Tänä vuonna on kulunut 80-vuotta jatkosodan alkamisesta Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Sotatoimet alkoivat virallisesti Ilomantsin rintamalla 10. heinäkuuta 1941. Heinäkuun 6. - 7. päivinä majuri Kivikon osasto yritti vallata Ondronvaaran kylän, mutta se epäonnistui. Taistelu alkoi hyvin ja Ondronvaaran kylästä osa saatiin suomalaisten haltuun, mutta neuvostojoukot saivat päivän aikana työnnettyä Kivikon osaston joukot Koitajoen taakse.
Hattuvaaran suunnalla taistelivat Neuvostojoukkoja vastaan Osasto E, everstiluutnantti H. von Essenin joukot (Uudenmaan rakuunat, Sissipataljoona yhden komppaniat sekä ratsastavan patteriston tykit ja PionP. 25 osastoja). Möhkön ja Melaselän välisellä alueelle oli keskitetty Osasto H, eversti E. Ehrnroothin (Lutikkavaara) ja Osasto S, eversti Viktor Sundmanin (Peurujoki) joukot. Möhkön itäpuolelle oli sijoitettu heinäkuun alussa 1941 Hämeen rakuunat, 24. rajakomppania sekä Jääkäripataljoonat 5, 6 ja 7. Lisäksi joukkojamme oli tukemassa Kevyet osastot 8 ja 18, pioneeripataljoona 13, Linnoituskomppania 13 sekä Kevyt patteristot 12 ja 10 sekä 19. tykkikomppania. Heinäkuun puolivälin jälkeen Möhkön ja Peurujoen alueella taistelleet JP 5, JP 6 ja JP 7 sekä rakuunarykmentit siirrettiin Tolvajärven alueelle. Heidän tilalleen tuli Ilomantsin rintamalle Jääkäripataljoona 1. Hämeen rakuunarykmentin miesvahvuus sodan alussa oli noin 1 500 miestä ja samaa luokkaa lienee ollut Hattuvaaran suunnalla taistelleen Uudenmaan rakuunarykmentin vahvuus. Sissipataljoonan vahvuus heinäkuun alussa 1941 oli 537 miestä. Sissipataljoonaan siirrettiin heinäkuussa 1941 Hattuvaaran alueen rajavartijat. Rajakomppanian vahvuus lienee ollut 200 - 300 taistelijaa kesäkuun lopussa 1941 ja määrä väheni, kun osa miehistä siirtyi Sissipataljoonaan.
Suomalaisjoukkojen sotamenestys Ilomantsin rintamalla oli kehno, sillä eteneminen pysähtyi rajalinjan tuntumaan. Rajalla taisteltiin elokuun puoliväliin saakka ja tappiota tuli molemmin puolin. Ilomantsissa oli vastassa majuri Valter Vallin JR 126 ja 80. Rajavartio-osasto. Vallin rykmentin miesvahvuus sodan alkaessa oli noin 3 800 miestä, osa miehistä oli suomalaisia ja Suomen sukuisia inkeriläisiä. Suomalaisten ja puna-armeijan vahvuudet olivat siten samaa luokkaa sodan alkaessa heinäkuussa 1941. JR 126 komppanianpäällikkönä toiminut kapteeni Ville Vainio oli oikealta nimeltään Artturi Vähä. Hänen veljensä oli eversti Toivo Vähän alias Ivan Mihailovits Petrovin veli. Ville Vainio jäi jatkosodan aikana suomalaisten vangiksi ja tuomittiin 8.1.1944 vakoilusta elinkautiseen kuritushuonevankeuteen. Hänet vapautettiin 1.10.1944.
Ilomantsiin ennen talvisotaa kuuluneet Hullari, Vellivaara, Lehmivaara, Lutikkavaara, Ontronvaara, Peurujoki ja Melaselkä sijaitsivat pakkorauhan rajalla ja sinne oli neuvostojoukot tehneet 1940–1941 vahvat puolustusasemat bunkkereineen. Vaarojen ja mäkikylien valtaaminen tuotti suomalaisjoukoille suuria tappioita. Valter Vallin pataljoonien päällikköinä toimivat mm. suomalaiset kapteeni Poikolainen ja luutnantti Ville Vainio. Tolvajärven alueella oli vastassa Neuvostoliiton JR 52 (eversti Birmanin) joukot, jotka lähtivät perääntymään Tolvajärveltä 4.8.1941 ja sen seurauksena Vallin divisioona joutui myös perääntymään kohti Porajärveä 5.8.1941 alkaen. Ilomantsin rintama siirtyi 6.8.1941 Kuolismaan alueelle ja elokuun 28. päivänä Porajärven länsipuolelle Megrin ja Liusvaaran alueella vanhan rajan taakse. Ilomantsin alueen taisteluissa kesällä 1941 kaatui 204 suomalaista ja toistakymmentä miestä katosi, pääosin Louhivaaran alueella.
Seuraava partiokertomus on syyskuulta 1941. Olen kirjoittanut siitä Taistellen Karhumäkeen kirjassani. Partiossa mukana ollut Toivo Lallukka on kirjoittanut partiokertomuksen, jota olen muokannut kirjaani varten lisäämällä siihen partiomatkan varrella olleet joet ja järvet sekä sotapäiväkirjoista poimittuja lisätietoja. Lähde: KT 9/1983
Partio lähdössä Kaitajärven Riuttavaaralta rintaman taakse Unusjärven ja Säpsäjärven salomaille 17.9.1941. Keskellä edessä on Otto Penttinen, oikealla kersantti Toivo Luukkonen. Kuvassa on useita ilomantsilaisia Sissipataljoona yhden sotilaita, jotka osallistuivat alla kerrottuun partiomatkaan, mutta en pysty nimeämään heitä kuvasta. Kuva on erään sissin ottama ennen partiomatkaa. ps. Otto Penttistä kutsuttiin sodan aikana nimillä "Musta kuolema tai Musta surma!".
Syyskuun 16. päivänä Sissipataljoonan esikuntapäällikkönä toimiva kapteeni Erkki Eistilä pyysi ilomantsilaisia ja tohmajärveläisiä rajajääkäreitä pataljoonan yhteiseen kaukopartioon. Partion johtajana toimisi vänrikki Reino Lehti. Komppanioista ilmoittautui vapaaehtoisina partioon ilomantsilaiset Johannes Maksimainen, Hannes Tiittanen, Mikko Lauronen, Matti Koljonen, Toivo Kettunen, Väinö Keränen, Eemil Kainulainen, Kastinen, Martiskainen, Pesonen ja Ikonen. Partion varajohtajina toimivat tohmajärveläiset kersantit Toivo Luukkonen ja Toivo Lallukka sekä ilomantsilainen Otto Penttinen. Miehet olivat tulleet päivällä Vihtimäselästä Riuttavaaraan. Osa miehistä oli edellisellä viikolla mukana Lintujärvelle suuntautuneessa partiossa.
Miehet pakkasivat aamulla 17.9.1941 reppuihin varavaatteita, ottivat konepistoolit ja varalippaat mukaan. Kaukopartioon vapaaehtoisina ilmoittautuneet menivät Toivo Kettusen johdolla pataljoonan komentopaikalle, jossa he tapasivat loput partioon lähtevistä miehistä. Kaukopartion päällikkönä toimi vänrikki Reino Lehti, joka toimi ennen talvisotaa Pohjois-Karjalan rajavartiostossa, Ilomantsin rajan alueella kersanttina.
Sisseille jaettiin reppuihin runsaan viikon
sissimuonat, runsaasti konepistoolin ja automaattikiväärin patruunoita, sekä
käsikranaatteja. Yksi kaukopartiossa aiemmin toiminut radiomies tuli
sissipartion mukaan.
Sissipartion miehille kerrottiin kenraali
Oinosen käsky, että partio tutkii Porajärven ja Vaatsilanjärven välisen alueen
vihollismiehitystä. Partion tehtävänä oli edetä korpien kautta Säpsäjärvelle ja
sieltä edetä tarvittaessa Vaatsilanjärven ja Tsuorankojärven läheisyyteen. Partion tuli kohdealueelle perustaa tukikohta, josta käsin partio voi seurata Koikariin ja Onkamukseen
johtavan tien liikennettä. Sissipartion tuli tiedustella vihollisen
joukkojensiirtoja ja mahdollisten puolustusasemien sijaintipaikkoja. Partion oli
katkaistava huoltotie, kun siihen annettaisiin radiolla määräys esikunnasta.
Sää oli Varisvaarassa partion lähtöhetkellä pilvinen ja sumuinen. Sissit kuljetettiin kuorma-autoilla Kaitajärven Ahvenselän vanhalle rajavartioasemalle. Ahvenselästä kaukopartio siirtyi marssien vanhaa rajamiesten käyttämää polkua Kuurnalammelle ja sieltä edelleen Unusjärven rannalle. Ensimmäinen marssitaival oli 18 kilometriä. Sissit etenivät soiden ja korkeiden harjujen kautta Unusjärven eteläpäässä olevalle Irstanjoen rannalle. Taukopaikkana oli kirkasvetisen Unusjärven etelärannalla sijaitseva rajamiesten vanha partiomaja, joka oli rakennettu Irstanjoen varrelle. Majaa käytettiin ennen talvisotaa uittotöiden valvontaan. Edellisen vuosikymmenen aikana Unusjärven ja Irstajoen kautta uitettiin Venäjältä ja Suojärven saloilta puuta Torasjoen sahalle. Miehet nauttivat tauolla sissimuonia ja he lepäsivät partiomajalla iltapäivään saakka. Tauon jälkeen kaukopartio ylitti vuolaan Irstajoen uittopadon kautta. Padon yli venäläiset olivat rakentaneet tukeista sillan. Joen takana, muutaman kilometrin päässä, sijaitsi Unusjärven karjalaiskylä, jota kohti partio lähti kulkemaan. Sissit etenivät vanhaa venäläisten käyttämää polkua itään. Kylää läheistyttäessä vänrikki Lehti käski ilomantsilaismiehet mukaansa tutkimaan kylää, kaukopartion pääjoukon jäädessä metsään kersantti Lallukan kanssa.
Irstanjoki Unusjärven padon jälkeen, kuvassa uittoränni, joka sijaitsi silloisen Neuvostoliiton puolella. (Suomen Metsämuseo Lusto-värit lisätty)
Partion saavuttua Unusjärven kyläaukealle,
Lehti totesi kylän autioksi. Ilomantsilainen Otto Penttinen kävi hakemassa kersantti
Lallukan ja muut kaukopartiomiehet kylään. Kylässä oli toistakymmentä autiota karjalaistaloa,
jotka kaukopartiomiehet tutkiva. Kylä todettiin autioksi ja Lehden partio jatkoi etenemistä kylästä kaakkoon johtavaa polkua. Polku pistäytyi kaislikkoisen ja kirkasvetisen Unusjärven rannalla. Matalan joen ylittämisen jälkeen polku suuntasi partion kulkua itään Aunuksen äärettömään korpeen. Kulkusuunnassa polku katosi suo- ja korpimaastoon. Partion edessä kävelivät tunnustelijat, mutta partiomiesten onneksi korpi oli tyhjä vihollisista. Kaukopartio
saapui iltapäivällä Tetrijärven etelärannalle. Vänrikki Lehti määräsi kaukopartiolle
tauon erään suoharjanteen päälle ja sissit heittivät raskaat reput kuivalle mäntykankaalle. Pian läheisessä notkossa roihusivat kynsitulet, joiden ääressä miehet valmistivat sissiaterian. Ensimmäisen
päivän marssitaipaleen vänrikki Lehti oli pitänyt lyhyenä, totuttaen sissejä raskaiden
taakkojen kantamiseen. Tällä keinolla hän säästi sissien voimia tuleviin
koitoksiin.
Vänrikki Lehti kertoi, että etenemisreitti
muuttuisi vastaisuudessa suomaastoksi. Illalla sissijoukkue kiersi Tetrijärven rantoja järven pohjoispuolelle ja sieltä edelleen soiden läpi itään. Sää oli muuttunut tuuliseksi ja sateen saattelemana partio saapui aamuyöllä Torasjärvelle.
Sen rantoja seuraavaa polkua seuraamalla kaukopartio saapui järven pohjoisosaan. Vänrikki Lehti sanoi; "Nyt syödään ja nukutaan tässä iltaan saakka". Ilomantsilaiset ja tohmajärveläiset sissit valmistivat sissimuonista ruokaa ja syötyään he vaipuivat nopeasti syvään uneen.
Syyskuun 19. päivän iltana kaukopartio-osasto
ylitti Torasjärven/Märännysjärven pohjoispuolella kaksi jokea. Ylitystä varten ilomantsilaismiehet
tekivät koplukat, joilla ylitettiin molemmat joet lähes kuivin jaloin. Ensimmäisenä päivänä partio oli edennyt pääosin polkuja pitkin, mutta nyt kaukopartion oli edettävä pehmeällä avosuolla
kartan ja kompassin avulla. Kaukopartio saapui keskipäivään mennessä laajan suoalueen keskellä sijaitsevan lammen
rantaan, jossa Lehti lupasi miehille ruokailutauon. Radiomies otti yhteyttä kotiasemaan
ja sieltä sissejä varoitettiin vihollispartioista, joita Ryhmä Oinosen ja JR 26 joukkojen
lähettämät partiot olivat tavanneet Onkamuksen pohjoispuolella.
Syyskuun 20. päivän aamuna kaukopartio jatkoi
etenemistä ja aamupäivällä se saapui joen varteen. Joki näytti kartan mukaan laskevan Lintujärvestä. Joen varressa oli vanha
karjamaja, jonka läheisyyteen Lehti perusti kaukopartion tukikohdan. Miehet
rakensivat rantametsään kuusenhavuista laavut, joita oli tarkoitus käyttää tukikohdan yöpymispaikkana. Vänrikki
Lehti lähetti tauon jälkeen pienen sissipartion tiedustelemaan lähialuetta ja
katkaistavaksi määrättyä Koikarin tietä. Partion oli tutkittava menomatkalla edessä
olevien järvien ranta-alueet. Partion päätehtävänä oli seuraavien lähipäivien aikana liikenteen seuraaminen Koikariin
johtavalla maantiellä.
Partioon määrätyt ilomantsilaismiehet lähtivät etenemään korpisoita
koilliseen ja partio saapui seuraavana aamuna kohdealueelle. Aamupäivällä partio
ylitti Vaatsilanjärvelle johtavan vähän käytetyn tien. Iltapäivällä partio oli lähestymässä jo Lintujärven ja Koikarin tietä. Tunnustelijana toiminut Hannes Tiittanen pysähtyi aukean suon
reunaan. Takana kävellyt partionjohtaja Toivo Kettunen käski Tiittasta etenemään
suonreunaa pohjoiseen. Suo muuttui pian korpisuoksi ja sen itäpuolella pilkahteli järvenselkä.
Tiittasen jatkaessa etenemistä, edestä alkoi kuulua autojen ääniä.
Ilta oli jo hämärtymässä, kun Tiittanen oli nousemassa Koikariin johtavan maantien varteen. Tien reunassa oli kaivantoja, joiden kohdalla Tiittanen hidasti
etenemistä. Yhtäkkiä rinteestä kuului voimakas räjähdys, tunnustelijana
toiminut Hannes Tiittanen oli astunut miinaan. Räjähdyksen voimasta mies
paiskautui rinnettä alaspäin multa- ja kiviryöpyn saattelemana. Tiittanen
makasi rinteessä hetken aikaa tajuttomana. Tiittasen takana kävelleet sissit
olivat heittäytyneet maahan räjähdyksen jälkeen. He huutelivat Tiittasta, mutta
kun ääniä ei kuulunut, partionjohtaja Toivo Kettunen eteni Tiittasen luokse. Hannes
Tiittanen heräsi tajuttomuudesta ja yritti nousta ylös. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä toinen jalka oli vaurioitunut
räjähdyksessä ja siitä pulppusi verta. Partionjohtaja Kettunen sanoi Tiittaselle:
”Lähdetään takaisin ja sidotaan jalkasi myöhemmin. Minä kannan sinut tuonne
suon keskellä olevaan saarekkeeseen. Maantieltä saattaa pian tulla ryssiä
tutkimaan räjähdyksen aiheuttajaa.”
Suurikokoinen Kettunen heitti Tiittasen
repun lähellä olevaan kuoppaan, nakkasi Tiittasen konepistoolin kaulaansa ja
nosti haavoittuneen miehen syliin. Raskas kuorma sylissä Kettunen käveli noin
sata metriä taaempana odottavien ilomantsilaismiesten luokse. Suolla pidettiin
lyhyt neuvottelu Kettusen, Koljosen, Laurosen ja Maksimaisen kanssa.
Neuvottelun aikana tieltä kuului koiran haukuntaa ja lähestyvien askelten
ääniä. Tiittasen valitellessa kipuja, Kettunen käski Koljosta ja Maksimaista
sotkemaan heidän jälkensä ja tekemään harhautusjälkiä suolle. Kettunen sanoi; ”Kannan
Hanneksen suolla olevaan suosaarekkeeseen, mutta kanna sinä Mikko reppuni!”
Partionjohtaja Toivo Kettunen nosti
Tiittasen olkapäälleen ja lähti kantamaan painavaa Tiittasta edessä näkyvää
suosaareketta kohti. Hetken päästä tien varteen ilmestyi koira ja sen perässä
viisi venäläissotilasta. Vihollispartio tutki tarkkaan räjähdyspaikkaa ja etsien partion jälkiä maastosta. Onneksi ilta oli jo pimentymässä ja partion äänet
katosivat Porajärven ja Koikarin välisen tien meluun. Kettunen sai kannettua
haavoittuneen Tiittasen suosaarekkeeseen ja tässä vaiheessa Tiittanen oli
vaipunut tajuttomaksi. Kettunen sitoi Tiittasen miinassa murskautuneen
jalan ensisiteillä ja teki reiteen kiristyssiteen. Muiden partiomiesten
saapuessa paikalle, ilta oli muuttunut jo pilkkopimeäksi. Miehet kuuntelivat huolestuneena
suon takana kuuluvia takaa-ajajien ääniä. Toivo Kettunen peitteli tajuttoman Tiittasen
kuusen havuilla ja miehet asettuivat asemiin odottamaan vihollista.
Venäläiset yrittivät etsiä partion jälkiä
useiden miesten ja koiran avulla. Jälkiä oli paljon ja kun koira ei löytänyt
oikeaa jälkeä, vihollispartio palasi takaisin maantielle. Partionjohtaja Kettunen
sanoi: ”Kohta ryssät tulevat suuremmalla porukalla takaisin. Tehdään kantopaarit
ja kannetaan Hannesta vuoron perään.”
Partiomiehinä olleet Johannes Maksimainen
ja Mikko Lauronen tekivät kahdesta koivusta kantopaarit.
Kenttäpuseroilla ja vöillä puut yhdistettiin toisiinsa ja niiden päälle Hannes
Tiittanen aseteltiin makuuasentoon. Sotamies Matti Koljonen sanoi, että hän jää
jälkivarmistajaksi. Toivo Kettunen lähti etenemään suota etelän suuntaan,
Maksimainen ja Lauronen kantoivat painavaa Tiittasta kantopaareilla. Vaatsilanjärvelle
johtavan tien varressa partio joutui odottamaan hetken aikaa, sillä tiellä ajoi
etelän suuntaan etsintäpartioita kuorma-autoilla. Partio ylitti tien ja sen
jälkeen Kettunen ja Koljonen peittivät ylitysjälkiä männyn latvuksilla. Viiden
kilometrin jälkeen sissit olivat rättiväsyneitä, vaikka kantajia oli vaihdettu
useaan kertaan. Partio oli lepäämässä suon reunassa, kun suon takaa tieltä kuului
ääniä. Lauronen sanoi: ”Jatketaanpa taas matkaa.” Kettusen johdolla partio
eteni pehmeälle suolle. Raskaan suomarssin jälkeen partio saapui puolen yön
aikaan metsälammen rantaan. Kettunen löysäsi Tiittasen jalassa ollutta kiristyssidettä
ja hetken päästä veri purskahteli siteiden läpi. Tajuton mies alkoi valittaa ja
side kiristettiin uudelleen.
Partion miehet heittäytyivät lepäämään lammen
rannalla olevaan metsään. Tiittasen vieressä levännyt Mikko Lauronen nousi
seisomaan ja ehdotti partiotovereille: ”Peitellään Hannes myrskyn kaataman
kuusen alle ja lähdetään yhdessä hakemaan apua pääjoukolta.”
Toivo Kettunen oli
hetken hiljaa ja sanoi: ”Se on varmaan ainut mahdollisuus selvitä hengissä.
Sovitaanko, että minä ja Mikko lähdemme hakemaan apua ja työ jäätte tänne vartioimaan
Hannesta. Me palaamme Mikon kanssa suuremmalla joukolla hakemaan teitä. Jos
takaa-ajajat tulevat lähelle, ammutte muutaman sarjan ja tulette meidän perässämme.”
Kettunen ja Lauronen lähtivät etenemään
kohti korpitukikohtaa, jonne oli matkaa vajaa peninkulma. Matti ja Johannes
peittelivät Hannes Tiittasen huolella kaatuneen kelon alle ja sen jälkeen ilomantsilaismiehet
heittäytyivät kuusen juurelle lepäämään.
Noin puoli tuntia oli kulunut Kettusen ja
Laurosen lähdöstä, kun kuusen juurella istuvat miehet kuulivat suon takaa kantautuvia
ääniä ja vaimeaa koiran haukuntaa. Lähestyvien äänien perusteella Koljonen ja
Maksimainen arvelivat partion olevan pienehkön, ehkä kymmenen vihollista
käsittävä etsintäpartio. Maksimainen sanoi Koljoselle: ”Emme pysty kahdestaan
kantamaan Hannesta, pitänee taistella viimeiseen mieheen!”
Vihollispartio oli
edennyt jo puoliväliin aukeaa suota, kun äänet taukosivat. Pimeässä yössä
tulitikut leimahtivat ja ilomantsilaiset näkivät noin kymmenen sotilaan
polttavan tupakkaa. Ketjussa rimpuileva koira haukkui suomalaisten suuntaan. Joku
ärähti koiralle ja sen jälkeen kuului vain hiljaista puheen sorinaa. Viiden
minuutin päästä etsintäpartio lähti palaamaan takaisin tielle ja puolen tunnin
kuluttua suolla oli hiljaista. Koljonen sanoi Maksimaiselle: ”Olipa meillä
tuuria kerrakseen! Myö emme ois kahestaan pärjänneet mitenkään tuolle ryssien
partiolle.”
Aamuyöllä alkoi vesisade, joka kasteli metsässä
olleet miehet. Maksimainen sanoi Koljoselle: ”Teemme pienet kynsitulet tuonne
metsään kuusien alle ja viemme Hanneksen nuotion ääreen, muuten hän paleltuu tänne
suolle vesisateessa.”
Miehet kantoivat Hannes Tiittasen suuren
kuusen alle tehdyn nuotion ääreen ja löysäsivät kiristyssidettä. Tajuton alkoi
valittaa ja Maksimainen sitoi jalan uudelleen. Aamulla lännen suunnalla
olevalta suolta kuului lähestyvän partion ääniä. Maksimainen ja Koljonen
heittäytyivät asemiin kaatuneen kelon taakse ja olivat valmiina taistelemaan
vihollispartion kanssa. Pimeydestä ilmestyi kookas Toivo Kettunen, jonka perässä
kävelivät Eemil Kainulainen ja ilomantsilaiset lääkintämiehet Onni Kastinen ja
Eemil Huurinainen. Pelastusryhmään oli lähtenyt mukaan kymmenen ilomantsilaista
sissiä ja rajamiestä. Lääkintämiehet tarkastivat Hannes Tiittasen jalan ja
ilomantsilaisjoukko lähti etenemään korpitukikohtaa kohti.
Matkan varrella partio piti lyhyen tauon
erään lammen rannalla. Tiittanen oli herännyt raskaan marssin aikana ja valitti
kipuja. Lääkintämiehet antoivat Tiittaselle kipulääkettä ja vettä, sekä
löysäsivät vähäksi aikaa kiristyssidettä. Tiittanen valitti, kun veri palasi
jalkaterään. Jalka sidottiin uudelleen ja sissipartio jatkoi raskasta marssia
kohti korpitukikohtaa, jonne se saapui myöhään illalla. Osaston päällikkö
vänrikki Reino Lehti sanoi: ”Emme lähde yönselkään kompuroimaan vaan lähdemme paluumatkalle
Vihtimäselkään vasta aamulla.”
Aamulla 24. syyskuuta Lehti päätti, että
pääosa sisseistä jää tukikohtaan ja vain kymmenen miestä lähtee viemään Hannes
Tiittasta Suojärvelle. Lehti määräsi kersantti Otto Penttisen saattopartion
johtajaksi. Otto valitsi kymmenen Ilomantsista kotoisin ollutta sissiä
saattopartioon kantajiksi. Kun saattopartio oli matkalla, vänrikki Reino Lehti
lähetti radiopuhelimella viestin sissien tukikohtaan, että lähettävät
Unusjärven rantaan hevosen. Samalla hän sai tiedon, että Kostamuksen lähellä
oli ollut kahakka, jonka seurauksena Sissipataljoonat olivat peräytyneet
vanhalle rajalle Leppäojalle.
Saattopartio eteni päivän aikana kohti
Suojärveä ja partio saavutti Unusjärven rannan puolen yön aikaan. Tiittanen
kuljetettiin Unusjärveltä Kaitajärvelle ja sieltä edelleen kenttäsairaalaan.
Miinanräjähdyksessä rikkoutunut jalka amputoitiin kenttäsairaalassa. Otto
Penttisen partio lähti palaamaan takaisin korpitukikohtaan, mutta heitä vastaan
tuli muutaman kilometrin marssin jälkeen sissien pääjoukko. Vänrikki Lehti
kertoi, että sissejä tarvitaan nyt Kostamuksen kylän läheisyyteen Irstanjoelle.
Hän oli saanut radiolla käskyn palata nopeasti takaisin Kaitajärvelle.
Partiomatkalla vakavasti jalkaan haavoittunut Hannes Tiittanen (s. 9.1.1914, k. 7.5.1992) asui sodan jälkeen Hattuvaaran Tiittalanvaaralla, viljellen maata omien voimiensa rajoissa. Olen tavannut Hannes Tiittasen muutaman kerran ja kerran olen käynyt Tiittasten pihamaalla Tiittalanvaaralla, vuosi taisi olla 1982?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti