Tiittanen oli nousemassa Koikariin johtavan maantien varteen. Tien reunassa oli kaivantoja, joiden kohdalla Tiittanen hidasti etenemistä. Yhtäkkiä rinteestä kuului voimakas räjähdys, tunnustelijana toiminut Hannes Tiittanen oli astunut miinaan. Räjähdyksen voimasta mies paiskautui rinnettä alaspäin multa- ja kiviryöpyn saattelemana. Tiittanen makasi rinteessä hetken aikaa tajuttomana. Tiittasen takana kävelleet sissit olivat heittäytyneet maahan räjähdyksen jälkeen. He huutelivat Tiittasta, mutta kun ääniä ei kuulunut, partionjohtaja Toivo Kettunen eteni Tiittasen luokse. Hannes Tiittanen heräsi tajuttomuudesta ja yritti nousta ylös. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä toinen jalka oli vaurioitunut räjähdyksessä ja siitä pulppusi verta. Partionjohtaja Kettunen sanoi Tiittaselle: ”Lähdetään takaisin ja sidotaan jalkasi myöhemmin. Minä kannan sinut tuonne suon keskellä olevaan saarekkeeseen. Maantieltä saattaa pian tulla ryssiä tutkimaan räjähdyksen aiheuttajaa.”

     Suurikokoinen Kettunen heitti Tiittasen repun lähellä olevaan kuoppaan, nakkasi Tiittasen konepistoolin kaulaansa ja nosti haavoittuneen miehen syliin. Raskas kuorma sylissä Kettunen käveli noin sata metriä taaempana odottavien ilomantsilaismiesten luokse. Suolla pidettiin lyhyt neuvottelu Kettusen, Koljosen, Laurosen ja Maksimaisen kanssa. Neuvottelun aikana tieltä kuului koiran haukuntaa ja lähestyvien askelten ääniä. Tiittasen valitellessa kipuja, Kettunen käski Koljosta ja Maksimaista sotkemaan heidän jälkensä ja tekemään harhautusjälkiä suolle. Kettunen sanoi; ”Kannan Hanneksen suolla olevaan suosaarekkeeseen, mutta kanna sinä Mikko reppuni!”

     Partionjohtaja Toivo Kettunen nosti Tiittasen olkapäälleen ja lähti kantamaan painavaa Tiittasta edessä näkyvää suosaareketta kohti. Hetken päästä tien varteen ilmestyi koira ja sen perässä viisi venäläissotilasta. Vihollispartio tutki tarkkaan räjähdyspaikkaa ja etsien partion jälkiä maastosta. Onneksi ilta oli jo pimentymässä ja partion äänet katosivat Porajärven ja Koikarin välisen tien meluun. Kettunen sai kannettua haavoittuneen Tiittasen suosaarekkeeseen ja tässä vaiheessa Tiittanen oli vaipunut tajuttomaksi. Kettunen sitoi Tiittasen miinassa murskautuneen jalan ensisiteillä ja teki reiteen kiristyssiteen. Muiden partiomiesten saapuessa paikalle, ilta oli muuttunut jo pilkkopimeäksi. Miehet kuuntelivat huolestuneena suon takana kuuluvia takaa-ajajien ääniä. Toivo Kettunen peitteli tajuttoman Tiittasen kuusen havuilla ja miehet asettuivat asemiin odottamaan vihollista.

     Venäläiset yrittivät etsiä partion jälkiä useiden miesten ja koiran avulla. Jälkiä oli paljon ja kun koira ei löytänyt oikeaa jälkeä, vihollispartio palasi takaisin maantielle. Partionjohtaja Kettunen sanoi: ”Kohta ryssät tulevat suuremmalla porukalla takaisin. Tehdään kantopaarit ja kannetaan Hannesta vuoron perään.”

     Partiomiehinä olleet Johannes Maksimainen ja Mikko Lauronen tekivät kahdesta koivusta kantopaarit. Kenttäpuseroilla ja vöillä puut yhdistettiin toisiinsa ja niiden päälle Hannes Tiittanen aseteltiin makuuasentoon. Sotamies Matti Koljonen sanoi, että hän jää jälkivarmistajaksi. Toivo Kettunen lähti etenemään suota etelän suuntaan, Maksimainen ja Lauronen kantoivat painavaa Tiittasta kantopaareilla. Vaatsilanjärvelle johtavan tien varressa partio joutui odottamaan hetken aikaa, sillä tiellä ajoi etelän suuntaan etsintäpartioita kuorma-autoilla. Partio ylitti tien ja sen jälkeen Kettunen ja Koljonen peittivät ylitysjälkiä männyn latvuksilla. Viiden kilometrin jälkeen sissit olivat rättiväsyneitä, vaikka kantajia oli vaihdettu useaan kertaan. Partio oli lepäämässä suon reunassa, kun suon takaa tieltä kuului ääniä. Lauronen sanoi: ”Jatketaanpa taas matkaa.” Kettusen johdolla partio eteni pehmeälle suolle. Raskaan suomarssin jälkeen partio saapui puolen yön aikaan metsälammen rantaan. Kettunen löysäsi Tiittasen jalassa ollutta kiristyssidettä ja hetken päästä veri purskahteli siteiden läpi. Tajuton mies alkoi valittaa ja side kiristettiin uudelleen.

     Partion miehet heittäytyivät lepäämään lammen rannalla olevaan metsään. Tiittasen vieressä levännyt Mikko Lauronen nousi seisomaan ja ehdotti partiotovereille: ”Peitellään Hannes myrskyn kaataman kuusen alle ja lähdetään yhdessä hakemaan apua pääjoukolta.”

Toivo Kettunen oli hetken hiljaa ja sanoi: ”Se on varmaan ainut mahdollisuus selvitä hengissä. Sovitaanko, että minä ja Mikko lähdemme hakemaan apua ja työ jäätte tänne vartioimaan Hannesta. Me palaamme Mikon kanssa suuremmalla joukolla hakemaan teitä. Jos takaa-ajajat tulevat lähelle, ammutte muutaman sarjan ja tulette meidän perässämme.”

     Kettunen ja Lauronen lähtivät etenemään kohti korpitukikohtaa, jonne oli matkaa vajaa peninkulma. Matti ja Johannes peittelivät Hannes Tiittasen huolella kaatuneen kelon alle ja sen jälkeen ilomantsilaismiehet heittäytyivät kuusen juurelle lepäämään.

     Noin puoli tuntia oli kulunut Kettusen ja Laurosen lähdöstä, kun kuusen juurella istuvat miehet kuulivat suon takaa kantautuvia ääniä ja vaimeaa koiran haukuntaa. Lähestyvien äänien perusteella Koljonen ja Maksimainen arvelivat partion olevan pienehkön, ehkä kymmenen vihollista käsittävä etsintäpartio. Maksimainen sanoi Koljoselle: ”Emme pysty kahdestaan kantamaan Hannesta, pitänee taistella viimeiseen mieheen!”

     Vihollispartio oli edennyt jo puoliväliin aukeaa suota, kun äänet taukosivat. Pimeässä yössä tulitikut leimahtivat ja ilomantsilaiset näkivät noin kymmenen sotilaan polttavan tupakkaa. Ketjussa rimpuileva koira haukkui suomalaisten suuntaan. Joku ärähti koiralle ja sen jälkeen kuului vain hiljaista puheen sorinaa. Viiden minuutin päästä etsintäpartio lähti palaamaan takaisin tielle ja puolen tunnin kuluttua suolla oli hiljaista. Koljonen sanoi Maksimaiselle: ”Olipa meillä tuuria kerrakseen! Myö emme ois kahestaan pärjänneet mitenkään tuolle ryssien partiolle.”

     Aamuyöllä alkoi vesisade, joka kasteli metsässä olleet miehet. Maksimainen sanoi Koljoselle: ”Teemme pienet kynsitulet tuonne metsään kuusien alle ja viemme Hanneksen nuotion ääreen, muuten hän paleltuu tänne suolle vesisateessa.”

     Miehet kantoivat Hannes Tiittasen suuren kuusen alle tehdyn nuotion ääreen ja löysäsivät kiristyssidettä. Tajuton alkoi valittaa ja Maksimainen sitoi jalan uudelleen. Aamulla lännen suunnalla olevalta suolta kuului lähestyvän partion ääniä. Maksimainen ja Koljonen heittäytyivät asemiin kaatuneen kelon taakse ja olivat valmiina taistelemaan vihollispartion kanssa. Pimeydestä ilmestyi kookas Toivo Kettunen, jonka perässä kävelivät Eemil Kainulainen ja ilomantsilaiset lääkintämiehet Onni Kastinen ja Eemil Huurinainen. Pelastusryhmään oli lähtenyt mukaan kymmenen ilomantsilaista sissiä ja rajamiestä. Lääkintämiehet tarkastivat Hannes Tiittasen jalan ja ilomantsilaisjoukko lähti etenemään korpitukikohtaa kohti.

     Matkan varrella partio piti lyhyen tauon erään lammen rannalla. Tiittanen oli herännyt raskaan marssin aikana ja valitti kipuja. Lääkintämiehet antoivat Tiittaselle kipulääkettä ja vettä, sekä löysäsivät vähäksi aikaa kiristyssidettä. Tiittanen valitti, kun veri palasi jalkaterään. Jalka sidottiin uudelleen ja sissipartio jatkoi raskasta marssia kohti korpitukikohtaa, jonne se saapui myöhään illalla. Osaston päällikkö vänrikki Reino Lehti sanoi: ”Emme lähde yönselkään kompuroimaan vaan lähdemme paluumatkalle Vihtimäselkään vasta aamulla.”

     Aamulla 24. syyskuuta Lehti päätti, että pääosa sisseistä jää tukikohtaan ja vain kymmenen miestä lähtee viemään Hannes Tiittasta Suojärvelle. Lehti määräsi kersantti Otto Penttisen saattopartion johtajaksi. Otto valitsi kymmenen Ilomantsista kotoisin ollutta sissiä saattopartioon kantajiksi. Kun saattopartio oli matkalla, vänrikki Reino Lehti lähetti radiopuhelimella viestin sissien tukikohtaan, että lähettävät Unusjärven rantaan hevosen. Samalla hän sai tiedon, että Kostamuksen lähellä oli ollut kahakka, jonka seurauksena Sissipataljoonat olivat peräytyneet vanhalle rajalle Leppäojalle.

     Saattopartio eteni päivän aikana kohti Suojärveä ja partio saavutti Unusjärven rannan puolen yön aikaan. Tiittanen kuljetettiin Unusjärveltä Kaitajärvelle ja sieltä edelleen kenttäsairaalaan. Miinanräjähdyksessä rikkoutunut jalka amputoitiin kenttäsairaalassa. Otto Penttisen partio lähti palaamaan takaisin korpitukikohtaan, mutta heitä vastaan tuli muutaman kilometrin marssin jälkeen sissien pääjoukko. Vänrikki Lehti kertoi, että sissejä tarvitaan nyt Kostamuksen kylän läheisyyteen Irstanjoelle. Hän oli saanut radiolla käskyn palata nopeasti takaisin Kaitajärvelle.

Partiomatkalla vakavasti jalkaan haavoittunut Hannes Tiittanen (s. 9.1.1914, k. 7.5.1992) asui sodan jälkeen Hattuvaaran Tiittalanvaaralla, viljellen maata omien voimiensa rajoissa. Olen tavannut Hannes Tiittasen muutaman kerran ja kerran olen käynyt Tiittasten pihamaalla Tiittalanvaaralla, vuosi taisi olla 1982? 


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti