Talvi 2018 - 2019 on ollut lumen syvyyden ja pakkasten suhteen normaali. Pysyvä lumi tuli marraskuun lopussa ja jouluna oli lunta 15 cm. Tammikuun lopussa lunta oli 65 cm ja pakkasta parhaimmillaan -34 astetta.
Syksy 2018 oli kiireistä aikaa niin töissä, kuin vapaa-ajalla. Julkaisin syyskuussa Itärajan Korpisoturit nimisen kirjani ja sitä on saatavana nettikirjakaupoista paperisena kirjana tai E-kirjana ja siitä kerron tarkemmin blogitekstini alalaidassa. Itärajan Korpisoturit kirjaan olen tehnyt jatko-osan, joka ilmestynee ensi syksynä. Uusi kirja käsittelee Sissipataljoona yhden hyökkäystä Ilomantsista Karhumäkeen 10.7.1941 - 26.2.1942. Kirjan nimeä en vielä julkaise, mutta nimi kertoo syksyn 1941 tapahtumista. Kyseinen kirja on minun viimeinen sotakirjani. Siinä on 270 sivua tekstiä ja runsaasti kuvia. Kirjan koko on A5 ja julkaisupaikka ja kustantaja lienee sama kuin aiemmissa kirjoissani. Aion käydä kirjan tapahtumapaikoilla Vienan Karjalassa kesällä 2019. Kesällä 2019 on tarkoitus käydä myös Korpiselässä ja Tolvajärvellä, jotka olivat vanhoja suomalaiskyliä. Korpiselän kylissä asui vuoteen 1939 saakka kaksi ukkini sisarta perheineen, sekä myös minun tätini Helvi.
Kävimme marraskuussa opiskelijoiden kanssa Goslarissa, Saksassa, joka on koulumme Erasmus+ hankkeen kumppanuuskoulu. Matkalla oli mukana viisi opiskelijaa ja kaksi opettajaa ja samaan aikaan Goslarissa oli 5 opiskelijaa ja kaksi opettajaa Belgiasta.
Tein marraskuussa kuntalaisaloitteen, jotta kuntaamme saataisiin Kansalaissodan aikana kuolleiden punaisten muistomerkki Ilomantsiin. Aloite meni läpi ja näin ilomantsiin saadaan sisällisodassa kuolleiden muistomerkki! Kiitos siitä kuuluu kunnanhallituksen jäsenille ja niille 15 aloitteeseen nimensä laittaneelle ilomantsilaiselle. Monet ilmoittivat kannattavansa esitystä, mutta eivät uskaltaneet laittaa nimeänsä kannatuslistaan. Suomen sisällissota käytiin keväällä 1918 ja siinä olivat vastakkain valkoiset ja punaiset. Sisällissodassa kaatui 20 ilomantsilaista valkoista, pääasiassa Karjalan Kannaksella ja kolmattakymmentä ilomantsilaista haavoittui taisteluissa. Näiden ilomantsilaisveljien kuolema ja haavoittuminen on antanut heidän sukulaisilleen ja jälkeläisilleen syyn vihata punakaartilaisia tai heitä tukeneita ihmisiä, vielä sata vuotta näiden tapahtumien jälkeen. Näin minäkin ajattelin vielä muutama vuosi sitten.
Olen tutkinut Ilomantsin punaisten/punakaartilaisten taustoja. Mitä enemmän olen lukenut sisällissodan syntyyn vaikuttaneita tekijöitä, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, että syy ei ollut näissä punaisissa, vaan silloisen yhteiskunnan ja venäjän valtion aiheuttamat sortotoimet olivat saaneet ihmiset nousemaan yhteiskuntaa ja sen laillista valtaa vastaan. Ilomantsilaisista punaisista vain noin 10 % osallistui jollakin tavalla laillisesti väärään toimintaan.
Mitkä tekijät aiheuttivat Suomen sisällissodan? Suomi oli ennen itsenäisyyttä ollut pitkään venäjän autonominen alue. Vuosina 1904 - 05 venäjä muutti suhtautumistaan Suomeen, silloin alkoi venäjän sortokausi. Vuonna 1914 tsaarin venäjä halusi muuttaa Suomen osaksi Venäjän valtiota, onneksi tämä epäonnistui. Maaliskuussa 1917 tsaari Nikolai erosi tai erotettiin Venäjän keisarin tehtävistä. Maaliskuun 17. päivänä vuonna 1917 erosi silloinen venäläismielinen Suomen senaatti ja lokakuun alussa pidetyissä eduskuntavaaleissa oikeistolaiset voittivat vaalit. Vuonna 1917 oli suomessa enimmillään 125 000 venäläistä sotilasta, joista osa vietiin Saksan rintamalle syksyn 1917 aikana. Kun tsaari kukistui, Suomessa olevat venäläiset sotilaat alkoivat sortaa suomen kansalaisia. Venäläiset sotilaat tekivät silloin raiskauksia, jopa murhia. Suomessa oli ensimmäisen maailmansodan takia pula ruuasta ja jopa nälänhätää. Osaltaan nälänhädän takia Suomessa kapinoitiin senaattia ja maan hallintoa vastaan. Lokakuussa 1917 valta vaihtui venäjällä, siellä bolsevikit ottivat vallan käsiin. Samalla Lenin nousi valtaan.
Suomalaiset alkoivat vaatia syksyllä 1917, että Suomesta tulisi itsenäinen vaöltio. Useita valtuuskuntia kävi silloin syksyllä 1917 senaatissa pyytämässä, että senaatti julistaisi Suomen itsenäiseksi valtioksi. Samaan aikaan Suomen kaupungeissa oli levottomuuksia, lakkoja, ja jopa mellakoita. Marraskuussa 14. alkoi suurlakko Suomessa ja seuraavana päivänä eduskunta julistautui Suomen korkeimmaksi vallanpitäjäksi. Suomen senaatti ei kunnioittanut Leninin venäjän toiveita, vaan Svinhufudin senaatti julisti Suomen itsenäiseksi valtioksi torstaina 6. joulukuuta 1917. Tammikuun 19. päivänä 1918 Mannerheim tuli Vaasaan ja hän perusti virallisesti valkoiset joukot. Punaisten ja valkoisten joukkojen välillä oli useita yhteenottoja tammikuun 1918 aikana. Tammikuun 24. päivänä 1918 piti valkoisten ottaa valta Suomessa, mutta Svinhufvud esti aikeen. Lauantaina tammikuun 26. päivänä Svinhufvud nimesi Mannerheimin Suomen ylipäälliköksi, tämän jälkeen valkoiset aloittivat Vöyrillä kouluttaa sotilaita Suomen armeijaan. Sunnuntaina 27. päivä Mannerheim määräsi Ylihärmässä, että seuraavana päivänä aloitetaan Pohjanmaalla olevien venäläisten sotilaiden aseistariisunta. Tilanne muuttui yön aikana, sillä punaiset joukot, venäläisten sotilaiden tuella, valtasivat Etelä-Suomen kaupungit 28. tammikuuta. Valkoiset joukot siirtyivät Etelä-Suomesta Vaasaan ja Pohjanmaalle. Samana päivänä SDP perusti Kansanvaltuuskunnan, joka alkoi neuvotella Leninin kanssa suomen asemasta Venäjän naapurina. Kansanvaltuuskunnan johtajaksi nimettiin Kullervo Manner. Venäjä lähetti 28. tammikuuta suuren aselastin suomalaisille punakaartilaisille, valkoiset aloittivat samaan aikaan riisua venäläisiä sotilaita aseista Pohjanmaalla, ensimmäisenä Laihialla, Ylistarossa ja Lapualla. Verinen sisällissota oli alkanut Suomessa. Valkoiset etenivät Pohjanmaalta kohti Etelä-Suomea. Tampereella käytiin kovimmat taistelut kevään 1918 aikana. Suomalaiset jääkärit saapuivat Vaasaan 25.2.1918 ja lähtivät Mannerheimin johdolla vapauttamaan punakaartilaisten vallassa olevan Etelä-Suomen. Toukokuun 16. päivänä valkoiset olivat saaneet koko Suomen hallintaan ja lähes 80 000 punaista vangittiin.
Suurin osa ilomantsilaisista 20 - 22 kuolleesta punaisesta kohtasi matkansa pään Tammisaaren vankileirillä. Tietojeni mukaan he eivät ampuneet tai surmanneet ilomantsilaisia valkoisia. Muutamaa ilomantsilaista punakaartilaista epäiltiin osallistumisesta murhaan. Tutkin kesällä 2018 kuolleiden ilomantsilaisten punaisten taustoja ja suurin osa heistä oli tavallisia kunnon kansalaisia, tolokun ihmisiä, jotka akitaattorina toimineet punaisten johtohenkilöt olivat saaneet lähtemään mukaan punakaartiin. Ilomantsissa oli 1917-18 ainoastaan 4 - 6 akitaattoria, heistä kaksi kuoli vankileirillä, loput joko pakenivat, tai saivat tuomion Tammisaaressa. Ilomantsilaisista vain muutama punakaartilainen osallistui vääryyksiin, eikä ilomantsissa sodittu keväällä 1918. Tämän takia ei kaikkia punaisia kannata syyttää vääryyksistä. Ilomantsilaisista punaisista muutama pelastui Tammisaaren vankileiriltä, kun valkoisten puolella olleet tohtori Onni Lackström ja muutama muu valkokaartilainen pelastivat miehiä vankijonoista tai Tammisaaren vankileiriltä. Tietojeni mukaan vain yksi ilomantsilainen punainen teloitettiin Tammisaaressa. Kun punaiset hävisivät vallankumoustaistelun, se oli kuitenkin onni suomalaisille. Jos punaiset olisivat voittaneet sisällisodan, satoja tuhansia suomalaisia olisi kuollut Stalinin vainoissa vuosina 1936 - 1938. Sisällissodassa vuonna 1918 kaatui 37 000 ihmistä, heistä 27 000 oli punaisia. Heidän uhri ei ollut turha, sillä säilytimme itsenäisyytemme, saamme olla vapaassa ja tasa-arvoisessa maassa. Olen lukenut monia kirjoja ja kertomuksia Suomalaisten valkoisten vankileirien oloista ja olen todennut niiden olleen epäinhimillisiä. On myös totta, että punaiset ampuivat vangittuja valkoisia, etenkin huhtikuussa 1918, kun punaisten johtajat pakenivat venäjälle jättäen punakaartilaiset oman onnensa nojaan.
KertomuksiaTammisaaren vankileiriltä, niistä kertoo yhden siellä olleen miehen muistiinpanot: Tammisaaren vankileirin nimi muuttui 1920 Tammisaaren pakkotyölaitokseksi!
Vankileireillä, joiden vartioinnista aluksi vastasi armeija, vieraili toukokuun aikana myös eri puolilta saapuneita suojeluskuntien "lähetystöjä" esittämässä kuolemantuomiovaatimuksia ja etsimässä kotipaikkakunnalleen takaisin vietäviä, joko vapautettaviksi tai ammuttaviksi tarkoitettuja punaisia. Tämä toiminta ei toukokuussa 1918 kohdannut vastusta enempää leirien vastuullisen johdon kuin vartiostojenkaan taholta. Hennalan vankileirillä Lahdessa "vieraili" toukokuun 7. päivänä Kiukaisten suojeluskunnan lähetystö erottelemassa vangituista kiukaislaisista ammuttavat, joista sitten 76 teloitettiin toukokuun 7., 12. ja 14. päivien aikana. Toukokuun 10. päivänä leirillä kävivät Mäntsälän suojeluskunnan edustajat ampumassa tai ammututtamassa 24 mäntsäläläistyttöä ja 14 miestä. Toukokuun 14. päivinä leirille saapuivat Forssan suojeluskunnan asioissa veljekset Jahn, "toinen poliisikomisarjus ja toinen asianajaja", joiden käynnin jälkeen leirillä teloitettiin noin 60 Tammelasta ja Jokioisilta kotoisin olevaa punaista. Kaikkiaan teloitettiin Lahdessa sodan päätyttyä noin 600 punaista.
Vanginvartijat olivat yleensä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta raakoja talonpoikia maaseudulta, joista toiset olivat suorastaan sadisteja. Muistan kolmen vartijan nimet. Nämä ylittivät sadistisuu- dessaan kaikki toiset. Luulen, että jokainen Tammisaaressa kesällä 1918 ollut muistaa varmasti nämä nimet: Vestermark, Suikkanen ja Ketola. Kerron näistä suuruuksista, minkä muistan. Vestermark oli pukeutunut sotilasmalliseen takkiin. Hänellä oli komentohihna olkapäällään ja vyössä roikkui japanilaisen kiveerin pistin. Kun hän kerran haki miehiä töihin hautausmaalle, eivätkä nämä olleet tarpeeksi hanakoita lähtemään, sieppasi hän käteensä pistimen ja alkoi se kädessään ajaa vankeja takaa. Saadessaan jonkun vangin kiinni hän alkoi lyödä ja pistellä tätä pistimellään. Muistan erään vangin saaneen suuren haavan päähänsä ja toisen kylkeensä reijän, josta vuoti pajon verta. Kahakan nähtyään vartiovuorosta vapaana olleet sotilaat (olivat Porin rykmentin miehiä) ottivat Vestermarkin kiinni ja veivät hänet päävartioon. Sitten toimittivat hänen molemmat uhrinsa sairaalaan. Tämän jälkeen ei Vestermarkia muistaakseni enää näkynyt. Ja sitten Suikkanen. Olimme kerran ruokajonossa ja Suikkanen istui tapansa mukaan leipälaatikoitten päällä, joita oli viisi päällekkäin. Näin saattoi hyvin pitää silmällä, ettei kukaan päässyt santsaamaan. Nyt kävi niin, että eräs vangeista pyysi kuppiinsa hiukan lisää. Jakaja, joka myös oli vankeja, kielsi ja käski mennä vain eteenpäin. Suikkanen huomasi tapauksen ja veti pistoolin esiin. Hän huusi: "Mitä se vanki siellä vonkoo". Ja sitten hän ampui miehen, joka ei ollut muuta tehnyt kuin pyytänyt vähäsen lisää soppaa. Mies kaatui heti ja vietiin paareilla pois. En tiedä kuoliko, siihen käsitykseen kuitenkin jäin. Vankien joukosta oli leirille valittu omat sanitäärit, jotka edellisessä tapauksessa myös veivät vangin pois. Edelleen oli vankien keskuudesta valittu järjestysmiehiä, joista suurin osa oli työhönsä erittäin innostuneita. Heillä oli käsivarressaan leveä punainen juova. Heidät oli varustettu tuolinjalan mittaisella karahkalla, jota käyttivät ahkeraan.
Seuraavakin tapaus sattui ruokajonossa. Vankien ruokapaikan vieressä oli käymälä. Se oli maahan kaivettu monttu, jonka päälle oli asetettu riuku, siis tavallinen kenttäkäymälä. Saatuaan pakkiinsa soppaa juoksi eräs vanki suoraan käymälään. Siihen aikaan oli melkein kaikilla vangeilla ripuli. En tiedä, oliko hänellä riukulaan kiire vai juoksiko hän toiselle puolelle vain santsaamistarkoituksessa, mutta vartijana ollut Ketola arveli tarkoituksena kuitenkin olleen santsaamisen. Hän huusi: "Et sinä perkele minua petä". Ja ampui sitten vangin, joka istui housut kintuissa riulla. Tämä putosi siitä monttuun, joka oli puolillaan ulostusta. Kuulin toisilta jälkeenpäin, että kuula oli osunut häntä päähän, joten hän oli kuollut heti.
Tammisaaren vankileirillä kuolleet Ilomantsilaiset punavangit (vuonna 1954 julkaistu lista)
Heiskanen Antti s.18.8.1887 kuollut 26.7.1918
Huotari Heikki Anton s.17.1.1895, k. 7.7.1918 sairauteen, oli 22 vuotias kuollessaan
Häikiö Antti s. 5.9.1895, k. 15.7.1918 oli 24-vuotias kuollessaan
Kettunen Matti s.10.8.1896, k.26.7.1918
Kiiski Juho Petteri s.26.9.1899, k.31.7.1918
Kostinen Juho s.1882 , k.25.6.1918
Louhelainen Otto s.3.5.1882, k.17.7.1918 oli 25-vuotias kuollessaan
Paavilainen Johannes s.16.10.1998, k.12.6.1918
Turunen Risto s.27.3.1885, k.19.7.1918, Tokrajärven punakaartin johtohenkilö
Valjus Eero (Eerikki) s.31.10.1882, k.20.7.1918
Vankileiriltä vapautumisen jälkeen kuolleet
Huohvanainen Aleksander s.20.3.1892, k.21.8.1918
Asumajoelle kuollut
Kettunen Otto s.12.2.1901 Ilajalla, kuollut Asumajoen varteen keväällä 1918 kylmään ja nälkään. Otto pakeni kutsuntoja keväällä 1918 venäjälle, Lupasalmen kylään, mutta lähti sieltä pian tulonsa jälkeen paluumatkalle. Hänet maalliset jäännökset löydettiin heinäkuussa 1918 Asumajoen rannalta , takki pään yli vedettynä.
Tammisaaressa ja muualla 1918 kuolleeksi todetut Ilomantsilaiset
Ikonen Matti Heikinpoika s.8.10.1880, pakeni huhtikuussa 1918 venäjälle ja liittyi siellä bolsevikkien joukkoihin ja kaatui Paateneen taisteluissa.
Kastinen Juho s.22.2.1893, k.25.6.1918 Tammisaaressa sairauteen
Kettunen Matti, murhattu ja Kettunen Matti tapettu (onko kysymyksessä 31.7.1918 kuollut Matti?)
Kontturi Eino s.12.3.1897, k. 5.7.1918 Tammisaari
Joensuussa keväällä 1918 teloitetut
Korhonen Iivar Edvard s. 28.7.1895 Kivilahdessa, ammuttiin Joensuussa 22. helmikuuta 1918.
Karhapää Ivan Vasiljev (Johannes) s.13.7.1884 toimi vuosina 1916 - 1917 Karjalan veljeskunnan kiertävänä uskonnonopettajana (venäläismielinen) mm. Ilomantsin Melaselässä ja Tuupovaaran Sonkajanrannalla. Ivan Karhapää vangittiin Tuupovaaran kirkonkylällä 4.3.1918 kansakoulun pihalta ja hänet ammuttiin Joensuussa 7.3.1918 (asui Tuupovaaran Sonkajanrannalla). Ivan oli värikäs persoona, jonka toimia ei lehtitietojen mukaan vuonna 1917 Ilomantsin ortodoksitkaan hyväksyneet? Vanhoissa lehdissä mm. Aamunkoitossa ja Laatokassa kirjoitettiin toukokuussa 1917, että Karhapää oli erotettu Ilomantsin ort. seurakunnan neuvostosta ja syynä oli lehden mukaan ollut Ilomantsilaisten kreikanuskoisten vainoaminen. Muutamassa lehtiartikkelissa kerrottiin, että Ivan oli venäläistämisen kannattaja ja hän opetti mm. Sonkajanrannalla venäjää. Lisäksi kerrottiin, että Sonkajanrannan koulun kulut Ivan maksoi venäläisten antamilla rahoilla. Vielä eräässä artikkelissa kerrottiin, että Ivan ei hyväksynyt Ilomantsilaisten ortodoksien keskusteluyhteyttä luterilaiseen seurakuntaan. En tiedä onko lehdissä kerrotuissa asioissa mitään perää, mutta ketä kiinnostaa, lukekaa vuosien 1916 - 1918 sanomalehtiä, joista löytyy kymmeniä sivuja kertomuksia Johanneksesta, niin saatte jonkinlaisen kuvan Ivan Vasiljev Karhapään värikkäästä elämästä Ilomantsissa!? Ivan Vasiljevin Teloituksen perusteeksi ilmoitettiin 7.3.1918, että Karhapää oli venäläisten kätyri, piti yhteyttä venäläisiin henkilöihin ja että Karhapää oli tehnyt useita ilmiantoja ilomantsilaisista ja tuupovaaralaisista venäläiselle kenraalikuvernöörille Mihail Aleksandrovits Stahovitsille keväällä 1917, sekä Sortavalan piispalle Serafimille (Aleksadr Ioannovits Lukjanov) vuoden 1917 aikana. Stahovits ei hyväksynyt Suomen itsenäistymispyrkimyksiä ja sen takia hänen ystävä Ivan Vasiljev joutui valkoisten tulilinjalle. Ilmiantoja käsiteltiin toukokuussa 1917 Ilomantsin kansallistalolla pidetyssä kokouksessa, jossa oli paikalla mm. Ilomantsin nimismies Kuivalainen. Ivan Vasiljev Karhapää ei kuulunut varsinaisesti punakaartiin, vaan häntä syytettiin venäläismielisyydestä ja venäläisten kanssa vehkeilystä. Luin kymmeniä sivuja Ivan Vasiljevistä kertovia historiatietoja ja niiden perusteella Karhapäätä ei tapettu uskontonsa takia, vaan monien venäläisyhteyksiensä takia. Johannes (Ivan Vasiljev) Karhapää haudattiin 13.12.1918 Kokonniemen kalmistoon ja saattoväkenä oli vaimo Anna karhapää os. Toroskainen, Johanneksen poika, kaksi Johanneksen veljeä, sekä muita sukulaisia ja tuttavia. Joulukuussa 2018 Johannes (Ivan Vasiljev) Karhapää kanonisoitiin Suomen ortodoksikirkon pyhäksi?!
2000-luvulla julkaistut punaisten kuolleet
Laatikainen Otto s.1.1.1893, k.16.7.1918 Tammisaaressa
Pussinen Arvid, s.10.5.1893, k. 30.7.1918 Tammisaaressa
Rasi Adam k.12.7.1918 Tammisaaressa
Rissanen Bernard s.16.10.1881, k.11.6.1918 Tammisaari
Sormunen Otto k.13.8.1918, k. 13.8.1918 Tammisaari
Tossavainen Johannes s.13.1.1893, k.6.8.1918 Tammisaaressa
Itärajan korpisoturit niminen kirja
Täällä Itä-Suomessa suurin osa kirjailijoista hakee avustusta kunnilta ja yhteisöiltä kirjan tekemiseen, koska vain 3 % kirjailijoista pystyy saamaan kirjoista täysin elantonsa. Suomalaisten kirjailijoiden keskitulo on 8 900 € ja tästä tulosta 80 % on apurahaa. Huh?! Monille kirjantekijöille ensimmäinen ajatus kirjan tekemisestä on se, että mistä haetaan rahaa kirjan tekemiseen.
Sotahistoriaa käsittelevien kirjojen tekemiseen en ole anonut, enkä saanut avustuksia. Ehkä syynä siihen on ollut se, että synnyin vähävaraiseen kotiin. Isäni ei halunnut hakea, eikä hakenut armopaloja yhteiskunnalta, vaikka elimme köyhyysrajalla. Nuoruudessa olin kolme kuukautta kortistossa ja sen jälkeen kortiston johtaja Väinö käski minun painua töihin ja kiertää kaukaa hänen toimistoa. Sen jälkeen en ole tarvinnut yhteiskunnan tukea, sillä muistissa on ollut jo edesmenneen Väinön sanat.
Omalla kohdalla kirjoittaminen on vain yksi harrastus ja saan toimeentuloni erityisopettajan työstä. Ei näillä kirjoista saaduista tuloista saa edes "voita leivän päälle", kuten sanotaan Suomessa. Saan tekemistä kirjoistani kustantajaltani vain roposia, joilla pystyn kustantamaan kirjan teossa tarvittavat tutustumismatkat rajan takana oleviin paikkoihin, joten ei kannata kenenkään olla kateellinen. Tämä uusin kirjani on kahdeksas kirjani ja neljäs Suomen ja Neuvostoliiton välistä sotahistoriaa käsittelevä kirja. Kirja kertoo Itärajan Korpipartioiden toiminnasta kahden viikon ajalta heinäkuun alussa 1941.
Sotahistoriaa käsittelevien kirjojen kirjoittamisen aikana olen käynyt useita kertoja kirjoissa kerrotuissa paikoissa nykyisen Venäjän maaperällä, sekä Ilomantsin ja Tuupovaaran rajavyöhykkeellä. Näihin matkoihin on mennyt sekä vapaa-aikaa, että rahaa. Matkat ovat kuitenkin olleet avainasemassa kirjan viimestelyvaiheessa. Tänä kesänä kävin Itärajan Korpisoturit kirjan teon aikana Suomen ja Venäjän rajavyöhykkeellä, sekä Loimolan kunnan alueella Venäjällä. Seuraavaan kirjani ilmestyy ensi syksynä ja se on jatko-osa Itärajan Korpisoturit kirjaani.
Linkit kirjakauppoihin:
ISBN 9789528004783. Paperisen kirjan hinta on 17.50 ja E-kirjan 10,99 €uroa.
Kirjaa myy Ilomantsin Kirjakauppa ja seuraavat nettikirjakaupat:
www.bod.fi
(https://www.bod.fi/kirjakauppa/itaerajan-korpisoturit-ensio-kettunen-9789528004783).
Adlibris (https://www.adlibris.com/fi/kirja/itarajan-korpisoturit-9789528004783)
CDON (https://cdon.fi/kirjat/ensio-kettunen/itarajan-korpisoturit-45340930)
Amazon
(https://www.amazon.com/s/ref=nb_sb_noss?url=search-alias%3Dstripbooks&field-keywords=Itärajan+Korpisoturit&rh=n%3A283155%2Ck%3AItärajan+Korpisoturit)
Suuri Suomalainen kirjakerho (https://www.sskk.fi/itarajan-korpisoturit.html)
Suomalainen kirjakauppa
(http://www.suomalainen.com/webapp/wcs/stores/servlet/fi/skk/kirjailijahaku/Kettunen&&Ensio#facet:&productBeginIndex:0&orderBy:&pageView:grid&minPrice:&maxPrice:&pageSize:&)
Prisma: https://www.prisma.fi/fi/prisma/itarajan-korpisoturit-pehmeakantinen-kirja
Elisa Kirja: https://kirja.elisa.fi/haku/kaikki?q=ensio%20K
Kirjan viimeistelytyöt vei lähes kaiken vapaa-ajan kesällä ja syksyllä 2018. Itärajan Korpisoturit kirjaan
olen koonnut kymmenien suomalaispartioiden kertomuksia itärajan yli tehdyistä
tiedusteluretkistä kesäkuun ja heinäkuun 1941 aikana. Kirjassa mainitut henkilöt
ovat aitoja ja olen kirjannut heidät heidän oikeilla nimillä. Kirja on
pehmeäkantinen, A5 kokoinen, liimasidottu ja siinä on 332 sivua. Kirja tulee myös kirjastoihin syksyn aikana. Aiempina syksyinä olen kirjoittanut Levinan miehet, Kuolema Syvärillä ja Verinen marssi nimiset kirjat. Niissä kerroin jatkosodan sotatapahtumista JR 9 miesten kertomuksina. Uusin kirjani, Itärajan Korpisoturit, kertoo Ilomantsin, Korpiselän ja Tohmajärven rajakomppanioiden alueella tapahtuneista partioretkistä rajan taakse neuvostokarjalaan. Ennen jatkosotaa, välirauhan aikana 1940 - 1941, neuvostoarmeija vei vankileireille tai teloitti suomalaiset tiedustelijat, jotka jäivät kiinni rajan takana. Rajan taakse menneistä tai viedyistä suomalaisista katosi ennen jatkosotaa 212 suomalaista siviiliä tai sotilasta. Heistä vain 79 henkeä palasi takaisin Suomeen.
Syksy 2018 oli kiireistä aikaa niin töissä, kuin vapaa-ajalla. Julkaisin syyskuussa Itärajan Korpisoturit nimisen kirjani ja sitä on saatavana nettikirjakaupoista paperisena kirjana tai E-kirjana ja siitä kerron tarkemmin blogitekstini alalaidassa. Itärajan Korpisoturit kirjaan olen tehnyt jatko-osan, joka ilmestynee ensi syksynä. Uusi kirja käsittelee Sissipataljoona yhden hyökkäystä Ilomantsista Karhumäkeen 10.7.1941 - 26.2.1942. Kirjan nimeä en vielä julkaise, mutta nimi kertoo syksyn 1941 tapahtumista. Kyseinen kirja on minun viimeinen sotakirjani. Siinä on 270 sivua tekstiä ja runsaasti kuvia. Kirjan koko on A5 ja julkaisupaikka ja kustantaja lienee sama kuin aiemmissa kirjoissani. Aion käydä kirjan tapahtumapaikoilla Vienan Karjalassa kesällä 2019. Kesällä 2019 on tarkoitus käydä myös Korpiselässä ja Tolvajärvellä, jotka olivat vanhoja suomalaiskyliä. Korpiselän kylissä asui vuoteen 1939 saakka kaksi ukkini sisarta perheineen, sekä myös minun tätini Helvi.
Kävimme marraskuussa opiskelijoiden kanssa Goslarissa, Saksassa, joka on koulumme Erasmus+ hankkeen kumppanuuskoulu. Matkalla oli mukana viisi opiskelijaa ja kaksi opettajaa ja samaan aikaan Goslarissa oli 5 opiskelijaa ja kaksi opettajaa Belgiasta.
Kuvassa opiskelijoita ja opettajia saksasta, belgiasta ja suomesta 22.11.2018.
Opiskelijat ja opettajat Goslarin keskustassa 20.11.2018
Tein marraskuussa kuntalaisaloitteen, jotta kuntaamme saataisiin Kansalaissodan aikana kuolleiden punaisten muistomerkki Ilomantsiin. Aloite meni läpi ja näin ilomantsiin saadaan sisällisodassa kuolleiden muistomerkki! Kiitos siitä kuuluu kunnanhallituksen jäsenille ja niille 15 aloitteeseen nimensä laittaneelle ilomantsilaiselle. Monet ilmoittivat kannattavansa esitystä, mutta eivät uskaltaneet laittaa nimeänsä kannatuslistaan. Suomen sisällissota käytiin keväällä 1918 ja siinä olivat vastakkain valkoiset ja punaiset. Sisällissodassa kaatui 20 ilomantsilaista valkoista, pääasiassa Karjalan Kannaksella ja kolmattakymmentä ilomantsilaista haavoittui taisteluissa. Näiden ilomantsilaisveljien kuolema ja haavoittuminen on antanut heidän sukulaisilleen ja jälkeläisilleen syyn vihata punakaartilaisia tai heitä tukeneita ihmisiä, vielä sata vuotta näiden tapahtumien jälkeen. Näin minäkin ajattelin vielä muutama vuosi sitten.
Olen tutkinut Ilomantsin punaisten/punakaartilaisten taustoja. Mitä enemmän olen lukenut sisällissodan syntyyn vaikuttaneita tekijöitä, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, että syy ei ollut näissä punaisissa, vaan silloisen yhteiskunnan ja venäjän valtion aiheuttamat sortotoimet olivat saaneet ihmiset nousemaan yhteiskuntaa ja sen laillista valtaa vastaan. Ilomantsilaisista punaisista vain noin 10 % osallistui jollakin tavalla laillisesti väärään toimintaan.
Mitkä tekijät aiheuttivat Suomen sisällissodan? Suomi oli ennen itsenäisyyttä ollut pitkään venäjän autonominen alue. Vuosina 1904 - 05 venäjä muutti suhtautumistaan Suomeen, silloin alkoi venäjän sortokausi. Vuonna 1914 tsaarin venäjä halusi muuttaa Suomen osaksi Venäjän valtiota, onneksi tämä epäonnistui. Maaliskuussa 1917 tsaari Nikolai erosi tai erotettiin Venäjän keisarin tehtävistä. Maaliskuun 17. päivänä vuonna 1917 erosi silloinen venäläismielinen Suomen senaatti ja lokakuun alussa pidetyissä eduskuntavaaleissa oikeistolaiset voittivat vaalit. Vuonna 1917 oli suomessa enimmillään 125 000 venäläistä sotilasta, joista osa vietiin Saksan rintamalle syksyn 1917 aikana. Kun tsaari kukistui, Suomessa olevat venäläiset sotilaat alkoivat sortaa suomen kansalaisia. Venäläiset sotilaat tekivät silloin raiskauksia, jopa murhia. Suomessa oli ensimmäisen maailmansodan takia pula ruuasta ja jopa nälänhätää. Osaltaan nälänhädän takia Suomessa kapinoitiin senaattia ja maan hallintoa vastaan. Lokakuussa 1917 valta vaihtui venäjällä, siellä bolsevikit ottivat vallan käsiin. Samalla Lenin nousi valtaan.
Suomalaiset alkoivat vaatia syksyllä 1917, että Suomesta tulisi itsenäinen vaöltio. Useita valtuuskuntia kävi silloin syksyllä 1917 senaatissa pyytämässä, että senaatti julistaisi Suomen itsenäiseksi valtioksi. Samaan aikaan Suomen kaupungeissa oli levottomuuksia, lakkoja, ja jopa mellakoita. Marraskuussa 14. alkoi suurlakko Suomessa ja seuraavana päivänä eduskunta julistautui Suomen korkeimmaksi vallanpitäjäksi. Suomen senaatti ei kunnioittanut Leninin venäjän toiveita, vaan Svinhufudin senaatti julisti Suomen itsenäiseksi valtioksi torstaina 6. joulukuuta 1917. Tammikuun 19. päivänä 1918 Mannerheim tuli Vaasaan ja hän perusti virallisesti valkoiset joukot. Punaisten ja valkoisten joukkojen välillä oli useita yhteenottoja tammikuun 1918 aikana. Tammikuun 24. päivänä 1918 piti valkoisten ottaa valta Suomessa, mutta Svinhufvud esti aikeen. Lauantaina tammikuun 26. päivänä Svinhufvud nimesi Mannerheimin Suomen ylipäälliköksi, tämän jälkeen valkoiset aloittivat Vöyrillä kouluttaa sotilaita Suomen armeijaan. Sunnuntaina 27. päivä Mannerheim määräsi Ylihärmässä, että seuraavana päivänä aloitetaan Pohjanmaalla olevien venäläisten sotilaiden aseistariisunta. Tilanne muuttui yön aikana, sillä punaiset joukot, venäläisten sotilaiden tuella, valtasivat Etelä-Suomen kaupungit 28. tammikuuta. Valkoiset joukot siirtyivät Etelä-Suomesta Vaasaan ja Pohjanmaalle. Samana päivänä SDP perusti Kansanvaltuuskunnan, joka alkoi neuvotella Leninin kanssa suomen asemasta Venäjän naapurina. Kansanvaltuuskunnan johtajaksi nimettiin Kullervo Manner. Venäjä lähetti 28. tammikuuta suuren aselastin suomalaisille punakaartilaisille, valkoiset aloittivat samaan aikaan riisua venäläisiä sotilaita aseista Pohjanmaalla, ensimmäisenä Laihialla, Ylistarossa ja Lapualla. Verinen sisällissota oli alkanut Suomessa. Valkoiset etenivät Pohjanmaalta kohti Etelä-Suomea. Tampereella käytiin kovimmat taistelut kevään 1918 aikana. Suomalaiset jääkärit saapuivat Vaasaan 25.2.1918 ja lähtivät Mannerheimin johdolla vapauttamaan punakaartilaisten vallassa olevan Etelä-Suomen. Toukokuun 16. päivänä valkoiset olivat saaneet koko Suomen hallintaan ja lähes 80 000 punaista vangittiin.
Suurin osa ilomantsilaisista 20 - 22 kuolleesta punaisesta kohtasi matkansa pään Tammisaaren vankileirillä. Tietojeni mukaan he eivät ampuneet tai surmanneet ilomantsilaisia valkoisia. Muutamaa ilomantsilaista punakaartilaista epäiltiin osallistumisesta murhaan. Tutkin kesällä 2018 kuolleiden ilomantsilaisten punaisten taustoja ja suurin osa heistä oli tavallisia kunnon kansalaisia, tolokun ihmisiä, jotka akitaattorina toimineet punaisten johtohenkilöt olivat saaneet lähtemään mukaan punakaartiin. Ilomantsissa oli 1917-18 ainoastaan 4 - 6 akitaattoria, heistä kaksi kuoli vankileirillä, loput joko pakenivat, tai saivat tuomion Tammisaaressa. Ilomantsilaisista vain muutama punakaartilainen osallistui vääryyksiin, eikä ilomantsissa sodittu keväällä 1918. Tämän takia ei kaikkia punaisia kannata syyttää vääryyksistä. Ilomantsilaisista punaisista muutama pelastui Tammisaaren vankileiriltä, kun valkoisten puolella olleet tohtori Onni Lackström ja muutama muu valkokaartilainen pelastivat miehiä vankijonoista tai Tammisaaren vankileiriltä. Tietojeni mukaan vain yksi ilomantsilainen punainen teloitettiin Tammisaaressa. Kun punaiset hävisivät vallankumoustaistelun, se oli kuitenkin onni suomalaisille. Jos punaiset olisivat voittaneet sisällisodan, satoja tuhansia suomalaisia olisi kuollut Stalinin vainoissa vuosina 1936 - 1938. Sisällissodassa vuonna 1918 kaatui 37 000 ihmistä, heistä 27 000 oli punaisia. Heidän uhri ei ollut turha, sillä säilytimme itsenäisyytemme, saamme olla vapaassa ja tasa-arvoisessa maassa. Olen lukenut monia kirjoja ja kertomuksia Suomalaisten valkoisten vankileirien oloista ja olen todennut niiden olleen epäinhimillisiä. On myös totta, että punaiset ampuivat vangittuja valkoisia, etenkin huhtikuussa 1918, kun punaisten johtajat pakenivat venäjälle jättäen punakaartilaiset oman onnensa nojaan.
KertomuksiaTammisaaren vankileiriltä, niistä kertoo yhden siellä olleen miehen muistiinpanot: Tammisaaren vankileirin nimi muuttui 1920 Tammisaaren pakkotyölaitokseksi!
Vankileireillä, joiden vartioinnista aluksi vastasi armeija, vieraili toukokuun aikana myös eri puolilta saapuneita suojeluskuntien "lähetystöjä" esittämässä kuolemantuomiovaatimuksia ja etsimässä kotipaikkakunnalleen takaisin vietäviä, joko vapautettaviksi tai ammuttaviksi tarkoitettuja punaisia. Tämä toiminta ei toukokuussa 1918 kohdannut vastusta enempää leirien vastuullisen johdon kuin vartiostojenkaan taholta. Hennalan vankileirillä Lahdessa "vieraili" toukokuun 7. päivänä Kiukaisten suojeluskunnan lähetystö erottelemassa vangituista kiukaislaisista ammuttavat, joista sitten 76 teloitettiin toukokuun 7., 12. ja 14. päivien aikana. Toukokuun 10. päivänä leirillä kävivät Mäntsälän suojeluskunnan edustajat ampumassa tai ammututtamassa 24 mäntsäläläistyttöä ja 14 miestä. Toukokuun 14. päivinä leirille saapuivat Forssan suojeluskunnan asioissa veljekset Jahn, "toinen poliisikomisarjus ja toinen asianajaja", joiden käynnin jälkeen leirillä teloitettiin noin 60 Tammelasta ja Jokioisilta kotoisin olevaa punaista. Kaikkiaan teloitettiin Lahdessa sodan päätyttyä noin 600 punaista.
Vanginvartijat olivat yleensä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta raakoja talonpoikia maaseudulta, joista toiset olivat suorastaan sadisteja. Muistan kolmen vartijan nimet. Nämä ylittivät sadistisuu- dessaan kaikki toiset. Luulen, että jokainen Tammisaaressa kesällä 1918 ollut muistaa varmasti nämä nimet: Vestermark, Suikkanen ja Ketola. Kerron näistä suuruuksista, minkä muistan. Vestermark oli pukeutunut sotilasmalliseen takkiin. Hänellä oli komentohihna olkapäällään ja vyössä roikkui japanilaisen kiveerin pistin. Kun hän kerran haki miehiä töihin hautausmaalle, eivätkä nämä olleet tarpeeksi hanakoita lähtemään, sieppasi hän käteensä pistimen ja alkoi se kädessään ajaa vankeja takaa. Saadessaan jonkun vangin kiinni hän alkoi lyödä ja pistellä tätä pistimellään. Muistan erään vangin saaneen suuren haavan päähänsä ja toisen kylkeensä reijän, josta vuoti pajon verta. Kahakan nähtyään vartiovuorosta vapaana olleet sotilaat (olivat Porin rykmentin miehiä) ottivat Vestermarkin kiinni ja veivät hänet päävartioon. Sitten toimittivat hänen molemmat uhrinsa sairaalaan. Tämän jälkeen ei Vestermarkia muistaakseni enää näkynyt. Ja sitten Suikkanen. Olimme kerran ruokajonossa ja Suikkanen istui tapansa mukaan leipälaatikoitten päällä, joita oli viisi päällekkäin. Näin saattoi hyvin pitää silmällä, ettei kukaan päässyt santsaamaan. Nyt kävi niin, että eräs vangeista pyysi kuppiinsa hiukan lisää. Jakaja, joka myös oli vankeja, kielsi ja käski mennä vain eteenpäin. Suikkanen huomasi tapauksen ja veti pistoolin esiin. Hän huusi: "Mitä se vanki siellä vonkoo". Ja sitten hän ampui miehen, joka ei ollut muuta tehnyt kuin pyytänyt vähäsen lisää soppaa. Mies kaatui heti ja vietiin paareilla pois. En tiedä kuoliko, siihen käsitykseen kuitenkin jäin. Vankien joukosta oli leirille valittu omat sanitäärit, jotka edellisessä tapauksessa myös veivät vangin pois. Edelleen oli vankien keskuudesta valittu järjestysmiehiä, joista suurin osa oli työhönsä erittäin innostuneita. Heillä oli käsivarressaan leveä punainen juova. Heidät oli varustettu tuolinjalan mittaisella karahkalla, jota käyttivät ahkeraan.
Seuraavakin tapaus sattui ruokajonossa. Vankien ruokapaikan vieressä oli käymälä. Se oli maahan kaivettu monttu, jonka päälle oli asetettu riuku, siis tavallinen kenttäkäymälä. Saatuaan pakkiinsa soppaa juoksi eräs vanki suoraan käymälään. Siihen aikaan oli melkein kaikilla vangeilla ripuli. En tiedä, oliko hänellä riukulaan kiire vai juoksiko hän toiselle puolelle vain santsaamistarkoituksessa, mutta vartijana ollut Ketola arveli tarkoituksena kuitenkin olleen santsaamisen. Hän huusi: "Et sinä perkele minua petä". Ja ampui sitten vangin, joka istui housut kintuissa riulla. Tämä putosi siitä monttuun, joka oli puolillaan ulostusta. Kuulin toisilta jälkeenpäin, että kuula oli osunut häntä päähän, joten hän oli kuollut heti.
Tammisaaren vankileirillä kuolleet Ilomantsilaiset punavangit (vuonna 1954 julkaistu lista)
Heiskanen Antti s.18.8.1887 kuollut 26.7.1918
Huotari Heikki Anton s.17.1.1895, k. 7.7.1918 sairauteen, oli 22 vuotias kuollessaan
Häikiö Antti s. 5.9.1895, k. 15.7.1918 oli 24-vuotias kuollessaan
Kettunen Matti s.10.8.1896, k.26.7.1918
Kiiski Juho Petteri s.26.9.1899, k.31.7.1918
Kostinen Juho s.1882 , k.25.6.1918
Louhelainen Otto s.3.5.1882, k.17.7.1918 oli 25-vuotias kuollessaan
Paavilainen Johannes s.16.10.1998, k.12.6.1918
Turunen Risto s.27.3.1885, k.19.7.1918, Tokrajärven punakaartin johtohenkilö
Valjus Eero (Eerikki) s.31.10.1882, k.20.7.1918
Vankileiriltä vapautumisen jälkeen kuolleet
Huohvanainen Aleksander s.20.3.1892, k.21.8.1918
Asumajoelle kuollut
Kettunen Otto s.12.2.1901 Ilajalla, kuollut Asumajoen varteen keväällä 1918 kylmään ja nälkään. Otto pakeni kutsuntoja keväällä 1918 venäjälle, Lupasalmen kylään, mutta lähti sieltä pian tulonsa jälkeen paluumatkalle. Hänet maalliset jäännökset löydettiin heinäkuussa 1918 Asumajoen rannalta , takki pään yli vedettynä.
Tammisaaressa ja muualla 1918 kuolleeksi todetut Ilomantsilaiset
Ikonen Matti Heikinpoika s.8.10.1880, pakeni huhtikuussa 1918 venäjälle ja liittyi siellä bolsevikkien joukkoihin ja kaatui Paateneen taisteluissa.
Kastinen Juho s.22.2.1893, k.25.6.1918 Tammisaaressa sairauteen
Kettunen Matti, murhattu ja Kettunen Matti tapettu (onko kysymyksessä 31.7.1918 kuollut Matti?)
Kontturi Eino s.12.3.1897, k. 5.7.1918 Tammisaari
Joensuussa keväällä 1918 teloitetut
Korhonen Iivar Edvard s. 28.7.1895 Kivilahdessa, ammuttiin Joensuussa 22. helmikuuta 1918.
Karhapää Ivan Vasiljev (Johannes) s.13.7.1884 toimi vuosina 1916 - 1917 Karjalan veljeskunnan kiertävänä uskonnonopettajana (venäläismielinen) mm. Ilomantsin Melaselässä ja Tuupovaaran Sonkajanrannalla. Ivan Karhapää vangittiin Tuupovaaran kirkonkylällä 4.3.1918 kansakoulun pihalta ja hänet ammuttiin Joensuussa 7.3.1918 (asui Tuupovaaran Sonkajanrannalla). Ivan oli värikäs persoona, jonka toimia ei lehtitietojen mukaan vuonna 1917 Ilomantsin ortodoksitkaan hyväksyneet? Vanhoissa lehdissä mm. Aamunkoitossa ja Laatokassa kirjoitettiin toukokuussa 1917, että Karhapää oli erotettu Ilomantsin ort. seurakunnan neuvostosta ja syynä oli lehden mukaan ollut Ilomantsilaisten kreikanuskoisten vainoaminen. Muutamassa lehtiartikkelissa kerrottiin, että Ivan oli venäläistämisen kannattaja ja hän opetti mm. Sonkajanrannalla venäjää. Lisäksi kerrottiin, että Sonkajanrannan koulun kulut Ivan maksoi venäläisten antamilla rahoilla. Vielä eräässä artikkelissa kerrottiin, että Ivan ei hyväksynyt Ilomantsilaisten ortodoksien keskusteluyhteyttä luterilaiseen seurakuntaan. En tiedä onko lehdissä kerrotuissa asioissa mitään perää, mutta ketä kiinnostaa, lukekaa vuosien 1916 - 1918 sanomalehtiä, joista löytyy kymmeniä sivuja kertomuksia Johanneksesta, niin saatte jonkinlaisen kuvan Ivan Vasiljev Karhapään värikkäästä elämästä Ilomantsissa!? Ivan Vasiljevin Teloituksen perusteeksi ilmoitettiin 7.3.1918, että Karhapää oli venäläisten kätyri, piti yhteyttä venäläisiin henkilöihin ja että Karhapää oli tehnyt useita ilmiantoja ilomantsilaisista ja tuupovaaralaisista venäläiselle kenraalikuvernöörille Mihail Aleksandrovits Stahovitsille keväällä 1917, sekä Sortavalan piispalle Serafimille (Aleksadr Ioannovits Lukjanov) vuoden 1917 aikana. Stahovits ei hyväksynyt Suomen itsenäistymispyrkimyksiä ja sen takia hänen ystävä Ivan Vasiljev joutui valkoisten tulilinjalle. Ilmiantoja käsiteltiin toukokuussa 1917 Ilomantsin kansallistalolla pidetyssä kokouksessa, jossa oli paikalla mm. Ilomantsin nimismies Kuivalainen. Ivan Vasiljev Karhapää ei kuulunut varsinaisesti punakaartiin, vaan häntä syytettiin venäläismielisyydestä ja venäläisten kanssa vehkeilystä. Luin kymmeniä sivuja Ivan Vasiljevistä kertovia historiatietoja ja niiden perusteella Karhapäätä ei tapettu uskontonsa takia, vaan monien venäläisyhteyksiensä takia. Johannes (Ivan Vasiljev) Karhapää haudattiin 13.12.1918 Kokonniemen kalmistoon ja saattoväkenä oli vaimo Anna karhapää os. Toroskainen, Johanneksen poika, kaksi Johanneksen veljeä, sekä muita sukulaisia ja tuttavia. Joulukuussa 2018 Johannes (Ivan Vasiljev) Karhapää kanonisoitiin Suomen ortodoksikirkon pyhäksi?!
2000-luvulla julkaistut punaisten kuolleet
Laatikainen Otto s.1.1.1893, k.16.7.1918 Tammisaaressa
Pussinen Arvid, s.10.5.1893, k. 30.7.1918 Tammisaaressa
Rasi Adam k.12.7.1918 Tammisaaressa
Rissanen Bernard s.16.10.1881, k.11.6.1918 Tammisaari
Sormunen Otto k.13.8.1918, k. 13.8.1918 Tammisaari
Tossavainen Johannes s.13.1.1893, k.6.8.1918 Tammisaaressa
1918 KANSALAISSODASSA KUOLLEIDEN ILOMANTSILAISTEN PUNAISTEN
LUETTELO
HEISKANEN ANTTI, TAMMISAARI 26.7.1918
HUOTARI HEIKKI, TAMMISAARI 7.7.1918
HÄIKIÖ ANTTI, TAMMISAARI 15.7.1918
KASTINEN JUHO, TAMMISAARI 25.6.1918
KETTUNEN MATTI, TAMMISAARI 26.7.1918
KIISKI JUHO, TAMMISAARI 31.7.1918
KONTTURI EINO, TAMMISAARI 5.7.1918
KOSTINEN JUHO, TAMMISAARI 25.6.1918
LAATIKAINEN OTTO, TAMMISAARI 16.7.1918
LOUHELAINEN OTTO, TAMMISAARI 17.7.1918
PAAVILAINEN JOHANNES, TAMMISAARI 12.6.1918
PUSSINEN ARVID, TAMMISAARI 30.7.1918
RASI ARVID, TAMMISAARI 12.7.1918
RISSANEN BERNAND, TAMMISAARI 11.6.1918
SORMUNEN OTTO, TAMMISAARI 13.8.1918
TOSSAVAINEN JOHANNES, TAMMISAARI 6.8.1918
TURUNEN RISTO, TAMMISAARI 19.7.1918
VALJUS EERO, TAMMISAARI 20.7.1918
HUOHVANAINEN ALEKSANDER, ILOMANTSI 21.8.1918
KARHAPÄÄ IVAN, JOENSUU 7.3.1918
KORHONEN IIVAR, JOENSUU 22.2.1918
KETTUNEN OTTO, ASUMAJOKI 1918
IKONEN MATTI, PAATENE 1918
Itärajan korpisoturit niminen kirja
Täällä Itä-Suomessa suurin osa kirjailijoista hakee avustusta kunnilta ja yhteisöiltä kirjan tekemiseen, koska vain 3 % kirjailijoista pystyy saamaan kirjoista täysin elantonsa. Suomalaisten kirjailijoiden keskitulo on 8 900 € ja tästä tulosta 80 % on apurahaa. Huh?! Monille kirjantekijöille ensimmäinen ajatus kirjan tekemisestä on se, että mistä haetaan rahaa kirjan tekemiseen.
Sotahistoriaa käsittelevien kirjojen tekemiseen en ole anonut, enkä saanut avustuksia. Ehkä syynä siihen on ollut se, että synnyin vähävaraiseen kotiin. Isäni ei halunnut hakea, eikä hakenut armopaloja yhteiskunnalta, vaikka elimme köyhyysrajalla. Nuoruudessa olin kolme kuukautta kortistossa ja sen jälkeen kortiston johtaja Väinö käski minun painua töihin ja kiertää kaukaa hänen toimistoa. Sen jälkeen en ole tarvinnut yhteiskunnan tukea, sillä muistissa on ollut jo edesmenneen Väinön sanat.
Omalla kohdalla kirjoittaminen on vain yksi harrastus ja saan toimeentuloni erityisopettajan työstä. Ei näillä kirjoista saaduista tuloista saa edes "voita leivän päälle", kuten sanotaan Suomessa. Saan tekemistä kirjoistani kustantajaltani vain roposia, joilla pystyn kustantamaan kirjan teossa tarvittavat tutustumismatkat rajan takana oleviin paikkoihin, joten ei kannata kenenkään olla kateellinen. Tämä uusin kirjani on kahdeksas kirjani ja neljäs Suomen ja Neuvostoliiton välistä sotahistoriaa käsittelevä kirja. Kirja kertoo Itärajan Korpipartioiden toiminnasta kahden viikon ajalta heinäkuun alussa 1941.
Sotahistoriaa käsittelevien kirjojen kirjoittamisen aikana olen käynyt useita kertoja kirjoissa kerrotuissa paikoissa nykyisen Venäjän maaperällä, sekä Ilomantsin ja Tuupovaaran rajavyöhykkeellä. Näihin matkoihin on mennyt sekä vapaa-aikaa, että rahaa. Matkat ovat kuitenkin olleet avainasemassa kirjan viimestelyvaiheessa. Tänä kesänä kävin Itärajan Korpisoturit kirjan teon aikana Suomen ja Venäjän rajavyöhykkeellä, sekä Loimolan kunnan alueella Venäjällä. Seuraavaan kirjani ilmestyy ensi syksynä ja se on jatko-osa Itärajan Korpisoturit kirjaani.
Linkit kirjakauppoihin:
ISBN 9789528004783. Paperisen kirjan hinta on 17.50 ja E-kirjan 10,99 €uroa.
Kirjaa myy Ilomantsin Kirjakauppa ja seuraavat nettikirjakaupat:
www.bod.fi
(https://www.bod.fi/kirjakauppa/itaerajan-korpisoturit-ensio-kettunen-9789528004783).
Adlibris (https://www.adlibris.com/fi/kirja/itarajan-korpisoturit-9789528004783)
CDON (https://cdon.fi/kirjat/ensio-kettunen/itarajan-korpisoturit-45340930)
Amazon
(https://www.amazon.com/s/ref=nb_sb_noss?url=search-alias%3Dstripbooks&field-keywords=Itärajan+Korpisoturit&rh=n%3A283155%2Ck%3AItärajan+Korpisoturit)
Suuri Suomalainen kirjakerho (https://www.sskk.fi/itarajan-korpisoturit.html)
Suomalainen kirjakauppa
(http://www.suomalainen.com/webapp/wcs/stores/servlet/fi/skk/kirjailijahaku/Kettunen&&Ensio#facet:&productBeginIndex:0&orderBy:&pageView:grid&minPrice:&maxPrice:&pageSize:&)
Prisma: https://www.prisma.fi/fi/prisma/itarajan-korpisoturit-pehmeakantinen-kirja
Elisa Kirja: https://kirja.elisa.fi/haku/kaikki?q=ensio%20K
Kirjan kansikuva on otettu Hullariin johtavalta tieltä jatkosodan aikana. Kirjan takakannessa on kuva samalta paikalta kesältä 2018.
Siviilien paluu Korpiselän Tsiipakkaan SA-kuva
Kirjan kaikki partiokertomukset löytyvät sotapäiväkirjoista ja osaa niistä on täydennetty muista tietolähteistä saaduilla tiedoilla. Kirjassa kerrotuissa vuorosanoissa olen ottanut huomioon paikallishistoriaa ja muista tietolähteistä saatuja taustatietoja. Toivon, että kirjasta joku löytää oman sukulaisensa tai esivanhempansa. Muutamien miesten kohdalla mietin pitkään, julkaisenko heidän tarinaansa ollenkaan. Näistä miehistä osa kuoli oman käden kautta, osa haavoittui omasta aseesta ja osa pakeni pelkojensa takia takalinjoille. Kymmeniä miehiä sai surmansa oman asetoverin tai oman tykistön tulituksissa. Joitakin tapahtumia jätin viimeistelyvaiheessa pois, kun tiedän kaatuneitten lähisukulaisten olevan vielä elossa. Ohessa lyhyt kirjaesittely ja näyteteksti kirjasta:
Kesäkuun 17. päivänä Suomessa
julistettiin yleinen liikekannallepano ja reserviläiset kutsuttiin aseisiin. Kesäkuun
21. päivänä aloitettiin rajakylien evakointi ja se saatiin päätökseen muutaman
päivän aikana. Saksa ja venäjä ajautuivat 22. kesäkuuta 1941 sotaan. Saksalaiskoneet käyttivät Leningradin pommituksesssa Suomen ilmatilaa ja sen
seurauksena neuvostoarmeijan pommikoneet aloittivat pommittaa Suomen kaupunkeja
25. kesäkuuta. Myös neuvostotykistö ampui Suomen puolelle itärajan takaa. Kesäkuun lopussa lähetettiin itärajalle Ilomantsiin,
Korpiselkään ja Tohmajärvelle suojajoukkoja, joiden tehtävänä oli turvata
Suomen koskemattomuus. Ilomantsiin saapuivat Ryhmä Oinosen joukot, Korpiselän
ja Tohmajärven alueelle siirtyivät viidennen, seitsemännen ja 11. divisioonan
joukot. Rajalle siirretyt joukko-osastot tiedustelivat rajan takana olevissa
korpikylissä neuvostojoukkojen tukikohtia. Partioiden oppaiksi valittiin
paikallisia rajavartijoita, jotka tunsivat hyvin rajantakaiset maastot.
Itärajan korpisotilaat joutuivat näillä partiomatkoilla koville. Helteiset
päivät, pehmeät suometsät, palavien metsien savut ja vihollisen
takaa-ajotilanteet tulivat tutuiksi rajan takana partioiville korpisotureille.
Kymmeniä sotilaita kaatui tai katosi korpikyliin tehdyillä partiomatkoilla.
Jatkosodan hyökkäys alkoi Karjalan Armeijan vastuualueella 10.
heinäkuuta. Korpipartioiden tuomia tiedustelutietoja käytettiin hyödyksi
hyökkäysvaiheen sotastrategioita laadittaessa.
Louhivaaraan vievä tie heinäkuussa 2018 ja 1941. Kuvat on otettu samalta rajatolpan paikalta Suomen ja Venäjän rajalta! Mummoni suku asui Louhivaarassa aiempina vuosisatoina.
Kesällä 2018 kävin tutustumassa kirjassa mainittuihin paikkoihin Ilomantsin, Korpiselän ja Tuupovaaran rajalla, sekä Loimolassa. Otin satoja kuvia raja-alueelta ja valitsin niistä sopivimmat kirjaani. SA-kuvista valitsin kirjaani paikkaan ja aikaan sidotut valokuvat. Lisäksi kirjassa ja tässä jutussa käytän Rajamme Vartijat lehdissä julkaistuja kuvia. Paikallistin kesällä 2018 osan SA-kuvien ottamispaikat maastokäynneillä rajavyöhykkeellä.
Kaukopartio Klyyssinvaarassa, Lupasalmen lähellä heinäkuussa 1941 SA-kuvat
Itärajan Korpisoturit kirjassa on kerrottu kolmesta kaukopartiosta, jotka toteutettiin Ilomantsista ja Korpiselästä käsin rajan taakse. Lisäksi kirjassa kerrotaan kymmenien lyhyempien partiomatkojen tapahtumista. Alla kertomus yhden kaukopartion alkutaipaleesta, tekstin välissä on kuvia kaukopartion reitin varrelta 1941 ja 2018. Kaukopartioon Kuutamolahteen ja Lupasalmeen lähti 4.7.1941 Sissipataljoona yhden kolmas joukkue vänrikki Teuvo Tapani Suontaan johdolla. Mukana oli sissien lisäksi ilomantsilaisia ja tohmajärveläisiä rajavartijoita.
Ote vänrikki Teuvo Suontaan sissipartion retkestä Muotkajärvelle:
Suontaan sissijoukkue eteni Koivusuolle
Hattuvaaran tieltä erkanevaa vanhaa tienpohjaa kävellen. Tie oli kolme metriä
leveä ja se oli syntynyt aikojen saatossa hevosajoneuvojen ja jalkamiesten
kulkiessa harjuja myöten Ilomantsista Lupasalmen suuntaan. Tie kierteli matalan
harjun päällä länsi - itä suunnassa, välillä se laskeutui suolle ja taas hetken
päästä nousi soraharjun päälle. Tunnustelijoina kävelivät ilomantsilainen Onni
Penttinen ja kuopiolainen alikersantti Martti Ruotsalainen. Heidän takanaan tulivat
partion varajohtajat vääpeli Piskonen ja Toivo Luukkonen. Ilomantsilaiset
rajamiehet saivat olla tunnustelijoina, sillä osa heistä tunsi hyvin
rajantakaiset maastot.
Sissijoukkueen edessä kävellyt Penttinen kysyi takana tulevalta
Ruotsalaiselta: ”Tiijätkö sie Ruottalainen,
mikä poloku tämä on?” Kerro sinä, minä en tiedä! Martti vastasi. ”Tämä on vanha Pirtupoloku, jota pitkin
ilomantsilaiset kävivät hakemassa Lupasalmelta pirtua ja sieltä sitä toivat myös
Lupasalmelaiset laukkuryssät, kun kävivät Ilomantsissa. Tiällä on paikallinen
sanonta, että ”Pirtu se tulla pirittää, Lupasalmelta lurittaa, Pirhun Pietarin
pihaan”. Se Pirhun Pietarin piha on muuten tuossa muutaman kilometrin piässä. Laukkuryssiä
kävi myös Möhkössä, jonne hyö tulivat Porajärveltä. Rajan ryssät ylittivät Ruhasenlammen
takana olevan tammen kautta ja meijän rajamiehet niitä kyttäilivät, mutta aina
ne piäs rajan yli tavalla tahi toisella. Niillä laukkuryssillä oli selässä painavat
nahkareput tai puulaatikot, paljon painavammat kuin nämä meijän nyssäkät.”
Lupasalmen kylä 1941. Suontaan sissit kävivät kylässä 6.7.1941 SA-kuvat
Sissit jatkoivat etenemistä harjun päällä kulkevaa tietä itään. Tie
laskeutui aukean Koivusuon reunaan. Kuuma auringonpaiste sai miehet hikoilemaan
ja Koivusuolta lemahti satoja paarmoja miesten ympärille. Sissit yrittivät
hätistää paarmoja koivunoksilla, mutta turhaan. Miesten ärtymys purkautui
kovaäänisiksi kirosanoiksi. Partionjohtaja Tapani Suontaka käski miehiä puhumaan
hiljempaa.
Kirjan kansikuva on otettu Ilomantsin Hattuvaaran takaa, Hullariin johtavalta tieltä. Yllä kuvat vuosilta 2018 ja jatkosodan ajalta 1940-luvulta. Paikallistin korpisotureista otetun kuvan ottopaikan kesällä 2018. Valtakunnanraja on kuvanottopaikasta 300 metrin päässä.
Suontaan miehet kuuluivat Sissikomppanian kolmanteen joukkueeseen. Sissien
lisäksi Suontaa oli valinnut ilomantsilaisia rajamiehiä, jotka tunsivat
rajaseudun. Partiossa oli kaksi radiomiestä, joilla oli mukana Helvar-merkkiset
lähetin ja vastaanotin. Sisseille jaettiin lähtöaamuna reppuihin kymmenen
päivän sissimuonat, varapatruunat sekä räjähdysaineita. Henkilökohtaisina
aseina heillä oli konepistoolit tai kiväärit, sekä kahdella miehellä pikakivääri.
Kuutamalahden kylää syksyllä 941 SA-kuvat
Vänrikki Suontaan sissien käyttämä maantie Muotkajärvelle SA-kuva
Tunnustelijat saavuttivat Koitajoen
kello 9.30 ja he jäivät odottamaan pääjoukon tuloa Pyörölammen rannalle. Veden
pinnalla lenteli sinisiipiä, joita rajamiehet tutkivat tarkasti. Vänrikki Suontaka pysähtyi lammen rantaan ja
sanoi miehille: ”Pidetään tässä rannalla ruokatauko. Tulia ei saa tehdä, mutta
saatte syödä. Puhutte hiljaa, jotta naapurit eivät tule samalle taukopaikalle.
Me lähdemme rajamiesten kanssa tutustumaan joen takana olevaan maastoon ja
siellä vartiossa oleviin joukkoihin. Haemme teidät täältä, kun kaikki on
valmista.
Pyörölampi, joka on lähellä Venäjän rajaa
Vänrikki Teuvo Suontaka, kersantit Toivo
Luukkonen ja Onni Eronen, sekä rajamies Onni Penttinen ylittivät matalan Koitajoen
kahlaamalla. Joen takana kuusikossa oli rajalinja. Miesten työntyessä kuusikon
läpi rajalinjalle, he tapasivat siellä varmistuspartion. Penttinen sanoi: ”Terve mieheen! Mie sitä olin tätä linjoo
raivoomassa vuosi sitten. Silloin piti olla varovainen, ettei rajan toiselle
puolelle eksytty. Kesällä ja syksyllä useita ukkoja vietiin tiältä Siperiaan,
kun menivät hölmöyttä tai tahallaan rajan yli. Ilomantsin Huapovuaran kuppeella,
kaksi tohmajärveläistä hävisi syyskuussa rajalinjalta, eikä heistä oo sen
jäläkkeen kuulunna mittään ja edellisenä kevväänä Möhkön takana ryssät
telottivat enolaismiehen rajalinjalla, joten henki se on tiällä rajalla
halappoo.” Etupartio ylitti rajalinjan ja eteni puoli kilometriä rajan
taakse. Miehet pysähtyivät kymmenkunta metriä leveän tarkastuslinjan reunaan. ”Tämä on ryssien tarkastuslinja. Partiot
kiertävät tätä linjaa pitkin lähes päivittäin ja jos löytyy jälkiä, hälyttävät
suuremman porukan etsimään rajan ylittäjiä” sanoi Luukkonen. Rajan takainen
metsä oli hiljaista. Suontaka sanoi Penttiselle ja Luukkoselle: ”Jääkää te tähän aukon reunaan vartioon, me
Erosen kanssa käymme joukkueen tänne.”
Lahnavaaran metsänvartijatila siirtyi vuonna 1924 rajavartiostolle. Tilan päärakennus säilyi talvisodan aikana ehjänä, mutta suomalaiset miinoittivat talon uunin talvisodan aikana. Kun uunia jatkosodan alussa lämmitettiin, räjähti uunissa ollut miinoitus ja osa talosta tuhoutui räjähdyksessä. Kävin kesällä 2018 Lahnavaarassa, joka oli metsittynyt niin paljon, että oli vaikeuksia päästä Lahnavaaran mäen päälle. Tilan pellot olivat sankan puuston peitossa ja talon paikalta, metsän keskeltä, löytyi suuria kuoppia ja kivikasoja.
Rajamme Vartijat lehden päätoimittaja Uuno Peltoniemi kävi syyskuussa 1938 kuvaamassa Lahnavaaran metsänvartijantilaa, jota viljeli silloin Juho Koljosen perikunta. Käydessäni kesällä 2018 talon paikalla, siellä kasvoi korkea ja synkkä kuusimetsä. Peltoniemen kuva oli Rajamme Vartijat lehdessä syksyllä 1938, mutta yllä oleva kuva on Museoviraston Musketti tietokannasta. Lahnavaaralla toimi rajavartioston aliupseerivartiosto. Kesällä 1941 siellä toimi rajavartioston kenttävartioasema, josta hoidettiin Hullarin suunnan raja-alueen valvonta. Rakennus oli pystyssä vielä kesällä 1944 ja osittain 1950-luvulle saakka. Lahnavaaran aliupseerivartiosto toimi jossakin vaiheessa myös Hullarissa metsänvartijan talossa. Rajavartiosto piti rajan läheisyydessä muutaman miehen vartiostoja ja pääasemina toimivat kirkonkylän lisäksi Hattuvaara, Pahkalampi, Megri,
Kuolismaa, Liusvaara ja Salmijärvi. Pahkalammen ja Megrin vartioasemat oli perustettu 1920 -luvulla vahauskoisten luostarien "Starovertsien Monasterien" paikalle. Ilomantsin vanhauskoisten, starovertsien luostarit perustettiin 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alkupuolella. Venäjällä staroversit joutuivat vainon kohteeksi ja heidän toiminta kiellettiin lailla. Tämän takia Venäjältä pakeni ilomantsiin munkkeja ja he perustivat Pahkalammelle pääluostarin ja Megriin sivuluostarin. Hiukan aiemmin oli Liusvaaraan perustettu erakkola, jonka toiminta hiipui 1800-luvulla. Virallisesti luostarit olivat kruunun torppia ja päämunkkina toiminut henkilö toimi kruunun torpparina. Pahkalammella oli parhaimmillaan 70 munkkia tai nunnaa ja Megrissä 25. Megrin luostarissa oli nunnana isomummoni kaksi serkkua. Megrin luostari oli rakennettu isomummoni Fevronia (Feuronia) Vlasovin isän Sidor Vlasovin kotitilan maille. Sidor toimi Megrissä metsänvartijana ja hän toimi myöhemmin jonkin aikaa Salmijärven Elinlammella metsänvartijana. Isomummoni Fevronia Vlasov oli myös vanhauskoinen eli starovertsi. Megrin luostarin alueella oli parhaimpaan aikaan useita rakennuksia. Megrin luostari oli Liusvaara nro 1 tilalla, joka sijaitsi Megrijärven rannalla. Kesällä 1882 Megrin luostarissa oli vielä kaksi munkkia (Jefim Bogdanov), kaksi nunnaa (Varvara Vlasov) ja viisi lasta. Lasten äiti Feodosia Larionintyrtär Vlasov oli kuollut viimeisen lapsensa Jevdokian synnytykseen 1.9.1880.
Megrin luostarista oli rajan takana sijaitsevaan Kuutamolahdelle 12 km ja lähimpään suomalaiskylään Liusvaaraan 12 km. Liusvaarasta Megriin oli huonokuntoinen "kinttupolku", ja matkalla oli 24 kpl kapulasiltoja, joita oli tehty purojen ja märkien soiden yli. Megristä tehtiin kauppamatkoja Kuutamolahdelle ja mm. mummoni serkku Vana Vlasov kävi kauppa-asioilla Kuutamolahden kylässä vielä talvisodan alla. Luostarin edessä olevassa saaressa oli munkkien hautausmaa, kalmistosaari. Megrin luostarin päärakennuksessa oli kolme huonetta, joista yhdessä päätyhuoneessa oli luostarin pyhättö, jonka seinät olivat täynnä ikoneita. Megrin luostari oli Pahkalammen luostarin alainen. Megrin luostarissa syntynyt kauppias Bogdanov rakennutti 1900-luvun alussa kauniin karjalaistyylisen rakennuksen, joka siirtyi myöhemmin rajavartiostolle.
Pahkalammen luostari oli Megrin luostaria suurempi. Pahkalammen luostarin perustivat 1790 venäjältä tulleet Mark Aleksandrov ja Kiril Feodosov vanhan rälssitorpan Vuottojärvi 3 tilalle. Tila tunnettiin myöhemmin Vuottojärvi 5 Pahkalampi nimisenä tilana. Pahkalammen rannalla oli kaksi suurta rakennusta, toinen oli ns. naisluostari ja toinen miesluostari. Lisäksi oli asuinrakennuksia, aittoja, navetta, sauna ja riihi. Luostarirakennuksessa oli kuusi huonetta. Päärakennuksen alakerrassa oli yksi suuri huone, jota käytettiin luostarin verstaana ja yleistilana sekä asuintilana. Yläkerrassa oli luostarin kirkko ja useita pienempiä tiloja. Kirkkosalin takana oli suuri perähuone. Molemmissa suuremmissa tiloissa oli paljon ikoneita ja perähuoneessa kirjasto, jossa oli venäjänkielisiä kirjoja aina 1500-luvulta saakka. Päärakennuksesta päästiin katettua ja lähes pimeää käytävää pitkin asuinrakennukseen. Uuno Peltoniemi sai otettua kuvan 1930-luvulla palvelusväen asunnosta. Vanha tarina kertoo, että Pahkalammen luostarin rakennuksissa oli yhteensä 80 ovea. Lisäksi kerrotaan, että päämunkki Kiril ei halunnut kävellä ruohoa pitkin, jonka takia kaikki käytävät eri rakennuksiin oli tehty lankuista. Palvelusväen tuvan alle oli rakennettu kaivo, josta vesi johdettiin puisia rännejä pitkin rannassa olevaan saunaan ja eri rakennuksiin.
Luostarissa pidettiin lehmiä, joita oli kerralla vähintään kymmenkunta. Lisäksi oli hevosia, kaksi härkää, vuohia ja lampaita, kanoja ja muutama kukko. Koiria ja sikoja ei luostariin hyväksytty, ne olivat epäpyhiä eläimiä. Luostarissa oli myös kissoja, jotka toimivat lemmikkeinä ja pyydystivät hiiriä. Luostari harrasti ahkerasti kalastusta. Luostarin loputtua, sieltä löytyi yli 80 verkkoa, jotka olivat olleet kesäaikana lähes jatkuvasti vedessä. Lisäksi munkeilla oli kaksi nuottaa, joilla kalastettiin Pahkalammen lisäksi Vuottojärvestä. Luostari harrasti kaskiviljelyä ja sen takia luostarin ympäristössä oli myöhemmässä vaiheessa suuret pellot. Kerrottiin, että yksi mies kerkesi päivän aikana kyntää hevosella ainoastaan kolme vakoa luostarin peltoon. Luostarissa oli palvelijoita ja renkejä kesäaikaan noin 40. Heidän tehtävänä oli hoitaa luostarin maatilaa, peltoja ja kasvimaita. Talvikausina tarvittiin apuväkeä vähemmän ja osa palvelusväestä siirtyi takaisin kotitiloille. Pääosa apuväestä oli kotoisin Vuottoniemeltä, mutta myös kauempaa tuli ihmisiä kesäkausiksi töihin. Munkkeja ja nunnia oli luostarissa parhaana aikana 30 henkeä. Pahkalammella nunnaluostari ja munkkiluostari toimivat omissa rakennuksissa, mutta jumalanpalvelukset pidettiin munkkiluostarin puolella. Luostarin johtajana toimi aluksi Mark Aleksandroff aina vuoteen 1812 saakka. Tämän jälkeen luostaria johti Kirila Feodosov, aina 1850-luvulle saakka. Luostarin johtajaksi tuli 1850-luvulla Ivan Wasiljev, jonka aikana luostarin väki väheni ja jo vuonna 1870 luostari oli autio.
Pahkalammen luostarista kerrottiin vuoden 1847 lehdessä seuraavaa: Ilomantsissa on seitsemän peninkulman päässä, lähellä venäjän rajaa starovertsien monasteri. Sieltä löytyy Greetan kirkon eläjöitä ennenkun kristillisyyttä, ilman pappia, jota myös muistuttaa tavallinen ruotsin sananlasku: Ei tarvitse ripittävän munkkien edessä, koska löytyy pappi. En ymmärrä tekstiä, mutta varmaan kirjoittajana on ollut henkilö, joka ei hyväksynyt starovertsien uskoa.
Vuoden 1877 lehdessä kerrottiin, että Ilomantsin Pahkalammen ja Megrijärven starovertsien luostareista Pahkalammella ei ole enää asukkaita, mutta Megrijärvellä on vielä muutamia asukkaita. Mekrijärven luostarissa oli silloin kaksi palvelijaa ja kaksi renkiä hoitamassa15 lehmää. Lisäksi siellä oli vasikoita, lampaita ja kanoja.
Vuoden 1882 lehdessä kerrottiin Ilomantsin monasterin asukkaiden eroavan siinä muista ortodokseista, että he eivät käytä venäläistä pappia jumalanpalveluksissa. Starovertsit eivät syö, eivätkä juo muiden, kuin heidän omien uskovaisten kanssa. Jos vierasuskoinen sattumalta juo vettä starovertsien käyttämistä astioista, he kaatavat siinä olevan veden maahan ja hylkäävät astian käytön tai vuolevat puuastian sisäosan puhtaaksi, sillä se on saastunut muun uskoisen käytössä. Tämän lisäksi astia pestään vanhojen sääntöjen mukaan ja vihitään uudelleen käyttöön. Vanhauskovaiset pitävät mukana ruoka ja juoma-astioita, jotta eivät saastuisi. He eivät syöneet lihaa ja rajoittavat myös muidenkin ruoka-aineiden käyttöä. Megrissä asui igumeni, päämunkki, jolle on siunaantunut naisihmisten kautta lapsia. Lehden toimittaja paheksui munkkien ja nunnien yhteisiä lapsia. Lisäksi kerrottiin starovertsien munkkien vihaavan suomalaisia vierasuskoisina ihmisinä ja pitävät suomalaisia vähäpätöisinä ihmisinä. Toimittaja kertoi käyneesä Megrin luostarissa ja siellä olleet lapset olivat likaisia kuin sianporsaat, jotka olivat uineet rapakossa.
Megrin luostarin vanha päärakennus (isomummoni kotitilalla) ja aitta. Luostarin oven yläpuolelle oli kirjoitettu vuosiluku 1847, joka lienee ollut luostarin perustamisvuosi. Luostarissa asui munkkeja, monahkoja perheineen. Kuvasta oikealla oli Megrin vartio eli Bogdanofin "huvila". Kuva on otettu Megrijärven rannalta. Museovirasto - Musketti
Megrin vartio (kauppias Bogdanofin talo)
Pahkalammen ja Megrin vartioasemien väli oli 30 kilometriä. Pahkalammelta rajamiesten vartiomatkat suuntautuivat ensin Ylä-Vuottojärven tukkikämpän ja Iljanvaaran metsänvartijatalon kautta Kivikko-Säynäs nimisen rajajärven rannalle. Sieltä oli matkaa noin viisi kilometriä etelän suuntaan, jossa sijaitsi Latvajärven rannalla rajamiesten saunatupa. Saunatuvassa yöpyivät Megrin ja Pahkalammen vartioston vartiomiehet. Megrin vartiostosta oli järvelle matkaa 12 - 13 km ja Pahkalammelta 17 - 18 km. Latvajärven itäpuolella oli neuvostovartioilla oma vartiotupa, jossa naapurivaltion rajamiehet kävivät päivittäin. Tästä paikasta kerron myös Itärajan Korpisoturit kirjassa.
Hullarin, Iljanvaaran ja Kasisvaaran metsänvartijatilojen päärakennukset olivat hiukan nuorempia ja kooltaan lähes samaa kokoa, kuin Lahnavaaran pirtti. Iljanvaara sijaitsi Pahkalammen takana, noin kaksi kilometria venäjän rajalta. Iljanvaarassa toimi metsänvahtina Pål Sorjonen vuosina 1866 - 1877, Henrik Sorjonen 1877-1891, Pål Sorjonen 1891 - 1909 ja Antti Auvinen 1910 - 1935.
Kerron tässä erään tapahtuman vuodelta 1927. Vuonna 1927 Iljanvaaran metsänvartijatilalla asui 55 -vuotias metsänvartija Antti Juho Auvinen (s.1878) vaimonsa Johannan kanssa. Elokuun 31. päivänä he huomasivat, että kaksi lehmää, sonni ja kaksi vasikkaa oli kadonnut yöllä aitauksesta. Aviopari lähti etsimään lehmiä ja seurasivat niiden jälkiä rajalle. Pariskunta tuli Suomen ja Neuvostoliiton rajalle ja rajan lähellä he näkivät metsässä aseistetun miehen. Auvinen keskusteli miehen kanssa suomeksi ja venäjäksi. Venäläinen pidätti Auviset ja lähti kuljettamaan heitä Savijärven suuntaan menevää polkua itään. Metsänvartija Antti Auvinen kulki viimeisenä bolsevikin kanssa. Auvinen tempasi osittain halvaantuneella kädellä puukon käteensä ja iski bolsevikkia selkään. Iskusta venäläinen kaatui maahan ja metsänvartija lähti juoksemaan polkua takaisin Suomen puolelle. Auvisen vaimo Johanna (s. 1886) lähti juoksemaan miehensä perään, mutta kompastui ja kaatumisen seurauksena bolsevikit saivat vaimon kiinni. Johanna Auvinen vietiin vangiksi venäjälle. Auvisen vaimo kuljettiin aina Pietariin saakka kuulusteluihin, mutta hänet palautettiin myöhemmin takaisin Ilomantsiin, kun sisäasiainministeriö vaati selvitystä Johanna Auvisen pidättämisestä. Metsänvartija Antti Auvinen juoksi pakenemisen jälkeen Megrin rajavartiostoon ja sieltä lähti hänen mukaan kuusi rajamiestä ja yksi aliupseeri. Partio etsi Auvisen vaimoa katoamispaikasta, mutta turhaan. Ilomantsin nimismies Pirinen ja kapteeni Niskala kävivät kuulustelemassa Auvista ja he totesivat bolsevikien loukanneen rajarauhaa. Rajamiehet epäilivät, että bolsevikit olivat käyneet eläimet aidasta. Auvinen kertoi miehille, että he olivat vaimon kanssa noin 20 metrin päässä rajalinjasta, kun heidän takaa tuli aseistettu mies. Mies käski Auvisia siirtymään rajan taakse Lakosuon laitaan. Lakosuon laidassa Auvinen kertoi puukottaneensa bolsevikia selkään ja he olivat vaimonsa kanssa lähteneet juoksemaan Lakosuota pitkin Suomeen. Tässä vaiheessa vaimon voimat olivat uupuneet ja kaksi bolsevikkia oli ottanut vaimon kiinni. Auvinen itse pääsi pakenemaan Suomen puolelle. Auvisten luona asunut Juho Kettunen oli tapahtumahetkellä metsätöissä Ylä Vuottojärvellä ja hän ei osannut kertoa tapahtumasta mitään. Auvisen lehmät palasivat syyskuun alussa takaisin kotiin. Myöhemmin sisäasiainministeriö vaati nimismies Piristä tekemään uudelleen kuuulustelut, koska ne olivat ministerin mielestä tehty puutteellisesti. Pirisen selvityksestä ei käynyt ilmi, olivatko venäläiset siviilihenkilöitä vai sotilaita. Ministeri vaati selvittämistä siitä, olivatko venäläiset olleet Suomen puolella ajamassa karjaa venäjälle, sitä ei oltu ensimmäisissä Pirisen selvityksissä kerrottu.
Maisteri Uuno Peltoniemi kuvasi 1930-luvulla runsaasti rajakylien rakennuksia, maisemia ja ihmisiä. Ilomantsin rajakylissä hän kävi kuvaamassa huhtikuussa ja syyskuussa 1938, kun hän oli Rajamme Vartijat lehden päätoimittajana. Hän kävi aiemmin 1930-luvulla Ilomantsissa ja kuvasi mm. Kuolismaan, Liusvaaran, Vuottoniemen, Megrin ja Hattuvaaran maisemia. Saamme olla Uuno Peltoniemelle kiitollisia monista sadoista hyvin otetuista kuvista! Tässäkin jutussa on Peltoniemen ottamia kuvia runsaasti. Peltoniemi nimitettiin myöhemmin opetusneuvokseksi.
Venäjän ja Suomen raja Hullarin tien suunnalla kesällä 2018
Hullarin kylä on kuvanottopaikasta vajaan neljän kilometrin päässä. Kuvan tie jatkuu Hullariin ja ylittää noin kilometrin päässä rajasta Virmajoen.
Karttalehdet
Kuva Hullarista Laatikkoahon suuntaan (Museovirasto-Musketti). Kuvat on julkaistu 15.12.1938 Rajamme Vartijat lehdessä. Kuvan on ottanut lehden päätoimittaja Uuno Peltoniemi.
Uuno Peltoniemen syyskuussa 1938 ottama kuva Hullarista Hullarinjärven ja Vuottoniemen suuntaan. Kuvat on otettu Hullarin mäen päällä olevasta palotornista. Metsähallitus rakensi 1920 luvulla 21 metriä korkean palotornin Naarvaan ja samanlaisen tornin 1930-luvulla Hullariin. Hullarinvaara oli alueen korkeimmalla kohdalla 234 metriä merenpinnasta mitattuna (Naarva 253 m). Hullarin metsänvartijana toiminut Kaino Koljonen kävi päivittäin palotornissa seuraamassa alueen metsiä. Hullarin palotornia käyttivät neuvostojoukot vartiotornina kesällä 1941.
Kirjassa on useita partiokertomuksia kuvissa näkyviin maastoihin liittyen.
Tie nousee Hullariin syyskuun lopussa 1938 (Uuno Peltoniemen kuva)
Suontaka ja
Eronen palasivat pääosaston luokse. Kello 11.00 sissit ylittivät Koitajoen
kahlaamalla. Joen ylityksen jälkeen sissit jatkoivat etenemistä kuusimetsän sisään
katoavaa polkua seuraten. Rajalinja ylitettiin ja puolen kilometrin jälkeen pääjoukon
eteen ilmestyi kuusien takaa Luukkonen ja Penttinen. ”Hilijasta
on kuin hauvassa”, sanoi Penttinen tulijoille. Ylikersantti Luukkonen jatkoi:
”Täällä ei ole näkynyt ketään, joten
voimme jatkaa etenemistä Lupasalmen suuntaan”. Tarkastuslinja ylitettiin
ripeästi ja viimeisenä tullut Arvo Väisänen lakaisi männyn latvuksella sissien
jäljet piiloon. Sissijoukkue eteni polkua suon reunaan, josta polku jatkui
metsän sisässä runsaan kilometrin. Rajamiehet pysähtyivät tummavetisen joen rantaan.
Joki virtasi hitaasti kohti Koitajokea. Luukkonen sanoi Suontaalle: ”Suorin reitti Lupasalmelle olisi ylittää
tämä Vaskajoki ja sen takana oleva Sapsankasuo. Mutta suo on aukea ja sen ylittäminen
ei onnistu näin kesäaikaan. Ryssien pahanilmanlinnut huomaisivat aukealla
suolla kävelevän porukan ja viskaisivat pommit niskaan”. ”Mennään jokivartta seurailevaa polkua pitkin.
Meidän pitää kuitenkin pitää tauko jossakin ennen Lupasalmen kylää”.
Partiokertomus on luettavissa kokonaan Itärajan Korpisoturit kirjassa! Jätin kirjasta pois tiedon, jossa kaksi Tohmajärveläistä miestä poistui Koitajoen ylityksen aikana 4. heinäkuuta Suontaan partiosta. Miehet menivät ilomantsilaiseen autiotaloon ja vaihtoivat siellä siviilivaatteet päälle. Tämän jälkeen miehet nähtiin ensin Hattuvaaran takana Sivakkavaarassa ja myöhemmin Korentovaaran kohdalla. Sotapoliisit etsivät karkureita, mutta he pääsivät livahtamaan Ilomantsiin saakka. Sotapäiväkirjoista ei löydy tietoja miesten nimistä, eikä myöskään heidän kohtaloista.
Partiokertomus on luettavissa kokonaan Itärajan Korpisoturit kirjassa! Jätin kirjasta pois tiedon, jossa kaksi Tohmajärveläistä miestä poistui Koitajoen ylityksen aikana 4. heinäkuuta Suontaan partiosta. Miehet menivät ilomantsilaiseen autiotaloon ja vaihtoivat siellä siviilivaatteet päälle. Tämän jälkeen miehet nähtiin ensin Hattuvaaran takana Sivakkavaarassa ja myöhemmin Korentovaaran kohdalla. Sotapoliisit etsivät karkureita, mutta he pääsivät livahtamaan Ilomantsiin saakka. Sotapäiväkirjoista ei löydy tietoja miesten nimistä, eikä myöskään heidän kohtaloista.
Koitajoki Lupasalmelle menneen tien kohdalla
Vänrikki Teuvo Suontaan partion suunnittelema reittikartta 4. - 13.7.1941
Sissipataljoona yksi siirrettiin heinäkuun alussa Kontiolahdesta Ilomantsin Hattuvaaraan. Sen päällikkönä toimi everstiluutnantti Kaarlo Kari. Keskitysmarssin aikana osa miehistä todettiin sissipataljoonaan soveltumattomiksi ja heidät siirrettiin rajalla oleviin komppanioihin. Sissipataljoona tarvitsi uusia miehiä ja siihen siirrettiin Ilomantsin Iljan, Niemijärven ja Hattuvaaran alueen rajamiehiä. Ilomantsilaisista rajamiehistä 89 miestä siirtyi heinäkuun 3. päivänä Sissipataljoonaan. Myöhemmin syystalvella kaikki Ilomantsin alueen rajamiehet siirtyivät Sissipataljoonan kirjoille ja sen päälliköksi nimettiin Ilomantsin rajakomppanian päällikkö Viljo Kivikko, koska everstiluutnantti Kaarlo Kari siirrettiin silloin JR 60:n komentajaksi.
Varatuomari, vänrikki Teuvo Tapani Suontaka kävi sissijoukkueensa kanssa Muotkajärvellä, Lupasalmella, Hingervaaralla ja Kuutamalahden alueella 4. - 13.7.1941. Sissiretkelle lähti kymmenkunta ilomantsilaista rajamiestä, jotka olivat aiemmin toimineet Ilajan ja Hattuvaaran alueella. Reitti alkoi Ilomantsin Koivusuolta ja sieltä partio eteni Lupasalmen kautta Muotkajärven eteläpuolelle. Muotkajärvellä sissiosasto "törmäsi" neuvostosotilaiden tukikohtaan ja sissit joutuivat perääntymään itään Muotkajoen varteen, lähelle Lupasalmea. Lupasalmen lähellä osasto joutui uudelleen taistelemaan, mutta sissit pääsivät pakenemaan Lupasalmen ohi Hingervaaran ja Klyyssinvaaran takana olevaan Pieningän alueen aarniometsiin ilman tappioita. Sissit jatkoivat tiedustelua Porajärven suuntaan Kuutamalahden länsipuolella Pahkomavaaralle, josta avautui hyvä näköyhteys Kuutamalahden kylään. Kuutamalahdesta sissit palasivat Pahkalampien ja Hullarin kautta Suomen puolelle 13.7.1941. Suontaan partion tuomilla tiedustelutiedoilla oli suuri merkitys Lupasalmen alueen valtaustaisteluissa 18. - 21.7.1941. Valitettavasti vänrikki Suontaa kaatui myöhemmin syksyllä 1941 ja tarkempi partiokertomus jäi tekemättä.
Vänrikki Teuvo Tapani Suontaka oli kotoisin Vihdistä ja hän toimi ensimmäisen komppanian, kolmannen joukkueen joukkueenjohtajana. Sodan alkaessa hän toimi myös vs. komppanian päällikkönä, kun varsinainen päällikkö luutnantti Martti Kokko oli komennettu muihin tehtäviin ja kun hän myöhemmin haavoittui Parkoinsuolla. Kokon sijalla oli aluksi vänrikki Mönkkönen, mutta kun hän sairastui "hermot petti", Suontaka joutui sijaistamaan Kokkoa. Samassa komppaniassa oli joukkueenjohtajina myös Turun Piikkiöstä kotoisin ollut puutarhuri vänrikki Veikko Kivekäs, vänrikki Arvo Väisänen ja Kurt Henrik Visa, jotka olivat kotoisin Tampereelta, sekä luutnantti Palolampi. Veikko Kivekäs oli muuttanut ennen sotaa puutarhurin työtehtäviin Niittylahden kansanopistolle. Sodan alussa komppania sai uusia joukkueenjohtajia ja heistä mainittakoon vänrikki R. Vuori, vänrikki K.M.Forsberg, vänrikki Reino Lehti, vänrikki Pentti Mölsä. Vänrikki Suontaka taisteli Vellivaaran ja Lehmivaaran alueella heinäkuussa 1941 ja sieltä hänen sotatiensä jatkui Suojärvelle. Hyvänä taistelijana tunnettu vänrikki Teuvo Tapani Suontaka kaatui 27.10.1941 Stolbovjassa venäläisen tarkka-ampujan luotiin, saman, joka hetkeä myöhemmin ampui Suontaata auttamaan tulleet kersantti Toivo Luukkosen ja ilomantsilaisen rajamiehen Johannes Jeskasen.
Alla sotapäiväkirjaote 27.10.1941
Sissipataljoonan ensimmäiseen komppaniaan kuului ilomantsilaisia rajakomppanian miehiä, mutta pääosa komppaniasta oli kotoisin Tohmajärveltä. Ilomantsilaisista mainittakoon Onni Penttinen, kersantti Otto Penttinen, Johannes Jeskanen, alikersantti Toivo Kettunen, alikersantti Johannes Maksimainen, Hannes Tiittanen, Mikko Lauronen, Eemil Huurinainen, ? Kastinen ja korpraali Matti Koljonen. Hannes Tiittanen haavoittui erään partiomatkan aikana vaikeasti astuttuaan miinaan ja eleli sodan jälkeen Ilomantsin Hattuvaarassa. Pääosa luetelluista miehistä löytyy alla olevasta kuvasta. Kuva on otettu Suojärven Kaitajärven kylässä lokakuun alussa 1941. Kuvanoton jälkeen sissijoukkue lähti etenemään vanhan rajan taakse, kohti Petroskoita, Karhumäkeä ja Seesjärveä. Kuvan yläreunassa on Martti Kokko ja kuvan alareunassa Otto Penttinen, mahdollisesti myös Onni Penttinen ja Teuvo Suontaa.
Kerrottakoon lukijoille, että Porajärven ja sen pohjoispuolinen alue kuului Suomelle vuosina 1919 - 1921. Suomi itsenäistyi 6.12.1917 ja sisällissodan jälkeen Porajärven, Lupasalmen ja Repolan alueen asukkaat halusivat liittyä Suomeen. Suojeluskuntien sotilasosastot siirtyivät rajan takaisiin kyliin keväällä 1919. Porajärven ja Repolan kylien osaston komentajana toimi eversti Walter Bregh. Suojajoukkoina toimineet osastot joutuivat lähtemään pois rajan takaisista kylistä heinäkuussa 1919, mutta ne palasivat vuoden päästä uudelleen. Helmikuussa 1922 venäläiset bolshevikkijoukot lähestyivät kyliä. Tässä vaiheessa Suomen ja Neuvostoliiton valtiot sopivat kylien luovuttamisesta Neuvostoliitolle.
Kesällä 1941 Suomalaisia vastaan Ilomantsin suunnalla taisteli majuri Valter Vallin johtamat joukot. Vallin esikunta oli kesällä 1941 Porajärvellä. Valter Valli oli suomalainen, joka oli loikannut neuvostoliittoon Suomen sisällissodan jälkeen 1920-luvun alussa. Valli oli taitavasti suunnitellut ja toteuttanut Ilomantsin vanhojen kylien puolustuksen ja niiden takia Ilomantsin suunnan taistelut etenivät heinäkuussa 1941 hitaasti ja suomalaistappiot olivat suuria. Samoin hän oli toteuttanut hyvin Muotkajärven, Lupasalmen, Hingervaaran, Kuutamalahden ja Porajärven puolustuksen. Näiden kylien puolustuslaitteita tarkastamaan lähetettiin heinäkuun alussa 1941 vänrikki Suontaan johtama sissiosasto. Sissiosasto Tapani (Suontaan sissit) suoritti noin 120 km marssin yhdeksän päivän aikana ja sai selvitettyä Muotkajärven, Lupasalmen, Hingervaaran, Klyysinvaaran, Märätjärven ja Kuutamalahden puolustusasemien sijainnin. Suontaan sisseillä oli tuuria matkassa, sillä kaikki sissit palasivat takaisin Ilomantsiin omin jaloin. Sissiosasto eteni yöaikaan ja käytti etenemisreittinä erämaa-alueita. Vain pienillä partioilla sissit tutustuivat em. kylien ympäristöihin. Päivisin sissit vetäytyivät korpimetsiin ja lepäsivät suurten kuusien suojassa. Sää suosi Suontaan sissejä, sillä lähes koko reissun ajan oli 20 - 30 asteen helteet, vain muutamana päivänä sade kasteli partiossa olleet miehet. Suontaan sisseistä kaatui toistakymmentä miestä syksyn 1941 aikana Itä-Karjalan alueella.
Itärajan Korpisoturit kirjassa kerrotaan myös rajamiesten toiminnasta jatkosodan alkupäiviltä. Ilomantsissa toimi majuri Viljo Kivikon johtama 24. Rajakomppania. Joukkueiden johtajina Ilomantsissa toimivat luutnantit Aatto Mäkinen ja Eino Siippola. Ilomantsin rajakomppania koki suuria menetyksiä Ontronvaaran kylän väkivaltaisessa tiedustelussa 7.7.1941. Rajamiehet yrittivät vallata Ontronvaaran kylän noin 150 rajamiehen ja Hämeen Ratsurykmentin ratsumiesten voimin. Ontronvaaraa oli puolustamassa noin 600 eversti Vallin neuvostosotilasta. Puolustajat olivat asemissa hyvin rakennetuissa taisteluhaudoissa ja betonilla vahvistetuissa bunkkereissa. Taistelusta tuli verinen ja siinä kaatui seitsemän ilomantsilaista rajamiestä ja heidän lisäksi useita rakuunoita. Taistelussa haavoittui 40 sotilasta. Kivikon osaston miehet perääntyivät seuraavana yönä takaisin Koitajoen takana olleisiin asemiin. Tästäkin taistelusta on yksityiskohtainen kertomus Itärajan Korpisoturit kirjassa.
Yleistietoa Ilomantsin itäosien kylistä. Ehkä nämä seuraavat historiatiedot antavat perustietoa Itärajan korpisoturit kirjan partiokertomuksiin Hullarin, Pahkalammen ja Megrin alueelta.
Ilomantsin rajat määriteltiin Ruotsin ja Venäjän solmimassa rauhassa 27.2.1617 eli yleisemmin sanottuna Stolpovan rauhassa. Ilomantsin itäraja kulki sen rauhan jälkeen Virmajärveltä Iljanvaaraan ja sieltä Megrin ja Ilomantsin Liusvaaran kautta Suojärven Naistenjärvelle. 1800-luvun puolivälissä Möhkön rautaruukin osti Nils Ludvik Arppe. Hän "pakkolunasti" ilomantsilaisilta Vuottoniemen, Kuolismaan ja Melaselän maanomistajilta 70 000 ha maata. Entiset maanomistajista tuli vuokraviljelijöitä ja palstatilallisia (lampuoti, torppari, mäkitupalainen, loinen). Arppen Ilomantsissa tapahtuneiden maan pakkolunastusten takia en ymmärrä tämän syksyistä elokuvahanketta Arppesta? Hän "ryösti" tavallisten ilomantsilaisten ihmisten maita ja nyt hänestä pitäisi tehdä elokuva, vielä meiltä suomalaisilta kerättävillä rahoilla! Itse en ainakaan pistä ropoakaan hankkeeseen, enkä tule katsomaan ao. elokuvaa. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30.11.1939 ja keväällä 1940 solmitun ns. Moskovan rauhan jälkeen rajalinja kulki Virmajärveltä, Melaselän ja Mutalahden puolivälissä olevan järven kautta Kaakkois-Suomeen. Tällöin Ilomantsi menetti 130 000 ha maapinta-alastaan. Samanlainen ryöstöretki kuin, kuin sataa vuotta aiemmin tapahtui Nils Ludvik Arppen toimesta. Molemmissa tapauksissa isäni ja äitini suvut menettivät kaiken omaisuuden ja heidän kodit ja kotitilat jäivät nykyisen rajan taakse Kuolismaahan ja Melaselkään. Olen käynyt molemmissa kylissä ja siellä, Nykyään "luovutetulla" Ilomantsin alueella, on vain Venäjän rakentamia vanhoja vartioasemia ja entisten venäläisten rajaupseerien kesämökkejä mm. Melaselässä, Megrissä ja Ontronvaarassa. Melaselässä erään upseerin datsa on kylän eteläpuolessa olevassa lahdelmassa, Megrin suomalaiskylässä erään upseeri kesämökki/datsa on rakennettu Megrin luostarin paikalle ja Ondronvaarassa on yksi suuri kesämökki aivan kylän rannassa, toinen saaressa.
Varatuomari, vänrikki Teuvo Tapani Suontaka kävi sissijoukkueensa kanssa Muotkajärvellä, Lupasalmella, Hingervaaralla ja Kuutamalahden alueella 4. - 13.7.1941. Sissiretkelle lähti kymmenkunta ilomantsilaista rajamiestä, jotka olivat aiemmin toimineet Ilajan ja Hattuvaaran alueella. Reitti alkoi Ilomantsin Koivusuolta ja sieltä partio eteni Lupasalmen kautta Muotkajärven eteläpuolelle. Muotkajärvellä sissiosasto "törmäsi" neuvostosotilaiden tukikohtaan ja sissit joutuivat perääntymään itään Muotkajoen varteen, lähelle Lupasalmea. Lupasalmen lähellä osasto joutui uudelleen taistelemaan, mutta sissit pääsivät pakenemaan Lupasalmen ohi Hingervaaran ja Klyyssinvaaran takana olevaan Pieningän alueen aarniometsiin ilman tappioita. Sissit jatkoivat tiedustelua Porajärven suuntaan Kuutamalahden länsipuolella Pahkomavaaralle, josta avautui hyvä näköyhteys Kuutamalahden kylään. Kuutamalahdesta sissit palasivat Pahkalampien ja Hullarin kautta Suomen puolelle 13.7.1941. Suontaan partion tuomilla tiedustelutiedoilla oli suuri merkitys Lupasalmen alueen valtaustaisteluissa 18. - 21.7.1941. Valitettavasti vänrikki Suontaa kaatui myöhemmin syksyllä 1941 ja tarkempi partiokertomus jäi tekemättä.
Vänrikki Teuvo Tapani Suontaka oli kotoisin Vihdistä ja hän toimi ensimmäisen komppanian, kolmannen joukkueen joukkueenjohtajana. Sodan alkaessa hän toimi myös vs. komppanian päällikkönä, kun varsinainen päällikkö luutnantti Martti Kokko oli komennettu muihin tehtäviin ja kun hän myöhemmin haavoittui Parkoinsuolla. Kokon sijalla oli aluksi vänrikki Mönkkönen, mutta kun hän sairastui "hermot petti", Suontaka joutui sijaistamaan Kokkoa. Samassa komppaniassa oli joukkueenjohtajina myös Turun Piikkiöstä kotoisin ollut puutarhuri vänrikki Veikko Kivekäs, vänrikki Arvo Väisänen ja Kurt Henrik Visa, jotka olivat kotoisin Tampereelta, sekä luutnantti Palolampi. Veikko Kivekäs oli muuttanut ennen sotaa puutarhurin työtehtäviin Niittylahden kansanopistolle. Sodan alussa komppania sai uusia joukkueenjohtajia ja heistä mainittakoon vänrikki R. Vuori, vänrikki K.M.Forsberg, vänrikki Reino Lehti, vänrikki Pentti Mölsä. Vänrikki Suontaka taisteli Vellivaaran ja Lehmivaaran alueella heinäkuussa 1941 ja sieltä hänen sotatiensä jatkui Suojärvelle. Hyvänä taistelijana tunnettu vänrikki Teuvo Tapani Suontaka kaatui 27.10.1941 Stolbovjassa venäläisen tarkka-ampujan luotiin, saman, joka hetkeä myöhemmin ampui Suontaata auttamaan tulleet kersantti Toivo Luukkosen ja ilomantsilaisen rajamiehen Johannes Jeskasen.
Alla sotapäiväkirjaote 27.10.1941
Sissipataljoonan ensimmäiseen komppaniaan kuului ilomantsilaisia rajakomppanian miehiä, mutta pääosa komppaniasta oli kotoisin Tohmajärveltä. Ilomantsilaisista mainittakoon Onni Penttinen, kersantti Otto Penttinen, Johannes Jeskanen, alikersantti Toivo Kettunen, alikersantti Johannes Maksimainen, Hannes Tiittanen, Mikko Lauronen, Eemil Huurinainen, ? Kastinen ja korpraali Matti Koljonen. Hannes Tiittanen haavoittui erään partiomatkan aikana vaikeasti astuttuaan miinaan ja eleli sodan jälkeen Ilomantsin Hattuvaarassa. Pääosa luetelluista miehistä löytyy alla olevasta kuvasta. Kuva on otettu Suojärven Kaitajärven kylässä lokakuun alussa 1941. Kuvanoton jälkeen sissijoukkue lähti etenemään vanhan rajan taakse, kohti Petroskoita, Karhumäkeä ja Seesjärveä. Kuvan yläreunassa on Martti Kokko ja kuvan alareunassa Otto Penttinen, mahdollisesti myös Onni Penttinen ja Teuvo Suontaa.
Sissipataljoonan ensimmäisen komppanian ilomantsilaisia ja tohmajärveläisiä miehiä
Suojärven Kaitajärven kylää ja Suojärvi - Porajärvi tie
Olen koonnut Itärajan Korpisoturit -nimiseen kirjaani ao. partiokertomuksen niistä vähistä
tiedoista, joita olen löytänyt Sissipataljoona yhden sotapäiväkirjoista.
Porajärvi kesällä 1920, kun se oli suomalaiskylä
Muotkajärvi syksyllä 1941 SA-kuva
Muotkajärvi, jossa vänrikki Suontaan partio joutui taisteluun 6.7.1941
Itärajan Korpisoturit kirjassa kerrotaan myös rajamiesten toiminnasta jatkosodan alkupäiviltä. Ilomantsissa toimi majuri Viljo Kivikon johtama 24. Rajakomppania. Joukkueiden johtajina Ilomantsissa toimivat luutnantit Aatto Mäkinen ja Eino Siippola. Ilomantsin rajakomppania koki suuria menetyksiä Ontronvaaran kylän väkivaltaisessa tiedustelussa 7.7.1941. Rajamiehet yrittivät vallata Ontronvaaran kylän noin 150 rajamiehen ja Hämeen Ratsurykmentin ratsumiesten voimin. Ontronvaaraa oli puolustamassa noin 600 eversti Vallin neuvostosotilasta. Puolustajat olivat asemissa hyvin rakennetuissa taisteluhaudoissa ja betonilla vahvistetuissa bunkkereissa. Taistelusta tuli verinen ja siinä kaatui seitsemän ilomantsilaista rajamiestä ja heidän lisäksi useita rakuunoita. Taistelussa haavoittui 40 sotilasta. Kivikon osaston miehet perääntyivät seuraavana yönä takaisin Koitajoen takana olleisiin asemiin. Tästäkin taistelusta on yksityiskohtainen kertomus Itärajan Korpisoturit kirjassa.
Rajamiespartio Möhkön Leminahon rajalinjalla 3.7.1941 SA-kuva
Ilomantsin Ontronvaaraan 7.7.1941 hyökänneet rajamiehet 8.7.1941 Teppanassa SA-kuva
Kaatuneitten hautausta Ilomantsin Sankarihautausmaalla 18.7.1941 SA-kuva
Koitajoen suomalaisasemia Ontronvaaran lähellä. Paikalta Viljo Kivikon miehet ylittivät Koitajoen 7.7.1941 ja etenivät joen takana kolmen kilometrin päässä olevaan Ontronvaaraan.
Ontronvaaraan johtanut karsikkotie Koitajoen varressa
Ontronvaaran naapurikylän Louhivaaran asemia tarkastelemassa JP 1 miehiä 22.7.1941 SA-kuva
Yleistietoa Ilomantsin itäosien kylistä. Ehkä nämä seuraavat historiatiedot antavat perustietoa Itärajan korpisoturit kirjan partiokertomuksiin Hullarin, Pahkalammen ja Megrin alueelta.
Ilomantsin rajat määriteltiin Ruotsin ja Venäjän solmimassa rauhassa 27.2.1617 eli yleisemmin sanottuna Stolpovan rauhassa. Ilomantsin itäraja kulki sen rauhan jälkeen Virmajärveltä Iljanvaaraan ja sieltä Megrin ja Ilomantsin Liusvaaran kautta Suojärven Naistenjärvelle. 1800-luvun puolivälissä Möhkön rautaruukin osti Nils Ludvik Arppe. Hän "pakkolunasti" ilomantsilaisilta Vuottoniemen, Kuolismaan ja Melaselän maanomistajilta 70 000 ha maata. Entiset maanomistajista tuli vuokraviljelijöitä ja palstatilallisia (lampuoti, torppari, mäkitupalainen, loinen). Arppen Ilomantsissa tapahtuneiden maan pakkolunastusten takia en ymmärrä tämän syksyistä elokuvahanketta Arppesta? Hän "ryösti" tavallisten ilomantsilaisten ihmisten maita ja nyt hänestä pitäisi tehdä elokuva, vielä meiltä suomalaisilta kerättävillä rahoilla! Itse en ainakaan pistä ropoakaan hankkeeseen, enkä tule katsomaan ao. elokuvaa. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30.11.1939 ja keväällä 1940 solmitun ns. Moskovan rauhan jälkeen rajalinja kulki Virmajärveltä, Melaselän ja Mutalahden puolivälissä olevan järven kautta Kaakkois-Suomeen. Tällöin Ilomantsi menetti 130 000 ha maapinta-alastaan. Samanlainen ryöstöretki kuin, kuin sataa vuotta aiemmin tapahtui Nils Ludvik Arppen toimesta. Molemmissa tapauksissa isäni ja äitini suvut menettivät kaiken omaisuuden ja heidän kodit ja kotitilat jäivät nykyisen rajan taakse Kuolismaahan ja Melaselkään. Olen käynyt molemmissa kylissä ja siellä, Nykyään "luovutetulla" Ilomantsin alueella, on vain Venäjän rakentamia vanhoja vartioasemia ja entisten venäläisten rajaupseerien kesämökkejä mm. Melaselässä, Megrissä ja Ontronvaarassa. Melaselässä erään upseerin datsa on kylän eteläpuolessa olevassa lahdelmassa, Megrin suomalaiskylässä erään upseeri kesämökki/datsa on rakennettu Megrin luostarin paikalle ja Ondronvaarassa on yksi suuri kesämökki aivan kylän rannassa, toinen saaressa.
Melaselän kylässä oleva datsa on Ahposten tilan rannassa
Ontronvaaran rannassa oleva datsa on entisen kylän uimarannan kohdalla
Megrissä kaksi rakennusta on Megrin luostarin paikalla ja yksi entisen metsänvartijatilan paikalla
Palataan ajassa 1900-luvun alkuvuosikymmeniin. Hullarissa, Virmajärven kaakkoispuolella, toimi ennen sotia 1930-luvulla metsänvartijana (metsänvahti) Antti Nevalainen ja hänen kuolemansa jälkeen vuodesta 1932 Kaino Koljonen. Kainon serkku Matti Koljonen oli samaan aikaan metsänvartijana Vuottoniemen lähellä Kasisvaaralla. Hullarista Hattuvaaran suuntaan sijaitsevalla Lahnavaaran tilalla metsänvartijana toimi Juho Koljonen, aina vuoteen vuonna 1924 saakka. Silloin Lahnavaaran metsänvartijatila lakkautettiin ja toiminnot hoidettiin sen jälkeen Hullarista käsin. Lahnavaaran metsänvartijatila oli perustettu vuonna 1859. Metsähallituksen metsänhoitajana toimi Ilomantsin pohjoisosassa 1920- 1930-luvuilla Ilmari Karvonen ja työnjohtajana Hullarin savotoilla Matti Korkalainen. Karvonen kohosi metsähallituksen ylimetsänhoitajaksi 1950-luvulla.
Lahnavaaran metsänvartijatila siirtyi vuonna 1924 rajavartiostolle. Tilan päärakennus säilyi talvisodan aikana ehjänä, mutta suomalaiset miinoittivat talon uunin talvisodan aikana. Kun uunia jatkosodan alussa lämmitettiin, räjähti uunissa ollut miinoitus ja osa talosta tuhoutui räjähdyksessä. Kävin kesällä 2018 Lahnavaarassa, joka oli metsittynyt niin paljon, että oli vaikeuksia päästä Lahnavaaran mäen päälle. Tilan pellot olivat sankan puuston peitossa ja talon paikalta, metsän keskeltä, löytyi suuria kuoppia ja kivikasoja.
Kuolismaa, Liusvaara ja Salmijärvi. Pahkalammen ja Megrin vartioasemat oli perustettu 1920 -luvulla vahauskoisten luostarien "Starovertsien Monasterien" paikalle. Ilomantsin vanhauskoisten, starovertsien luostarit perustettiin 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alkupuolella. Venäjällä staroversit joutuivat vainon kohteeksi ja heidän toiminta kiellettiin lailla. Tämän takia Venäjältä pakeni ilomantsiin munkkeja ja he perustivat Pahkalammelle pääluostarin ja Megriin sivuluostarin. Hiukan aiemmin oli Liusvaaraan perustettu erakkola, jonka toiminta hiipui 1800-luvulla. Virallisesti luostarit olivat kruunun torppia ja päämunkkina toiminut henkilö toimi kruunun torpparina. Pahkalammella oli parhaimmillaan 70 munkkia tai nunnaa ja Megrissä 25. Megrin luostarissa oli nunnana isomummoni kaksi serkkua. Megrin luostari oli rakennettu isomummoni Fevronia (Feuronia) Vlasovin isän Sidor Vlasovin kotitilan maille. Sidor toimi Megrissä metsänvartijana ja hän toimi myöhemmin jonkin aikaa Salmijärven Elinlammella metsänvartijana. Isomummoni Fevronia Vlasov oli myös vanhauskoinen eli starovertsi. Megrin luostarin alueella oli parhaimpaan aikaan useita rakennuksia. Megrin luostari oli Liusvaara nro 1 tilalla, joka sijaitsi Megrijärven rannalla. Kesällä 1882 Megrin luostarissa oli vielä kaksi munkkia (Jefim Bogdanov), kaksi nunnaa (Varvara Vlasov) ja viisi lasta. Lasten äiti Feodosia Larionintyrtär Vlasov oli kuollut viimeisen lapsensa Jevdokian synnytykseen 1.9.1880.
Siidor Miinanpoika Vlasovin tiedot kirkonkirjassa. Isomummoni Fevronia Vlasov oli syntynyt 1854.
Megrin luostarista oli rajan takana sijaitsevaan Kuutamolahdelle 12 km ja lähimpään suomalaiskylään Liusvaaraan 12 km. Liusvaarasta Megriin oli huonokuntoinen "kinttupolku", ja matkalla oli 24 kpl kapulasiltoja, joita oli tehty purojen ja märkien soiden yli. Megristä tehtiin kauppamatkoja Kuutamolahdelle ja mm. mummoni serkku Vana Vlasov kävi kauppa-asioilla Kuutamolahden kylässä vielä talvisodan alla. Luostarin edessä olevassa saaressa oli munkkien hautausmaa, kalmistosaari. Megrin luostarin päärakennuksessa oli kolme huonetta, joista yhdessä päätyhuoneessa oli luostarin pyhättö, jonka seinät olivat täynnä ikoneita. Megrin luostari oli Pahkalammen luostarin alainen. Megrin luostarissa syntynyt kauppias Bogdanov rakennutti 1900-luvun alussa kauniin karjalaistyylisen rakennuksen, joka siirtyi myöhemmin rajavartiostolle.
Megriin menevällä tiellä oli 24 kapulasiltaa (Museovirasto - Musketti)
Liusvaarassa oli myös luostari tai sitä kutsuttiin erakkolaksi. Se oli paljon pienempi, kuin Megrin luostari. Liusvaaran luostarissa/erakkolassa oli ollut luostarin kellarissa huoneita, joissa lienee ollut rukouskammioita ja ruokavarastoja. Liusvaaran luostari oli vanhin ja kun sen kunto huononi, asukkaat siirtyivät sieltä Megrin luostariin. Megrin ja Pahkalammen luostareiden väliin rakensivat munkit suurien salojen läpi tieyhteyden ja jokien yli kapulasillat, joita pitkin munkit vierailivat toistensa luona. Munkkien tekemää "tietä" käyttivät 1920 ja 1930 -luvuilla Ilomantsilaiset rajamiehet.Pahkalammen luostari oli Megrin luostaria suurempi. Pahkalammen luostarin perustivat 1790 venäjältä tulleet Mark Aleksandrov ja Kiril Feodosov vanhan rälssitorpan Vuottojärvi 3 tilalle. Tila tunnettiin myöhemmin Vuottojärvi 5 Pahkalampi nimisenä tilana. Pahkalammen rannalla oli kaksi suurta rakennusta, toinen oli ns. naisluostari ja toinen miesluostari. Lisäksi oli asuinrakennuksia, aittoja, navetta, sauna ja riihi. Luostarirakennuksessa oli kuusi huonetta. Päärakennuksen alakerrassa oli yksi suuri huone, jota käytettiin luostarin verstaana ja yleistilana sekä asuintilana. Yläkerrassa oli luostarin kirkko ja useita pienempiä tiloja. Kirkkosalin takana oli suuri perähuone. Molemmissa suuremmissa tiloissa oli paljon ikoneita ja perähuoneessa kirjasto, jossa oli venäjänkielisiä kirjoja aina 1500-luvulta saakka. Päärakennuksesta päästiin katettua ja lähes pimeää käytävää pitkin asuinrakennukseen. Uuno Peltoniemi sai otettua kuvan 1930-luvulla palvelusväen asunnosta. Vanha tarina kertoo, että Pahkalammen luostarin rakennuksissa oli yhteensä 80 ovea. Lisäksi kerrotaan, että päämunkki Kiril ei halunnut kävellä ruohoa pitkin, jonka takia kaikki käytävät eri rakennuksiin oli tehty lankuista. Palvelusväen tuvan alle oli rakennettu kaivo, josta vesi johdettiin puisia rännejä pitkin rannassa olevaan saunaan ja eri rakennuksiin.
Luostarissa pidettiin lehmiä, joita oli kerralla vähintään kymmenkunta. Lisäksi oli hevosia, kaksi härkää, vuohia ja lampaita, kanoja ja muutama kukko. Koiria ja sikoja ei luostariin hyväksytty, ne olivat epäpyhiä eläimiä. Luostarissa oli myös kissoja, jotka toimivat lemmikkeinä ja pyydystivät hiiriä. Luostari harrasti ahkerasti kalastusta. Luostarin loputtua, sieltä löytyi yli 80 verkkoa, jotka olivat olleet kesäaikana lähes jatkuvasti vedessä. Lisäksi munkeilla oli kaksi nuottaa, joilla kalastettiin Pahkalammen lisäksi Vuottojärvestä. Luostari harrasti kaskiviljelyä ja sen takia luostarin ympäristössä oli myöhemmässä vaiheessa suuret pellot. Kerrottiin, että yksi mies kerkesi päivän aikana kyntää hevosella ainoastaan kolme vakoa luostarin peltoon. Luostarissa oli palvelijoita ja renkejä kesäaikaan noin 40. Heidän tehtävänä oli hoitaa luostarin maatilaa, peltoja ja kasvimaita. Talvikausina tarvittiin apuväkeä vähemmän ja osa palvelusväestä siirtyi takaisin kotitiloille. Pääosa apuväestä oli kotoisin Vuottoniemeltä, mutta myös kauempaa tuli ihmisiä kesäkausiksi töihin. Munkkeja ja nunnia oli luostarissa parhaana aikana 30 henkeä. Pahkalammella nunnaluostari ja munkkiluostari toimivat omissa rakennuksissa, mutta jumalanpalvelukset pidettiin munkkiluostarin puolella. Luostarin johtajana toimi aluksi Mark Aleksandroff aina vuoteen 1812 saakka. Tämän jälkeen luostaria johti Kirila Feodosov, aina 1850-luvulle saakka. Luostarin johtajaksi tuli 1850-luvulla Ivan Wasiljev, jonka aikana luostarin väki väheni ja jo vuonna 1870 luostari oli autio.
Pahkalammen luostarista kerrottiin vuoden 1847 lehdessä seuraavaa: Ilomantsissa on seitsemän peninkulman päässä, lähellä venäjän rajaa starovertsien monasteri. Sieltä löytyy Greetan kirkon eläjöitä ennenkun kristillisyyttä, ilman pappia, jota myös muistuttaa tavallinen ruotsin sananlasku: Ei tarvitse ripittävän munkkien edessä, koska löytyy pappi. En ymmärrä tekstiä, mutta varmaan kirjoittajana on ollut henkilö, joka ei hyväksynyt starovertsien uskoa.
Vuoden 1877 lehdessä kerrottiin, että Ilomantsin Pahkalammen ja Megrijärven starovertsien luostareista Pahkalammella ei ole enää asukkaita, mutta Megrijärvellä on vielä muutamia asukkaita. Mekrijärven luostarissa oli silloin kaksi palvelijaa ja kaksi renkiä hoitamassa15 lehmää. Lisäksi siellä oli vasikoita, lampaita ja kanoja.
Vuoden 1882 lehdessä kerrottiin Ilomantsin monasterin asukkaiden eroavan siinä muista ortodokseista, että he eivät käytä venäläistä pappia jumalanpalveluksissa. Starovertsit eivät syö, eivätkä juo muiden, kuin heidän omien uskovaisten kanssa. Jos vierasuskoinen sattumalta juo vettä starovertsien käyttämistä astioista, he kaatavat siinä olevan veden maahan ja hylkäävät astian käytön tai vuolevat puuastian sisäosan puhtaaksi, sillä se on saastunut muun uskoisen käytössä. Tämän lisäksi astia pestään vanhojen sääntöjen mukaan ja vihitään uudelleen käyttöön. Vanhauskovaiset pitävät mukana ruoka ja juoma-astioita, jotta eivät saastuisi. He eivät syöneet lihaa ja rajoittavat myös muidenkin ruoka-aineiden käyttöä. Megrissä asui igumeni, päämunkki, jolle on siunaantunut naisihmisten kautta lapsia. Lehden toimittaja paheksui munkkien ja nunnien yhteisiä lapsia. Lisäksi kerrottiin starovertsien munkkien vihaavan suomalaisia vierasuskoisina ihmisinä ja pitävät suomalaisia vähäpätöisinä ihmisinä. Toimittaja kertoi käyneesä Megrin luostarissa ja siellä olleet lapset olivat likaisia kuin sianporsaat, jotka olivat uineet rapakossa.
Uuno Peltoniemen ottamat kuvat Pahkalammen luostarin viimeisistä rakennuksista (Musketti). Yllä sauna ja alla palvelusväen asuinrakennus, jossa asui myöhemmin 1800-luvun lopussa Kirilä Maksimaisen perhe.
Pahkalammen tila oli aiemmin kruununtorppa, jonka starovertsit ottivat hoitoon ja perustivat sinne monasterin. Kun luostarin toiminta hiipui 1860-luvulla, se siirtyi jossakin vaiheessa Arppelle, joka pakkolunasti tiloja Ilomantsin itäosissa. Pahkalammen tilalle muutti asumaan Vuottoniemeltä Kiril Maksimainen, joka oli syntynyt 29.3.1852. Kirilin vaimoina olivat Pieta Kurvinen ja myöhemmin Irina Puruskainen. Kiril toimi tilalla useita vuosia lampuotina ja metsänvartijana. Maksimaisen vaimosta on mainittu aikakirjoissa, että hän oli sanoittanut tai ainakin laulanut vanhoja runoja runonkerääjille. Tila siirtyi vuonna 1919 Enso Gutseitin omistukseen ja vuonna 1935 rajavartioston haltuun. Rajamiehet rakensivat samana vuonna kookkaan höylähirsisen vartiorakennuksen Pahkalammen rannalle.
Megrin luostari perustettiin isomummoni kotitilalle 1800-luvulla, kun isomummoni oli vielä lapsi. Monasterin viimeinen asukas oli isomummoni serkku Varvara Larionintytär Vlasov ja tilan omisti hänen sisarensa poika kauppias Mikhail Bogdanof. Muistan lapsuudesta, kun Mikhailin poika tai pojanpoika kävi meillä kylässä! Bogdanoff oli rakentanut luostarin alueelle kauniin karjalaistyylisen talon, jossa hän piti kauppaa. Kylässä oli vain muutama talo, joten kaupanteko ei siellä kannattanut. Tämän vuoksi Mikhail Bogdanof siirsi kaupan Möhköön. Megrin luostari ja sitä ympäröivä tila siirtyi 1910-luvulla kaupalla ensin valtiolle ja myöhemmin itsenäistymisen aikaan rajavartiostolle. Näin kaunis rakennus sai uudet asukkaat parinkymmenen vuoden ajaksi. Rajavartiosto siirsi Megrin luostarin ikonit Ilomantsiin ja sieltä myöhemmin Joensuuhun. Osa ikoneista oli kadonnut tai katosi siirron aikana, mutta osa löytyy Joensuun museon varastosta.
Mainittakoon tässä, että isomummoni Fevronia Hourenja Sidorintytär Vlasov oli runonlaulaja, jota kävi kesällä 1928 haastattelemassa Vegaruksen Marjavaarassa kansanrunouden kerääjä Martti Haavio. 1800-luvun lopussa Europeus kävi Vegaruksessa ja sai sieltä 19 runoa, joista osa oli Europeuksen muualta kuulluista runoista. En tiedä, kävikö hän laulattamassa isomummoani? Äitini kertoi, että hänen mummonsa Fevronia piti aina mukana helminauhaa, jossa oli risti ja jota hän räpläsi jatkuvasti ja samalla rukoili ääneen venäjänkielellä.
Mainittakoon tässä, että isomummoni Fevronia Hourenja Sidorintytär Vlasov oli runonlaulaja, jota kävi kesällä 1928 haastattelemassa Vegaruksen Marjavaarassa kansanrunouden kerääjä Martti Haavio. 1800-luvun lopussa Europeus kävi Vegaruksessa ja sai sieltä 19 runoa, joista osa oli Europeuksen muualta kuulluista runoista. En tiedä, kävikö hän laulattamassa isomummoani? Äitini kertoi, että hänen mummonsa Fevronia piti aina mukana helminauhaa, jossa oli risti ja jota hän räpläsi jatkuvasti ja samalla rukoili ääneen venäjänkielellä.
Kerron tässä erään tapahtuman vuodelta 1927. Vuonna 1927 Iljanvaaran metsänvartijatilalla asui 55 -vuotias metsänvartija Antti Juho Auvinen (s.1878) vaimonsa Johannan kanssa. Elokuun 31. päivänä he huomasivat, että kaksi lehmää, sonni ja kaksi vasikkaa oli kadonnut yöllä aitauksesta. Aviopari lähti etsimään lehmiä ja seurasivat niiden jälkiä rajalle. Pariskunta tuli Suomen ja Neuvostoliiton rajalle ja rajan lähellä he näkivät metsässä aseistetun miehen. Auvinen keskusteli miehen kanssa suomeksi ja venäjäksi. Venäläinen pidätti Auviset ja lähti kuljettamaan heitä Savijärven suuntaan menevää polkua itään. Metsänvartija Antti Auvinen kulki viimeisenä bolsevikin kanssa. Auvinen tempasi osittain halvaantuneella kädellä puukon käteensä ja iski bolsevikkia selkään. Iskusta venäläinen kaatui maahan ja metsänvartija lähti juoksemaan polkua takaisin Suomen puolelle. Auvisen vaimo Johanna (s. 1886) lähti juoksemaan miehensä perään, mutta kompastui ja kaatumisen seurauksena bolsevikit saivat vaimon kiinni. Johanna Auvinen vietiin vangiksi venäjälle. Auvisen vaimo kuljettiin aina Pietariin saakka kuulusteluihin, mutta hänet palautettiin myöhemmin takaisin Ilomantsiin, kun sisäasiainministeriö vaati selvitystä Johanna Auvisen pidättämisestä. Metsänvartija Antti Auvinen juoksi pakenemisen jälkeen Megrin rajavartiostoon ja sieltä lähti hänen mukaan kuusi rajamiestä ja yksi aliupseeri. Partio etsi Auvisen vaimoa katoamispaikasta, mutta turhaan. Ilomantsin nimismies Pirinen ja kapteeni Niskala kävivät kuulustelemassa Auvista ja he totesivat bolsevikien loukanneen rajarauhaa. Rajamiehet epäilivät, että bolsevikit olivat käyneet eläimet aidasta. Auvinen kertoi miehille, että he olivat vaimon kanssa noin 20 metrin päässä rajalinjasta, kun heidän takaa tuli aseistettu mies. Mies käski Auvisia siirtymään rajan taakse Lakosuon laitaan. Lakosuon laidassa Auvinen kertoi puukottaneensa bolsevikia selkään ja he olivat vaimonsa kanssa lähteneet juoksemaan Lakosuota pitkin Suomeen. Tässä vaiheessa vaimon voimat olivat uupuneet ja kaksi bolsevikkia oli ottanut vaimon kiinni. Auvinen itse pääsi pakenemaan Suomen puolelle. Auvisten luona asunut Juho Kettunen oli tapahtumahetkellä metsätöissä Ylä Vuottojärvellä ja hän ei osannut kertoa tapahtumasta mitään. Auvisen lehmät palasivat syyskuun alussa takaisin kotiin. Myöhemmin sisäasiainministeriö vaati nimismies Piristä tekemään uudelleen kuuulustelut, koska ne olivat ministerin mielestä tehty puutteellisesti. Pirisen selvityksestä ei käynyt ilmi, olivatko venäläiset siviilihenkilöitä vai sotilaita. Ministeri vaati selvittämistä siitä, olivatko venäläiset olleet Suomen puolella ajamassa karjaa venäjälle, sitä ei oltu ensimmäisissä Pirisen selvityksissä kerrottu.
Ilomantsin nimismies Pirinen Liusvaarassa syksyllä 1927
Johanna Auvinen vietiin pidätyksen jälkeen Klyysinvaaraan, jossa häntä kuulusteltiin kaksi päivää. Tämän jälkeen hänet siirrettiin Porajärvelle kuulusteluihin. Porajärvellä häntä kuulusteltiin neljä vuorokautta. Kuulustelijat kysyivät rajavartioston toimintaan liittyviä kysymyksiä. Tämän jälkeen Johanna Maria Auvinen siirrettiin Petroskoihin. Petroskoissa hän joutui vankilaan, jossa hän sairastui marraskuun alussa. Tämän jälkeen hänet siirrettiin Pietariin vankilaan ja sieltä hänet vapautettiin joulukuun alussa 1927. Vapautumisen jälkeen miliisit kuulustelivat häntä ja veivät kuulustelujen jälkeen suomalaisten kommunistien kuulusteluihin. Jossakin vaiheessa Johanna pääsi Suomen konsulaattiin ja sieltä hänet toimitettiin takaisin Suomeen ja Ilomantsiin.
Tie Kuolismaasta Vuottoniemelle ja Pahkalammelle syksyllä 1938 (Museovirasto - Musketti). Kuvan siltaa on käytetty paljon valokuvissa. Olen nähnyt kuvia, jossa sillalla on ollut rajamiehiä, nuorisoa ja polkupyörää taluttavia miehiä.
Antti Auvinen oli Tapionahon metsänvahtina vuosina 1929 - 1935. Aikakirjoissa on mainittu, että hän olisi ollut samaan aikaan myös Iljanvaaran metsänvahti. En tiedä mistä virhe johtuu? Antin vaimona oli Johanna Ollintytär Kurvinen. En tiedä mistä Antti tuli Iljanvaaraan. Liusvaaran Mustakankaalla asui aiemmin 1880-luvulla metsänvartija Auvisia. Myös Kuolismaassa, Lutikkavaarassa ja Nuorajärvellä eleli 1930-luvulla Auvisia, joista mainittakoon Augusti Auvinen, jolla oli poika Juho.Maisteri Uuno Peltoniemi kuvasi 1930-luvulla runsaasti rajakylien rakennuksia, maisemia ja ihmisiä. Ilomantsin rajakylissä hän kävi kuvaamassa huhtikuussa ja syyskuussa 1938, kun hän oli Rajamme Vartijat lehden päätoimittajana. Hän kävi aiemmin 1930-luvulla Ilomantsissa ja kuvasi mm. Kuolismaan, Liusvaaran, Vuottoniemen, Megrin ja Hattuvaaran maisemia. Saamme olla Uuno Peltoniemelle kiitollisia monista sadoista hyvin otetuista kuvista! Tässäkin jutussa on Peltoniemen ottamia kuvia runsaasti. Peltoniemi nimitettiin myöhemmin opetusneuvokseksi.
Lahnavaaran rajavartioston kuva Hakkapeliittalehdessä 21.8.1926. Kuva on otettu 31.7.1926, jolloin Neuvostoliiton puolelta levisi metsäpalo Hullarin ja Lahnavaaran väliseen metsään.
