Kesää odotellessa kirjoitin kirjan Ilomantsin sankarivainajista

Vuosi sitten Suomi meni kiinni Covid – 19 taudin levitessä maailmalla. Vuotta myöhemmin maaliskuun 8. päivänä 2021 Suomi meni taas kerran kiinni monissa kaupungeissa, kouluja siirtyi etäopetukseen ja ravintoloita laitettiin kiinni. Ihmiset ovat kuitenkin turtuneet jatkuviin rajoituksiin ja se näkyy myös katukuvassa. Kävimme edellisellä viikolla syömässä lounasravintolassa ja paikka tuli ihan täyteen ihmisiä. Yleisinä rajoituksina Suomessa on ollut, että puolet ravintolapaikoista saa olla käytössä, nyt ravintolassa oli kaikki paikat täynnä. Kukaan ei pitänyt maskeja ja muutenkin tuntui siltä, kuin koronaa ei olisi ollut olemassa. Jäljestäpäin on kaduttanut ravintolaan meno, toivottavasti sieltä ei saanut tautia!

Koronarokotukset ovat onneksi menossa ja toivottavasti syksyyn mennessä saisimme kaikki halukkaat Covid-rokotteen, voisimme hengittää vapaammin ja tavata taas ystäviämme kasvokkain. Tosin rokotukset laahaavat tällä hetkellä lähes kuukausia jäljessä rokotteiden huonon saatavuuden ja laatuongelmien vuoksi. Osa haluaisi ottaa Sputnik rokotteen, minä en! Syynä lienee se, että olen omistanut aiemmin Moskvist Eliten ja todennut, ettei itänaapurissa osata tehdä autoja. Jos mennään tähän päivään, niin tutkimusten mukaan Pietarilaisista yli 50% ei suostu ottamaan Sputnikkia, koska eivät luota oman maansa rokotteeseen. Mutta toivotaan, että kaikki saisimme sen rokotteen mahdollisimman pian, vaikka osa meistä saa niistä oireita. Mutta suurin ihmetys on se, että THL haluaa rokottaa ensin ne, joilla on eniten tartuntoja. Katukuvasta näemme päivittäin, että he vähät välittävät suojautumisesta, hygieniasta ja suomalaisten hyvinvoinnista. Mielestäni tärkeintä olisi antaa rokote niille, jotka kantavat huolta omasta ja läheisten terveydestä. He ovat kiltisti olleet omaehtoisessa karanteenissa jo vuoden ja jatkavat sitä niin kauan kunnes saavat hyvän rokotesuojan. 

Monet vanhemmista ihmisistä ovat viettäneet suurimman osan ajastaan kotona jo lähes vuoden ajan. Useilta sosiaaliset kanssakäymiset ovat jääneet vähälle ja siitä saattaa olla seurauksena myöhemmin sosiaalinen eristäytyminen. Koronaeristykset vaikuttavat kuitenkin eniten lapsiin ja nuoriin. Heidän elämänsä tärkeimmät vuodet menevät hukkaan koronan vuoksi. Monille lapsille saattaa jäädä mielikuviin maskein varustetut ihmiset ja vähäinen kanssakäyminen isovanhempiin. 

Mutta mennään minun lempiaiheeseen, luonnossa retkeilyyn, vaeltamiseen ja patikointiin. Tänä talvena olen tutustunut Ilomantsin kirkonkylän ympäristöön, josta olen löytänyt mahtavia kävelypolkuja. Niitä olemme käyttäneet vaimon kanssa pakkaskauden liikuntapaikkoina. Suopaikoilla on kävelysiltoja, jotka mahdollistavat myös ikäihmisten pääsyn keskelle "erämaaluontoa". Nämä kuvat on otettu muutaman sadan metrin päässä Ilomantsin keskustasta maaliskuussa 2021.

Omalla kohdalla eläköityminen keskellä koronapandemiaa toi haasteita, mutta niistä on selvitty tekemällä metsätöitä, korjaamalla rakennuksia, kirjoittamalla kirjaa (Sodissa menehtyneet ilomantsilaiset) ja tekemällä juttuja omaan ilmaislehteen "Kettusviesti". Lehteä olen julkaissut reilun kymmen vuoden ajan ja sitä lukee kuukausittain noin 700 - 1200 lukijaa. Viimeiset ilmaislehdet ovat tammi-, helmi- ja maaliskuulta ja ne on luettavissa netissä. Laita hakusanaksi "Kettusviesti". 

Ilomantsilaista 1900-luvun alun rakennuskantaa edustavat Kunnalliskoti ja luterilaiset pappilat, jotka molemmat ovat myynnissä tänä keväänä

Isopappila tulee myyntiin tänä keväänä ja Pikkupappila on ollut myynnissä jo pidempään

Mieli tekisi kuitenkin kauemmaksi, oman elinpiirin ulkopuolelle. Varasinkin kuukausi sitten hirsimökin Saariselän alueelta. Ajankohta on ensi syksynä ja suunnitelmissa on taas kerran vaeltaa tuntureilla jalan ja maastopyörillä. Kesän suunnitelmat ovat vielä avoinna, koska emme pääse vielä matkustamaan ulkomaille.  Jos rokotukset onnistuvat Euroopassa, toiveena olisi, että voisimme viettää 1–3 viikkoa jossakin Euroopan maassa tulevana syksynä tai talvena? Nyt kevään olemme olleet kotona ja olemme hiihtäneet lähes päivittäin. Kilometrejä on kertynyt talven aikana yli 500, vaikka tammikuun ja helmikuun kovat pakkaskaudet estivät hiihtämisen. Pakkaskauden aikana tuli käveltyä 5-6 km päivittäin ja koska luntakin on tullut normaalitalvien tapaan, lumitöitäkin on tehty lähes viikoittain. 

Ilomantsin ladut ovat tänä talvena olleet hyvässä kunnossa ja hiihtäjiäkin on laduilla ollut mukavasti. Käytössä on ollut n. 7 km, n. 10 km, n. 16 km ja 28 km ladut.  Laduilla voidaan hiihtää vielä ainakin kuukauden, huhtikuun puoleenväliin saakka, joten tervetuloa laduille! ps. Ilomantsissa ei ole ollut maaliskuun alkupuolella yhtään koronatartuntaa, joten tulethan terveenä hiihtämään!

Kirjoitin tammi-helmikuun aikana kirjan vuosien 1918, 1939–1940 ja 1941–1944 sodissa menehtyneistä ilomantsilaisista. Kirja on kovakantinen ja siinä on 264 sivua. Kirjan julkaisupäivä on kevään 2021 aikana ja sitä saa Ilomantsin kirjakaupan lisäksi nettikirjakaupoista. Suurena apuna kirjaa kirjoittaessa oli se, että olen vuosikymmenten aikana käynyt monilla taistelupaikoilla, missä nämä nuoret kaatuivat tai katosivat. Löysin arkistoista noin 560 ilomantsilaista, jotka menehtyivät em. vuosina sodissa tai katosivat sodan aikana. Osa näistä vainajista on haudattu Ilomantsin ortodoksiselle tai luterilaiselle hautausmaalle ja heillä on merkintä tiedostoissa " kuolinsyy muu kuin vihollistoiminnasta johtuva". Mainitsen tässä yhden sellaisen tapauksen, hän oli ilomantsilaisen Viljo Tahvanainen (s. 14.05.1923, k.04.09.1941). Hänet määrättiin Ilomantsin luovutetulle alueelle vartioimistehtäviin. Syyskuun 4. päivänä Viljo astui venäläisten asettamaan miinaan ja kuoli pian onnettomuuden jälkeen. Viljo on haudattu sankarihautausmaahan. Kirjan kirjoittamisen aikana kävin jokaisen menehtyneen tietokannat läpi ja löysin mielenkiintoisia tarinoita miesten viimeisistä hetkistä.

 

Kirjaa on myynnissä Ilomantsin Kirjakaupassa ja verkkokirjakaupoissa, joihin pääset klikkaamalla nimeä:

Books on Demand

Suomalainen kirjakauppa

Adlibris kirjakauppa

Kirjasta lukunäyte alkusivuilta.

Kirjaa voi ostaa myös e-kirjana huhtikuun puolivälin jälkeen. 

Noin 40 menehtyneen ilomantsilaisen kuolinsyyksi oli merkitty muu kuin vihollistoiminnasta johtuva. Se tarkoittaa, että henkilö on kuollut sairauteen (keuhkotuberkuloosi, keuhkokuume, punatauti, pilkkukuume e.t.c), tapaturmaan, onnettomuuteen, itsemurhaan (n. 800 miestä teki Suomessa itsemurhan talvi- ja jatkosodassa) tai joku muu syy, jota ei haluttu antaa julki muille kuin vainajan omaisille. Kaatuneitten keski-ikä oli 27,5 vuotta, mutta suurin määrä kaatuneista oli 21–22-vuotiaita nuoria. Joukossa oli tavallisia työmiehiä, kauppiaita, opettajia, kanttoreita ja myös vankilakundeja.  Löysin Ilomantsin kunnan varastosta lähes 250 menehtyneet kuvat, joista liitin kirjan loppuun vajaat 200 kuvaa. Lisäksi kirjassa on omia valokuvia, joita olen ottanut taistelupaikoilta, sekä karttapiirroksia.

Ilomantsin sankarihautausmaalla on 390 muistokiveä, 83 talvisodassa menehtyneille, 3 tuntemattomille vainajille ja loput 304 jatkosodassa kaatuneille. Kivilahteen on haudattu 27 (29 muistokiveä) sankarivainajaa, heistä yhdellä on muistokivi myös Ilomantsin kirkonkylän sankarihautausmaalla. Kirkonkylän sankarihautausmaalle laskettiin keväällä ja kesällä 1918 yhdentoista valkoisen sankarivainajan ruumiit, yhteensä heitä oli 21. Osa kaatuneista haudattiin sukuhautoihin ja osa jäi kentälle. Punaisiksi luettavia ilomantsilaisia menehtyi kevään ja kesän 1918 aikana 23 miestä. Heistä kolme on haudattu Ilomantsiin (yksi luterilaiselle hautausmaalle, yksi ortodoksiselle hautausmaalle ja yksi Kokonniemen kalmistoon), 17 Tammisaareen ja loput muuanne. Sodissa 1918, 1939 - 1945 menehtyi yhteensä 556 ilomantsilaista. Pääosa menehtyneistä lepää Ilomantsin hautausmailla, mutta kymmeniä jätettiin kaatumispaikoille  (31). Osa ilomantsilaisista on haudattu muihin Suomen hautausmaille (97) ja muutama kenttähautaan nykyisen rajan taakse. Ilomantsilaisia jäi 13 miestä venäläisten vangitsemiksi; Reino Eronen, Väinö Hassinen, Viljo Hiltunen, Tauno Hirvonen, Toivo Ikonen, Oiva Kuivalainen, Kauko Kuosmanen, Väinö Moilanen, Eino Mähönen, Arvo Pesonen, Väinö Rytkönen, Eeli Sivonen ja Erkki Tolonen. Yksi vangituista ilomantsilaista karkasi Vaskusjärven etulinjan vartiopaikalta Neuvostoliiton puolelle. Hänet oli vangittu aikaisemmin Suomessa ja oli istumassa vankeustuomiota Kuopion lääninvankilassa. Henkilö halusi lähteä vankilasta Pärmin Pataljoonaan tavoitteena karata Neuvostoliittoon. Vangituista ilomantsilaisista kahdeksan miestä palasi takaisin Ilomantsiin, loput katsottiin kaatuneiksi. Isomummoni ja mummoni veljen perhe jäi talvisodassa Suojärvellä venäläisten vangeiksi. Isomummoni kuoli vangitsemisaikana ja Vasilin perhe palasi kesäkuussa 1940 takaisin Suomeen ja Pohjois-Karjalaan. Suomalaisia jäi jatkosodan aikana 3 042 henkilöä sotavangiksi ja heistä kuoli vankileireillä ja sairaaloissa 1388 suomalaista. Kuolleisuus oli siis 54 %.   

Esimerkkinä mainitsen kirjastani yhden ilomantsilaisen, lentokersantti, kaaderilentäjä Eelis Turusen. Hän syntyi Ilomantsissa ja muutti armeijan käytyään Ruokolahdelle. Ruokolahdella oli kaksi lentokenttää, Immolan lentokenttä ja talvikautena 1939-1940 Ukonsalmen jääkenttä. Keväällä 1940 Eeliksen pommikone Bristol Blenheim BL - 144 ammuttiin  alas Koivistossa (Tarkempi paikka Vilaniemi  -  Teikarinsaari - Koivisto) 7.3.1940 kello 7.35 - 7.55. Venäläisten arkistotietojen mukaan Eeliksen koneen alas ampujina olivat venäläiset Golubev ja Tikhomirov. Heillä oli käytössä hävittäjä I-153, sää oli hyökkäyksen aikana pilvistä. Koneesta pelastautunut Kauko Nykänen kertoi kotimaahan palattua mukaan koneen ampui alas I-16 hävittäjä lähellä Koivistoa. Nykänen ei ole voinut erehtyä koneesta, koska I-153 on kaksitasoinen ja I-16 yksitasoinen. Kun koneet aloittivat pommituksen, laivueen johtokoneesta käskettiin hävittäjien vuoksi koneet hajaantumaan eri suuntiin, Eeliksen kone lähti etelään, kohti Koivistoa, kaksi muuta kohti Kouvolaa. Tarkoituksena oli nousta pilvien suojaan, mutta sillä hetkellä pilviä oli vähemmän, mitä aamulla ennustettiin. Eeliksen kone sai useita osumia moottoriin ja runkoon, ennen kuin se putosi maahan Koiviston alueelle. Eelis ja tähystäjänä toiminut Toivo Hyytiäinen kuolivat koneen pakkolaskussa. Kesäkuussa 1944 eräs suomalainen joukko-osasto näki metsästä Koiviston alueella suomalaiskoneen hylyn. Lähempänä käyneet näkivät koneen sisällä näiden kahden vainajan jäänteet. Perääntymistaistelut olivat kuitenkin siihen aikaan kiivaimmillaan ja koneen löytäneen miehen kertomuksen mukaan menehtyneet jäivät heiltä hautaamatta. Eeliksestä ja sadoista muista ilomantsilaisista kaatuneista on luettavissa lisää huhtikuun alussa julkaistavassa kirjassani. Kirjassa on 264 sivulla kaatuneitten tietoja (syntymä- ja kuolinpaikat, joukko-osastotiedot, sotilasarvot, osalla tiedot kaatumisen yksityiskohdista e.t.c).  Mukavia lukuhetkiä niille, jotka hankkivat kirjani Ilomantsin kirjakaupasta tai joistakin nettikirjakaupoista.

Pitkänokkainen Blenheim Mark IV pommikone lähdössä Viipurin alueelle 7.3.1940 SA-kuva

Alla suomalaisista sotapäiväkirjoista poimittua tietoa; 

Lentolaivue 42 perustettiin tammikuussa 1940 ja se siirrettiin Juvan Jukajärvelle helmikuun lopussa 1940. Tukikohtaan saapui 25. ja 26.2.1940 kaksitoista uudempaa lyhytnokkaista Bristol Blenheim pommikonetta englantilaisten pilottien tuomana. Ne hinattiin kylän hevosilla rantametsikköön rakennettujen näkösuojien sisään ja aloitettiin viikon mittainen koulutusjakso lentäjille, tähystäjille ja konekivääriampujille. Samalla koneet aseistettiin, koska ne oli tuotu aseistamattomina Suomeen. Koneiden moottorien käyntiääni oli sulavaa ja koneen ohjattavuus hyvä, vaikka lentonopeus oli lähes 500 km/h joissakin tilanteissa. Osalla Suomeen tuoduista koneista maksiminopeus oli 400 km/h. Koneen siivissä oli konekivääri, jota käytti lentäjän vierellä istunut tähystäjä. Kaliiperi oli 7,7.  Konekivääriampujalla oli oma torni koneen takaosassa ja siitä pystyi ampumaan sivulle ja taakse 7,7 -7,9 mm konekiväärillä. Pitkänokkaisiin malleihin (ostettiin 18 kpl suomeen 1938) mahtui 972 kg pommeja. Koneita saatiin 12 lisää 21.1.1940, mutta kaksi konetta vaurioitui siirtomatkalla Suomeen. Toinen koneista, BL-127 katosi pohjanmerellä, sitä lensi R. Gottschalk ja tähystäjänä oli Pekka Kallakari. Toinen Blenheim BL-129 teki pakkolaskun Ruotsiin, sitä ohjasi Johan Oskar Haaki. Pitkänokkaiset koneet BL_122..... BL-133 sijoitettiin Luonetjärvelle. Lyhytnokkaisia koneita saatiin Jukajärvelle 25. - 26.2.1940 12 kpl ja ne lennettiin suoraan Englannista Jukajärvelle, niihin mahtui englantilaisia pommeja 454 kg. Muutamaan koneeseen asennettiin suomalaiset pommit ja niitä mahtui koneeseen 800 kg. Suomeen saatiin vuonna 1938, sekä talvi- ja jatkosodan aikana yhteensä 97 Bristol Blendheim merkkistä pommikonetta, niistä lähes puolet tuhoutui sotien aikana. Talvisodassa tuhoutui 12 kpl Bristol Blenheim konetta. Ilmavoimien lentäjistä kuoli talvisodassa 41 upseeria, 33 aliupseeria ja yksi lentosotamies. Blenheim koneissa oli paljon vikoja, jonka vuoksi monet koneet tuhoutuivat erilaisissa onnettomuuksissa, aiheuttaen usein myös miehistötappioita. Talvisodassa suomalaiset ampuivat alas 165 pommikonetta, 42 hävittäjää ja 11 tiedustelukonetta (R-5). Ilmatorjunnan pudottamat koneet oli noin 300.

Maaliskuun alussa kentällä olivat BL-135, BL-137, BL-138, BL-139, BL-140, BL-141, BL-142, BL-144 ja BL-145. Kolme koneista oli siirretty maaliskuun alussa toisiin lennostoihin tai korjattavaksi Tikkakoskelle. 

3.3.1940 koneilla tehtiin useita harjoituspommituslentoja ja konekiväärimiehet tekivät samalla kohdistusammuntoja. Ensimmäinen varsinainen onnistunut pommituslento Jukajärveltä Suursaareen ja Lavansaareen tehtiin 4.3.1940. 

Koneisiin tuli maaliskuussa 1940 useina päivinä ilmatorjunnan ja vihollislentäjien aiheuttamia vaurioita, jonka vuoksi osa koneista oli poissa operatiivisesta käytöstä. Jukajärven tukikohdassa oli keväällä 1940 miehistövahvuutena lähes 400 miestä, mutta käytännössä kerralla oli paikalla noin 300 henkeä. Henkilöstö majoitettiin järven rannalla oleviin telttoihin, kylän taloihin, pappilaan ja kansakoululle. Laivueen esikunta perustettiin Juvan Wehmaan kartanoon. Esikunnan upseeristo sijoitettiin kartanon päärakennuksen yläkertaan ja lentävä henkilöstö sivurakennukseen. Jukajärvellä oli 13 lentoupseeria, 371 aliupseeria ja 25 lentokonemekaanikkoa. 

Bristol Blenheim kone ilmassa SA-kuva

Maaliskuun 5. päivänä koneet kävivät pommituslennolla Viipurin lahdella. Aamulla pommituksiin osallistuivat BL-142, BL-138 ja BL-145. Iltapäivällä pommituslennolla Melansaaressa alueella BL-137, BL-138, BL-140, BL-141 ja BL-145 koneet.

Bristol Blenheim lähdössä tiedustelulennolle SA-kuva

Maaliskuun 6. päivänä kävi laivueen kolme konetta aamulla pommittamassa Viipurin lahdella (BL-145, BL-144 ja BL-140). Seuraava pommituslento tehtiin tuntia myöhemmin ja siihen osallistuivat koneet BL-137, BL-141 ja BL-142. Kolmas lento tehtiin päivällä ja siihen osallistuivat BL-138, BL-144 ja BL-145. Eelis Turunen oli aamun lennolla BL-140 sähköttäjänä ja konekivääriampujana. Eeliksen kone pommitti Teikarinsaarella olevia tykkipattereita, mutta pommit osuivat noin 10 metriä sivuun. Se oli Eelis Turusen ensimmäinen sotalento Jukajärveltä Blenheim koneella. Aiemmin hän oli ollut  konekivääriampujana toiselta Blenheimien käyttämältä kentältä tehdyillä pommituslennoilla. 

Torstaina 7.3.1940 aamuyöllä kello 1.50 saatiin tieto, että Viipurinlahdella on käynnissä puna-armeijan massiivinen hyökkäys Vilaniemeen ja Häränpääniemeen. Kolme Blenheim konetta (BL-145, BL-144 ja BL-140) laitettiin pommituskuntoon aamuyöllä. Kello 6.00 koneet koekäytettiin ja johtokoneena olevaan BL-145 koneeseen nousi lentäjäksi luutnantti Haaki, tähystäjäksi vänrikki Kuusava ja ampujaksi ylikersantti Hämäläinen. Blenheim BL-144 koneeseen nousi lentäjäksi kersantti Toivo Hyytiäinen, tähystäjäksi kokelas Kauko Nykänen ja konekivääriampujaksi Eelis Turunen. Kolmannen koneen BL-140 lentäjänä toimi luutnantti Havola, tähystäjänä kokelas Hiltunen ja ampujana kersantti Rekola. Aamun sää oli pilvistä, kevyttä lumisadetta ja lämpömittari näytti -6 astetta pakkasta. Kenttä, jonka pituus oli lähes 3 kilometriä, oli aurattu aamuyöllä puhtaaksi lumesta. Koneet nousivat peräkkäin ilmaan kello 6.45. Pommikoneparvi nousi 600 metrin korkeuteen, pilvikerroksen alareunaan. Lentosuunnitelman mukaan reitti eteni linjalla Jukajärvi-Virolahti-Härkäniemi-Vilaniemi. Koneiden  lentonopeus oli menomatkalla 325 km/h. Lentomatka kohteeseen oli laskettu 145 km. Pommituskohteeksi oli ilmoitettu Teikarinsaaren ja Vilaniemen välinen merialue, jonne oli kerääntynyt aamuyöllä satoja neuvostosotilaita. Hyökkäystä oli tukemassa kymmeniä panssarivaunuja, erilaisia ajoneuvoja ja heitinkalustoa. Tykistö oli sijoitettu Teikarinsaareen, Tuppurasaareen ja Melasaareen. Neuvostoarmeijan hyökkäysryhmittymät olivat etenemässä Teikarinsaaresta kohti Vilaniemeä ja Häränpääniemeä. 

Blenheim koneet saapuivat Viipurin lahdelle kello 7.30 kiilamuodostelmassa. Johtokoneen BL-145 lentäjä luutnantti Haaki huomasi Viipurinlahden jäälle ruuhkautuneen satojen miesten ja kymmenien panssarivaunujen kolonnan. Ensimmäiset miehet olivat noin kahden kilometrin päässä Vilaniemen ja Häränpääniemen rannasta. Neuvostoliiton hyökkäysryhmittymä oli tulossa Teikarinsaaresta ja Tuppurasaaresta, sekä Uuraan suunnalta. Luutnantti Haaki määräsi koneet jonoon ja lähti itse ensimmäisenä liukumaan koneellaan kohti neuvostokolonnaa. Koneet laskeutuivat 300 metrin korkeuteen ja lentosuunta oli suoraan kohti jäällä mustana näkyvään kolonnaan. Bristol Blenheim koneet aloittivat liukulennon pommitukseen 7.32 ja ensimmäisenä pudotti pommit luutnantti Haakin BL 145. Seuraavana oli vuorossa kersantti Hyytiäisen BL 144 ja viimeisenä Luutnantti Havolan BL 140. Johtokone poistui pommituskohteen päältä kello 7.55. Se oli pudottanut kohteeseen 4x12,5 kg ja 4x100 kg pommit, BL-140 oli pudottanut 4x12,5 kg ja 4x50 kg pommit ja BL-144 4x150 kg ja 4x18,5 kg. Koneita kohti avattiin ilmatorjuntatuli jäältä ja Härkäniemen kärjessä olevasta ilmatorjuntapatteristosta. Tässä vaiheessa johtokone BL-145 sai 20 mm ilmatorjuntatykin ammuksen oikeaan siipeen, lähelle moottoria. Toisena edennyt BL-144 sai myös osumia. BL-145 ja BL-140 pääsivät irtautumaan Viipurin lahdelta paluumatkalle, mutta BL-144 sai vakavia osumia koneeseen. Sitä seurasi ryhmä hävittäjiä, jotka ampuivat sen alas Vilaniemen ja Koivisto välissä. Hengissä selvinnyt kokelas Kauko Nykänen kertoi, että BL-144 konetta seurasi kolme I-15 konetta ja yksi I-16, joka pudotti Nykäsen mukaan Blenheimin alas.

Bristol Blenheim lähdössä lentoon järven jäältä SA-kuva

Viipurin lahdella havaittiin samaan aikaan useita kymmeniä I-15, I-16 ja I-153 neuvostohävittäjiä. Paluumatkan Blenheim koneet BL-145 ja BL-140 lensivät reittiä Säkkijärvi-Luumäki-Jukajärvi. Koneita seurasi noin 16 kilometrin matkalla kolme I-16 hävittäjää. BL-144 kone vaurioitui ilmatorjuntatulessa ja sitä lähti venäläisarkiston mukaan seuraamaan kaksi I-153 hävittäjää (Golubev ja Tikhomirov). Todellisuudessa Bristol Blenheim BL-144 koneeseen sai osumia I-16 merkkinen kone! Kersantti Hyytiäisen ohjaama Blenheim BL-144 kone putosi Vilaniemen ja Koiviston väliselle alueelle. Koneesta hyppäsi tähystäjänä ollut Kauko Nykänen, lähellä Koivistoa. Hän laskeutui laskuvarjolla. Laskeutumisen aikana Nykästä ammuttiin käsiaseilla ja hän haavoittui nilkkaan ja leukaan osuneista luodeista. Laskeutumisen jälkeen Kauko Nykänen jäi neuvostosotilaiden vangiksi. Nykänen palasi takaisin kotimaahan vankien luovutuksessa syyskesällä 1940. Häntä olivat kuulustelleet 8.3.1940 Neuvostoliiton ilmavoimien komentajat ja esikuntapäälliköt. Nykänen oli kertonut palautuksen jälkeen, että hävittäjät pakottivat laivueen koneet erilleen heti pommitusten päätyttyä ja BL-144 lähti pakenemaan siinä vaiheessa Teikarinsaaresta etelään, Koiviston suuntaan. Hyytiäinen yritti paeta ensin matalalla ja tarkoituksena oli nousta pilveen. Konetta seurannut I-16 hävittäjä ampui koneen alas Koiviston päällä ja ainoastaan Nykänen pelastui laskuvarjolla. 

BL-145 ja BL-140 pakenivat pohjoiseen BL-144 etelään Koiviston suuntaan

Kersantit Toivo Hyytiäinen (s. 14.06.1914) ja Eelis Turunen (s. 14.6.1916) eivät päässeet hyppäämään palavasta koneesta, vaan he tulivat koneen mukana alas maahan. Venäläisten arkistotiedon mukaan molemmat miehet löytyivät kuolleena koneen hylystä. Kansa Taisteli lehdestä olen lukenut erään kirjoittajan kertomuksen, jossa mies kertoi nähneensä pommikoneen hylyn kesäkuussa 1944, kun he olivat perääntymässä Koiviston alueelta kohti Viipuria. Tarkempaa koneen putoamispaikkaa ei kertomuksessa mainita. Miehen kertomuksen mukaan koneessa oli lentäjien jäänteitä. Kyseessä voisi olla Toivo Hyytiäisen ja Eelis Turusen kone? Toisaalta BL-144 on voinut pudota Koiviston edustalle Viipurin lahden jäälle? Lentokorkeus pommituksen aikana oli 300 metriä. Pakomatkalla kone yritti nousta pilveen, mutta osuman saanut moottorivikainen kone ei lennä hyvin kauas. On mahdollista, että BL-144 makaa tällä hetkellä meren pohjassa? Tutkin lähes kaikki Lentolaivue 42:n sotapäiväkirjat maaliskuun alkupuolelta aina talvisodan päättymiseen saakka ja niistä ei löytynyt mainintaa, että koneen hylky olisi nähty pommitus- ja tiedustelulentojen aikana Viipurin lahden jäällä maaliskuussa 1940. Eräs venäläinen sivusto mainitsi muutama vuosi sitten, että on löydetty Bristol Blenheimin hylky Viipurin läheltä. Niitä on siellä ainakin kaksi talvisodan ajalta (BL-144 lyhytnokkainen ja BL-112 pitkänokkainen), joten jompikumpi niistä koneista on löytynyt. 

Bristol Blenheimin hylky on löytynyt?

Mielenkiintoni kadonneeseen koneeseen ei laantunut kevään aikana ja tutkin vanhoja karttoja ja ilmakuvia yömyöhään. Seurasin Hyytiäisen ohjaaman koneen mahdollisia lentoreittejä ja putoamispaikkoja. Maaliskuun lopussa 2021 onnistuin, löysin Blenheimi BL-144 mahdollisilta pakoreiteiltä yhden lentokoneen hylyn.

En kerro vielä tarkempaa paikkaa, mutta laitan kuva hylystä tähän alle. Mittasin koneen mitat; Hylyn pituus on 12 metriä ja siipien kärkiväli hiukan yli 17 metriä. Mitat täsmää tarkalleen Bristol Blenheim BL-144 mittoja. Jos löytämäni kone on BL-144, koneen hylystä löytyvät Toivo Hyytiäisen ja Eelis Turusen maalliset jäännökset?

 

Blenheim konetta vedetään telatraktorilla SA-kuva 

Suomalaiset hävittäjät pudottivat 7.3.1940 kuusi venäläishävittäjää Viipurin lahdella ja venäläiset samana päivänä toisen Blenheimin (BL-112), joka sai osuman Vilaniemen edessä ja putosi Vilaniemen ja Säkkijärven väliselle alueelle. Ampujina Ilya Kainov ja Balashov I-153 hävittäjistä. 

Kello 11.35 sattui onnettomuus BL-138 lentäjälle. Lentopäiväkirjaan ei ole merkitty lentoon lähtöä, joten en pysty sanomaan kuka lentäjä oli kyseessä. Joka tapauksessa lentäjä oli nostamassa konetta ilmaan ja vetäisi liian aikaisin pyörien nostovivun ylös ja kone teki mahalaskun kentälle. Onneksi pommit eivät lauenneet. Kone jäi mahalleen jäälle ja siitä jouduttiin korjaamaan mahalaskussa tulleet alustavauriot ja vaihdettiin potkurit varmuuden vuoksi. Koneesta löytyy Ilmavoimien museosta kuva, kun se makaa epäonnistuneen nousun jälkeen Jukajärven jäällä. Samana päivänä BL-141 oli lennolla Vilanniemessä. Kone sai ilmatorjuntatykin osuman ohjaamoon. Siinä haavoittui tähystäjä alikersantti Lauri Vanhoja jalkaan. 

Maaliskuun 11. päivänä BL-139 joutui Viipurin lahdella 12 puna-armeijan hävittäjän hyökkäyksen kohteeksi. Konekivääriampuja kersantti Hammaren kertoi lennon jälkeen ampuneensa kaksi hävittäjää alas, toisen Kiiskilän kylän paikkeilla.? Koneesta löydettiin Jukajärvelle paluun jälkeen kymmen reikää. Samana päivänä BL-140 joutui Viipurin lahdella kolmen I-16 tulituksen kohteeksi kello 16.35 ja siinä tähystäjänä ollut kokelas Edvard Vuorenko haavoittui vakavasti. Vuorenko kuoli myöhemmin mahdollisesti paluumatkan aikana. Sota-arkiston mukaan Vuorenko kuoli Talissa, mutta Vuorenko kuoli vasta ennen koneen laskeutumista kentälle tai heti sen jälkeen. Laivueen sotapäiväkirjaan on merkitty haavoittumisajaksi 16.35 ja lääkärin ilmoittama kuolinaika on kello 17.40. Lentolaivueen koneisiin tulleiden vaurioiden vuoksi lennot 8.3.1940 jälkeen tehtiin pääosin yhdellä koneella kerrallaan ja 13.3.1940 rauhan tulon jälkeen koneet siirrettiin Luonetjärvelle. Lyhyen toiminnan aikana Lentolaivue 42 Bristol Blenheim koneet lensivät 62 lentoa maaliskuussa 1940. Maaliskuun aikana laivueesta kuoli kolme lentäjää ja yksi upseeri jäi vangiksi. Yksi koneista, BL-144 tuhoutui Viipurinlahdella. Päiväkirjasta poimittua; Maaleina tänään olivat vihollisen joukot Viipurinlahden saarilla ja jäällä. Vihollisen hävittäjien painostus ja ilmatorjuntatulen teho kasvaa. Kaksi konetta ei ole palannut lennolta. Niiden osumia ei ole myöskään huomioitu.

Lopuksi saanen mainita, että Bristol Blenheim koneet kävivät pommituslennoilla maaliskuussa 1940 ilman hävittäjätukea, koska niiden lentonopeus oli noin 400-480 km/h. Ne voittivat nopeudessa useimmat hävittäjät. Sotapäiväkirjojen mukaan Viipurin lahdella oli noina päivinä kymmeniä vihollisten hävittäjiä ilmassa valoisana aikana ja jos toinen BL-144 koneen moottoreista oli vaurioitunut Vilaniemen alueella ilmatorjuntatulessa, niin hitaammat I-153 hävittäjät (420 km/h) ja I-15, sekä I-16 pääsivät hollille. Talvisodan aikana Blenheim pommikoneita putosi yhteensä 12 kpl (yhteensä 31 kpl suomalaisissa lentolaivueissa). Blenheim koneista pudotettiin viisi neuvostokonetta sotien aikana, joten pudotustilastoissa suomalaiskoneet hävisivät venäläiskoneille.

Eelis Turusen muistokivi löytyy Ilomantsin kirkonkylän sankarihautausmaalta, ensimmäinen kivi vasemmalta. Toivo Hyytiäisen muistokivi löytyy Mikkelistä, Harjun hautausmaalta.

Lyhytnokkainen Blenheim laskeutumassa kentälle SA-kuva

Bristol Blendheimin konekivääriampuja kesällä 1941 SA-kuva

Blenheim koneissa lentäjä ja tähystäjä istuivat vierekkäin ohjaamossa. He pystyivät poistumaan koneesta katossa olevasta luukusta, jos kone oli putoamassa osumien seurauksena. Koneen lentäjä ja myös tähystäjä oli koulutettu koneen lentämiseen, ja he pystyivät vaihtamaan paikkaa tarvittaessa, jos lentäjä haavoittui pommituslennon aikana. Konekivääriampuja oli yksin takana olevassa kuvussa. Sieltä poistuminen oli vaikeampaa, joskus mahdotonta. Tämän vuoksi koneen lentäjiä ja tähystäjiä pelastui muutamia, mutta konekivääriampujat menivät usein koneen mukana maahan. 

Blenheim metsässä heinäkuussa 1941 SA-kuva

 

Turvallista, kaunista ja hyvää kevättä 2021 blogiani lukeville! Pidetään huolta omasta ja läheisten terveydestä!    

Eläkeukkona Ilomantsissa

On kulunut puoli vuotta siitä, kun jäin eläkkeelle erityisopettajan virasta. On aika pohtia mennyttä ja miettiä tulevaisuutta. Eläkkeelle jäämistä ennen, alkuvuodesta 1920, minulla oli matkasuunnitelmia, mutta koronapandemia sotki ne kaikki. Elämää on kuitenkin jatkettava vaikeuksista huolimatta ja uskoa parempaan huomiseen ei saa menettää.  

Syyskuu 2020 Saariselkä

Monille pitkän elämäntyön tehneelle ihmiselle eläkkeelle siirtyminen on suuri haaste, josta kaikki eivät selviydy kunnialla. Jotkut eläkkeelle jäävät panostavat tietoisesti aktiviteetteihin, matkustavat paljon ja tekevät rästiin jääneitä töitä. Muutamat eläkkeelle jäävät vetävät "lonkaa", kun työvuosien viimeiset vuodet ovat vieneet voimat. Pienessä kylässä kaikki tuntevat kaikki ja olenkin nähnyt muutaman eläköityneen kantavan kotiin kaljanassakoita eläköitymisen jälkeen. Heille työ on antanut elämänsisältöä ja kun se jää taakse, elämältä on pohja poissa. Onneksi suurin osa meistä eläkeläisistä on selviytynyt hyvin eläkkeelle ja  löydämme paikkamme uudessa elämäntilanteessa. 

Vuosi sitten tammikuussa minulla oli eläkesuunnitelmat valmiina ensimmäistä eläkevuotta varten. Helmikuussa olin tilaamassa matkaa Italian Sorrentoon, syksylle suunnittelin Lapin vaellusretkeä, marraskuulle 1–2 kk matkaa Canarian saarille ja keväällä 2021 matkaa Keski- Eurooppaan. Mutta koronapandemia sotki hyvät suunnitelmat!

Belgialaiset, saksalaiset ja suomalaiset Fingerbel projektin opiskelijat Kolilla maaliskuu 2020

Vuoden alussa 2020 saimme kuulla ja nähdä Kiinan Wuhanista alkaneen koronaviruksen leviämisestä maailmalla. Hiihtoloman alla, maaliskuun 2020 ensimmäisellä viikolla menimme vaimoni kanssa Helsinkiin lastemme ja lastenlasten luokse kyläilemään. Menomatkalla junaan nousi Lappeenrannasta nuori mies, hän istuutui minua vastapäätä. Mies yski loppumatkan Helsinkiin ja ajattelin, että jos nyt en saa flunssaa, niin mistä? Hiihtoloman jälkeen meille ammattikouluun saapui opiskelijoita saksasta, belgiasta ja muutama kauempaakin. Viikko kului nopeasti ja huolestuttavat uutiset koronan leviämisestä maailmalla vahvistuivat. Loppuviikosta minulle nousi kuume, kurkku kipeytyi ja yskitti. Soitin sunnuntaina keskussairaalan päivystykseen ja kerroin tilanteestani, mutta sieltä sanottiin, että koronatestiin ei pääse. Seuraavana päivänä jäin kotiin ja soittelin työterveysasemalle, että olen sairas. Pyysin koronatestiä, mutta sitä ei luvattu, vaan lääkäri antoi kaksi viikkoa sairaslomaa. Samalla hän määräsi kahden viikon karanteenin. Sillä viikolla Suomi oli menossa kiinni koronapandemian vuoksi. Ensimmäisten viikkojen aikana keuhkoihin ja keuhkoputkiin koski ja kuntoni romahti. Ajattelin kuitenkin, että teen etätehtäviä opiskelijoilleni, vaikka olinkin sairaana. Näin kului seitsemän viikkoa, kunnes kivut keuhkoissa lakkasivat. Karanteeniaikana meille tuli tutuksi Tetrijärven rannat, sillä kävimme siellä joka päivä kävelemässä. Kuntoilu raikkaassa kevätilmassa auttoi ja kevään kuluessa oloni parantui. Jäljelle jäivät kuitenkin nivelkivut, jotka vaivasivat aina syyskuulle saakka.

Koronakaranteenia Tetrijärvellä

Koulut olivat kiinni kesään 2020 saakka ja opiskelijat ja opettajat hoitivat tehtäviä etänä. Valtakunnan päättäjät ja koulujen johtohenkilöstö kehuivat kilpaa digiloikasta, joka oli onnistunut hyvin. Olen kuitenkin asiasta eri mieltä! Kouluissamme kautta maan osa opiskelijoista jäi jälkeen opinnoista. Ammattiosaamiseen tarvitaan käytännön opiskelua, joten ainakin ammatillisella puolella osaamiseen jäi aukkoja. Osa opiskelijoista teki etätehtävät tunnollisesti, mutta osalla etäopetus ei sujunut suunnitelmien mukaisesti. Opettajat yrittivät tehdä oppimisalustoille opetusmateriaalia omalla ammattitaidolla ja monilla meistä oli alussa digiosaamisessakin puutteita. Mielestäni ammatillisella puolella opiskeleville kevät ei tuonut sitä kuulua digiloikkaa koko maan mittakaavassa, sillä kädentaitoja jäi oppimatta. On vaikeuksia vääntää kädentaitojen opetus etäopetukseen, kun siellä kotona ei ole niitä kalliita työkoneita ja laitteita. Onneksi syksyllä ja tänä talvena opiskelijat ovat päässeet opiskelemaan lähes normaalisti. Yritykset tarvitsevat lähivuosina paljon uusia, ammattipäteviä työntekijöitä, joten nyt opiskelevia nuoria tarvitaan niin teknologiateollisuuteen, kuin palvelualoille.   

Kesäloma alkoi kesäkuussa ja  tein kesämökille remonttia, maalasin ja uudistin saunan lauteet. Rakensin uudet kaiteet patioihimme. Kesällä keräsimme lakkaa, mustikkaa, vadelmia ja mansikkaa pakastimet täyteen (3 x 300 litraa). Elokuun alkuun mennessä sain kirjoitettua kymmenennen kirjani valmiiksi ja ajattelin, että kun jään elokuun alussa eläkkeelle, lopetan kirjojen kirjoittamisen. Kirjoista saamani rahallinen hyöty on ollut todella pientä, kun kustantaja tilittää 1 - 2 euroa kirjalta ja omakustanteisten kirjojen myyntimäärät tahtovat jäädä muutamaan  sataan painokseen vuodessa. Kirjojen tekemiseen olen käyttänyt omaa aikaa ja rahaa. Yleensä käyn venäjän alueella vaikeasti kulkuisissa maastoissa maastoautoilla, jonka palvelun ostan paikallisilta kavereilta. Yleensä venäläiset kuskit laskuttavat raja-alueen lähelle tehdyistä matkoista 100 - 250 €/kerta, siis se on maastoauton kuljettajalle maksettava osuus. Itse rajavyöhykelupa maksaa muistaakseni 20 €. Jokaisen kirjan kohdalla olen tehnyt 1 - 3 matkaa kirjassa kerrottuihin paikkoihin.

Kevään ensimmäisiä vaelluksia Susitaipaleella

Keväällä jäivät lähtökahvit ja työstä lähtöjuhlat pitämättä. Kysyinkin kesällä itseltäni, että olenko ollut turhan panttina opettajana 36 vuotta ja työelämässä yhteensä yli 43 vuotta! Ensimmäisen työpaikan hankin kesäkuussa 1971, olin vuoden loppuun saakka kauppa-apulaisena ja juoksupoikana. Sen jälkeen olin töissä maatilalla, metsässä, turvesoilla, korjaamoilla ja tehtaassa. Kesäkuussa 1980 sain työnjohtajan paikan ja vuonna 1984 siirryin opettajaksi ja olin niissä töissä aina eläköitymiseen saakka.  

"Eläkeukon" ensimmäinen kuukausi meni pihatöissä, marjoja kerätessä ja talkootöissä. Syyskuun alussa mökkitontille tuli moto ja se harvensi lähes viikon ajan mökkitonttimme metsää. Lähdimme sen jälkeen viikoksi Saariselälle vaeltamaan. Se viikko olikin siellä todella kaunis ja muutenkin matka meni suunnitelmien mukaan. Kotiin palattua aloitimme vaimoni kanssa metsäkoneen jälkien siivoamisen mökkitontilla, sitä kesti aina marraskuun puoliväliin saakka. Jokaisena arkipäivänä menimme kesämökille raivaustöihin ja marraskuussa olimme raivanneet jo suuren osan metsänhakkutähteistä. Polttopuita teimme pilkkeeksi noin 25 kuutiota ja saman verran on vielä metsässä pinoissa. Painoni tippui syksyn aikana lähes normaalipainoon, ja unen saamiseen en tarvinnut enää unilääkkeitä. Rytmihäiriöt, jotka olivat vaivanneet minua kymmeniä vuosia, olivat myös poissa. Liikkumista olemme harrastaneet jokaisena päivänä, kävellen, retkeillen tai hiihtäen. Emme ole olleet ”laiskanpanttina” yhtään eläkepäivää. Entisiä työkavereita olen tavannut yhteisillä lounailla Joensuussa pitkin syksyä ja aiomme jatkaa vielä toistaiseksi näitä lounastapaamisia. 

Olen kauden 2020-2021 LC-Ilomantsi presidentti ja keräämme avustuksiin varoja  metsän kulotuksilla

Koronan vuoksi Canarian matka jäi tekemättä ja keväälle suunnittelemani matka Keski-Eurooppaan jää myös tekemättä. Täytynee suunnata sukset keväällä maalis- tai huhtikuussa kohti pohjoista, Lapin hohtaville keväthangille. Siellä tuntureilla olen saanut kymmenien vuosien aikana kerätä voimia ja ihailla kauniita Lapin maisemia. 

Jouluaattona 2020 olimme Leijonien kanssa siivoamassa lumista sankarihautausmaata. Katsellessani sankarihautausmaan muistokivissä olevia nimiä, minulle puhkesi ajatus, että voisinkohan vielä kirjoittaa kirjan? Lukiessani satojen sankarihautojen kivissä näkyviä nimiä, ajattelin, että heidän kohtaloistansa on tehtävä kirja, he ansaitsevat sen. Kirjan työnimeksi annoin "Sodissa menehtyneet ilomantsilaiset". Kirjassa luettelen kaikki vuosina 1918, 1939-1945 kaatuneet, kuolleet ja kadonneet Ilomantsissa syntyneet tai asuneet. Jokaisen kohdalla on mainittu syntymäpaikka, haavoittumis-, katoamis- tai kaatumispaikka, sekä lyhyt kertomus kaatumispäivän tapahtumista sotapäiväkirjoista. Lisäksi henkilöiden kohdalla mainitaan joukko-osasto ja hautapaikka. Joidenkin kaatuneitten tai kadonneitten kohdalla löytyy karttapiirros tai valokuva kuolinpaikasta.

Muistan kesän 1959 tai 1960, kun musta "Popeda" ajoi pihaamme Kuuksenvaarassa. Autosta nousi "maisteri" ja ilomantsilainen Pietari Hakkarainen, jotka kertoivat, että ovat tekemässä ilomantsilaisista sankarivainajista kirjaa ja tarvitsevat sitä varten kaatuneitten kuvia, syntymä- ja kuolintietoja, sekä joukko-osastotiedot. Isäni antoi miehille kuvan sedästäni ja kertoi Väinö-sedän tiedot. Sitä kirjaa olemmekin saaneet odottaa pitkään, eikä sitä ole tullut vielä myyntiin! Pietarilta jäi kirja tekemättä ja sitä yritti jatkaa Onni Hakkarainen, mutta kirjan tekeminen jäi myös häneltä kesken. Kun olen  yhtä vikkelä kuin mummoni Anna, aloitin kerätä tietoja kaatuneista jo joulun pyhinä. Joulun jälkeen selvitin vapaussodan, talvi- ja jatkosodan sankarivainajien kohtaloita. Tammikuun loppuun mennessä olen saanut selvitettyä suurimman osa noin 480 ilomantsilaisen sankarivainajan kohtaloista (1918, 1939-1940 sekä 1941-1945). Heistä suurin osa lepää Ilomantsin sankarihautausmailla. Sisällissodassa kaatuneista valkoisista (21) tuotiin 11 miestä Ilomantsiin ja loput 10 miestä on haudattu kaatumispaikkansa läheisyyteen. Valkoisten puolella olleista ilomantsilaisista meni Varkauteen ja Karjalan kannakselle 98 suojeluskuntalaista ja 312 kutsuntojen kautta määrättyä ilomantsilaista. Valkoisista 21 menetti henkensä, 19 kaatui ja kaksi kuoli teloitusten kautta. Lisäksi 30 ilomantsilaista haavoittui. Ilomantsi punakaartilaisista kaatuneista ja kuolleista (23) kolme on haudattu Ilomantsiin, loput kuolinpaikan läheisyyteen. Osa Ilomantsissa syntyneistä kaatuneista sotilaista lepää myös muiden kuntien sankarihautausmailla Suomessa, osa myös vanhassa karjalassa. Lähes 50 ilomantsilaista katosi sotien aikana ja heidän maallisten jäännösten paikat sain selvitettyä muutamaan poikkeusta lukuun ottamatta. Kauimmat rajoiltamme kadonneet ilomantsilaiset löytyvät Syvärin takana Ostassa ja Maaselänkannaksen pohjoispuolella Seesjärvellä. Yksi mies on kuitenkin tuottanut ongelmia, sillä hänestä on vain nimi muistokivessä. Hänen taustoja olemme selvittäneet seurakunnan arkistoista. Hän voisi olla enolainen, joka kuoli tuberkuloosiin. Samanlaisia tapauksia Ilomantsissa löytyy kolme muuta. Vuosina 1945 ja 1948 haudattiin ilomantsilaiset miehet sankarihautaan, molemmat kuolivat sodan aikana saamiin sairauksiin (tuberkuloosi). Hautausmaalla on yksi muistomerkki ilman nimeä, siihen löytyy sota-arkistosta vainajan nimi, jota ei ole mainittu aiemmissa kirjallisissa esityksissä. Hautausmaalta löytyy ilomantsilaiselle kaatuneelle kaksi muistokiveä, hänet on arkistotietojen mukaan haudattu kuvassa näkyvän kuusiaidan vieressä olevaan hautaan.  

Ilomantsin sankarihautausmaa

Sankarihaudoissa ja kaukana nykyisen rajan takana venäjän metsissä olevat sankarivainajat odottavat ”ylösnousemusaamua” sinne minne heidät saatettiin tai jätettiin sodan aikana. Heistä useat olivat metsätyöntekijöitä, sekatyömiehiä, metsätyönjohtajia, opettajia, hitsareita, autonasentajia, rajamiehiä, kauppiaita, maanviljelijöitä ja olihan heissä ainakin yksi kanttori. Useita miehiä oli vankilassa, josta  heidät siirrettiin rintamalle, osa heistä kaatui jatkosodan aikana. Kaatuneiden joukossa oli sotamiehistä pataljoonan komentajaan saakka. Näiden sodissa kaatuneitten tai kadonneitten miesten ja kolmen naisen kohtaloista julkaistava kirja valmistunee keväällä 2021. Kirjassa kerron näiden sankarivainajien syntymä- ja kuolinpaikat. Suurimmalla osalla on lyhyt kertomus kaatumis- tai katoamispäivän tapahtumista, sekä minne vainaja on haudattu tai kadonnut. Kirjaan tulee noin 264 sivua ja se on A5 kokoinen. Kirjassa on kymmeniä valokuvia taistelupaikoista sodan ajalta ja 2000 -luvulla venäjän matkoilla ottamiani kuvia. Lisäksi olen liittänyt 189 sotavainajien valokuvaa kirjaan. Kirjassa löytyy myös karttoja taistelupaikoista ja sotilaitten katoamispaikoista. Toivon, että kirjassa kertomani tarinat kertovat nuoremmille sukupolville, mitä heidän esi-isillensä tapahtui sodassa. Tein uuden ennätyksen kirjan kirjoittamisesta, sillä kirjan ensimmäisen vaiheen kirjoittamiseen meni aikaa tasan kuukausi! Kirjan viimeistely tosin vie aikaa oikolukujen ja kuvien muokkauksien kanssa vielä muutaman kuukauden.

Tutkiessani kaatuneitten sankarivainajien taustoja, törmäsin venäläisten propagandalehteen nimeltä Sotilaan Ääni. Lehtileike liittyi 20.6.1943 Levinan Hivakkan vartiopaikalla vangiksi otettuihin ilomantsilaiseen Reino Eroseen ja konekiväärimies Viljo Korhoseen. Korhonen oli isäni komppaniassa konekiväärimiehenä, kuten isäni (2.kkk/JR 9). Viljon kuultiin kesällä 1943 useita kertoja puhumassa kovaäänisten kautta. Hän kehotti ilomantsilaisia antautumaan puna-armeijalle. Samalla hän kehui puna-armeijan oloja hyviksi. Syksyllä 1943 ilmestyi Sotilaan Ääni niminen lehti, jossa ilomantsilainen, Aajevaarasta kotoisin ollut Arvo Pesonen kertoi Korhosen oloista Neuvostoliitossa. Arvo Pesonen oli jäänyt vangiksi samassa Hivakan tukikohdassa 22.8.1943 ja hän pääsi vapaaksi 22.12.1944. Arvo asui Ilomantsissa kuolemaansa saakka 8.1.1971. Reino Eronen julistettiin kuolleeksi, hänestä ei kuulunut mitään vangitsemisen jälkeen. Viljo Korhonen vapautettiin 20.11.1944 ja hän kuoli kymmenen vuotta vapautumisen jälkeen 22.7.1954 (31 vuotiaana). 

Ilomantsilaisen Arvo Pesosen kuva julkaistiin maaliskuussa 1944 Sotilaan Ääni nimisessä Neuvostoliiton propagandalehdessä. Arvon yksikkönä oli Jalkaväkirykmentti 9, 4. komppania kesällä 1942, ennen vangiksi jääntiä (Hivakan tukikohta, Levina). Arvo eleli Ilomantsissa vapautumisesta 22.12.1944 lähtien aina kuolemaansa saakka 8.1.1971.

Sotilaan Ääni lehdessä julkaistiin monien ilomantsilaisten sotavankien terveisiä kotiin, ohessa esimerkkinä ilomantsilaisen Oiva Kuivalaisen terveiset;

Salmin Tulemassa jäi 4. Rajajääkäripataljoonan komentaja majuri Olavi Korhonen  vangiksi 4.7.1944. Hän haavoittui ja lienee vapautunut myöhemmin sodan loppumisen jälkeen? Samassa taistelussa ilomantsilainen komppanianpäällikkö kapteeni Karl Laine kaatui. 

Korhonen lienee ollut korkein upseeri, joka jäi vangiksi sotiemme aikana. Ohessa Korhosen kirjoitukseksi mainittu tarina Sotilaan Äänessä, mutta se lienee ollut pelkkää Propagandaa.

Tälläisen kirjeen saivat kaatuneitten omaiset Mannerheimin nimessä. Eino Eronen kaatui 5.3.1940 Salmin pitäjän Saarijärvellä ja hänet on haudattu Ilomantsin sankarihautausmaalle. Eino oli isäni pikkuserkku ja asui Lutikkavaaran/Louhivaaran alueella. Isäni perhe sai samanlaisen, kun setäni Väinö Kettunen kaatui Bunkkerin tukikohdassa Levinassa 25.4.1942. Alla muutama mallisivu uusimmasta kirjastani.

 

Hyökkäys Tolvajärvellä niminen kirjani julkaistiin elokuussa 2020

Eli tässä on yhden, puolivuotta eläkkeellä olleen, syrjäkylän ukon kertomus eläkeläispäivistä. Vapaapäiviä ei ole ollut, jatketaan edelleen samalla suuntauralla niin pitkään, kun elinpäiviä riittää. Toki paluu entiseen työhön, jossa on kokoenut onnistumisen iloja, on käynyt mielessä. Mutta maamme tulevaisuuden kannalta on tärkeintä, että me eläkeiän saavuttaneet annamme tilaa nuoremmille työelämässä. Työtä riittää kaikille eläkeikäisille. Vapaaehtoistyössä on puutetta tekevistä käsistä ja omalla kohdalla kotiseudun historiatietojen kokoamisessa on vielä puuhasteltavaa moneksi vuodeksi. Jos haluat lukea Ilomantsin ja rajan taaksen jääneiden kylien historiaa, käy vilkaisemassa Kettusviesti -nimistä lehteäni nettisivustolla. Seuraavassa, maaliskuussa 2021 ilmestyvässä lehdessä kerron Salmin pitäjän historiasta.