Raskas partioreissu - A patrol journey - тяжелое патрульное путешествие

Itsenäisyyspäivän alla olimme vaimoni kanssa hiihtämässä metsässä. Ilta oli pimeä ja räntää satoi lähes vaakasuoraan, kohti silmiä. Hiihtäminen oli vaivalloista, vaikka allamme oli latukoneella ajettu latu. Ladulla oli märkää lunta, joka jarrutti suksien luistoa ja hiihtäminen oli siten vaikeaa. Hiihtoreissun aikana tuli mieleeni jatkosodan aikaiset kertomukset Suomalaisten kaukopartiomiesten rankoista partiomatkoista Venäjän hallitsemille alueille. Samalla kun mietin heidän hiihtomatkoja, putkahti mieleeni 40-vuotta aiemmin tekemäni viimeinen oma partiomatkani. Olimme kertausharjoituksissa Ilomantsissa ja meidän puolijoukkue koostui pääasiassa ilomantsilaisista miehistä. Ajankohta oli melko tarkasti maaliskuun puoliväli. Lunta oli sinä keväänä ennätyksellisen paljon, lähes metrin verran. Hiihtokeli oli erittäin kehno räntäsateen ja pehmeän lumen vuoksi. Jutussani olevat kuvat ovat jatkosodan partiomatkoilta, mutta meillä oli siihen aikaan lähes samanlaiset varusteet partioreissullamme (SA-kuvat). Seuraava kirjani, joka ilmestyy ensi syksynä, kertoo välirauhan ajan (kesä 1941) partiotoiminnasta Ilomantsissa ja se lähikunnissa. Olkoon nämä alla olevat kertomukseni tämän joulun joulutarinani. Joulu on nyt lähellä ja Suomessa on tavattu kertoa tähän aikaan vuodesta joulutarinoita. Nämä tarinat, jotka ovat alapuolella, ovat tosia, en osaa kertoa satuja.

Rajavartiostosta otimme reppuihin kolmen päivän sissimuonat ja puolijoukkueemme sai sukset, aseet, miinat, puolijoukkueteltan, kamiinan, ahkion ja paljon muita sotimiseen tarvittavia varusteita. Lähdimme rajavartioston pihasta kuorma-autoilla kohti itärajaa. Ensimmäisen yön olimme  Hattuvaaran takana, nykyisen Pampalon kultakaivoksen pohjoispäässä. Pystytimme iltapäivällä teltan metsään ja kävimme tien lähellä olevasta puupinosta halkoja. Haloista sahasimme kamiinaan polttopuut ja käytimme puita myös teltan lähelle tehtyyn nuotioon. Illalla teimme römpsissä ruokaa ja illan päätteeksi keittelimme römpsän kannessa kahvit.

Yhden päivän sissimuona-annos meidän sissiretkellämme 

     Yön saimme nukkua rauhassa ja tämä ensimmäinen yö meni huonolla nukkumisella. Seuraavana aamuna heräsimme kuudelta ja menimme römpsien kanssa noin kilometrin päässä olevalle kenttäkeittiölle, josta saimme kahvia, leipää, juustoa ja jugurttia. Aamulla päivän jo valettua, menimme läheiselle suolle kohdistamaan aseet. Iltapäivällä harjoittelimme metsässä erilaisia sissitaitoja. Välillä kävimme kenttäkeittiöltä ruokaa, joka oli muistaakseni lihakeittoa. Yön vietimme taas teltassa ja seuraavana aamuna jatkoimme harjoituksia. Silloin harjoittelimme koko päivän ajan sissitaitoja. Päivällä sattui pieni kommellus, kun minun entinen opettaja, nimeltä Kalevi, seisoi tien vieressä ja huusi minua luokseen. Mies oli luutnantin puvussa ja hän vaatimalla vaati minua tekemään kunniaa. Hermostuin miehen ynseydestä ja tokaisin hänelle vanhan armeijassa kuulemani vitsin; Herra luu, herra vää, on pimeä en nää ja kävelin tieheni. Takana pojat nauroivat mahat sykkyränä. Arvelin, että Kalevi nostaa asiasta äläkän, mutta taisi opettaja ymmärtää sanomani. Nukuimme vielä yhden yön samalla paikalla Pampalossa ja seuraavana aamuna heräsimmekin märkään räntäsateeseen.

Aamupalan jälkeen paikalle saapui kuorma-autoja. Yhden kuorma-auton lavalle pakkasimme teltat ja muut kamppeet. Auto ajoi Hattuvaaran suuntaan ja erään mäen alla, Hattuvaaran kylän lähellä, kuorma-auto pysähtyi sivutien varteen. Meidät komennettiin kamppeinemme autosta metsään  ja käsky jatkui, että varmistamme sen päivän ajan tielinjaa idän suuntaan. Yksi päivä siinä meni tyhjää tietä katsellessa. Räntää satoi koko päivän ja vaatteet kastuivat läpimäriksi. Rajavartioston upseeri, jääköön nimi mainitsematta, ei antanut meidän tehdä tulia. Olisimme halunneet kuivatelleet kamppeitamme nuotiolla. Iltapäivällä lumisade lisääntyi ja upseeri ilmoitti, että meidän pitää siirtyä metsiä pitkin hiihtäen Koivusuolle. Upseeri näytti paikan kartalta ja osa miehistä sanoi, etteivät he lähde sinne hiihtämään, sillä matkaa kertyy toistakymmentä kilometriä ja maasto on matkan varrella tieheää korpea, jossa on useita syviä ojia.

Ei siinä mikään auttanut, vaan laitoimme sukset jalkaan ja lupasin lähteä ensimmäisenä aukaisemaan latua valtakunnan rajaa kohti. Hiihdin tai paremminkin uin lumessa puolisen kilometriä eteenpäin ja siinä vaiheessa voimat olivat jo lopussa. Lumi upotti sukset maahan saakka ja suksia ei pystynyt nostamaan lumen päälle.  Hiitämistä ei voinut sanoa enää hiihtämiseksi, sillä lumen pinta oli koko matkan polvien yläpuolella.  Selässä oleva 20 – 30 kiloa painava reppu ja rynnäkkökivääri vetivät miestä taaksepäin. Viimeisenä, porukan hännillä hiihti nyt jo edesmennyt Reino Hartikainen. Hän veti puolijoukkueen tavaroita ahkiossa. Ahkion vetäjiksi ei kukaan muu halunnut, joten Reino veti koko illan yksin ahkiota, ojien pohjilta vedimme kuitenkin ahkion porukalla ylös.

Seuraavana latua aukaisemaan lupautui pikkuserkkuni Paavo. Hän sai tehtyä latua vajaat puoli kilometriä ja eteen tuli syvä valtaoja. Valtaojan ylittäminen teetti töitä, sillä ahkiossa olleet tavarat tipahtivat ojan pohjalle ja jouduimme pakkaamaan ahkion uudestaan. Ladunaukaisijaa vaihdettiin puolen kilometrin välein ja iltayöstä jouduimme pitämään useita taukoja. Taukojen aikana katsoimme taskulampulla karttaa ja kompassin avulla etsimme suuntaa käskettyyn asemapaikkaan. Puolen yön aikaan saavuimme erään kuusikon laitaan ja kartan mukaan olimme meille määrätyssä asemapaikassa. 

Olimme rämpineet toistakymmentä kilometriä umpihankea ja aikaa siihen kului lähes kuusi tuntia. Sovimme miesten kanssa työnjaon, jossa osa porukasta pystyttää teltan metsään ja meistä kolme, Purmonen, Pesonen ja allekirjoittanut lupasimme hoitaa puut kamiinaan ja nuotioon. Olimme juuri löytäneet hyvän kelopuun ja aloittaneet sahata puuta poikki. Rajavartioston upseeri pölähti meidän luokse ja käski lopettaa puun sahaamisen. Hän komensi meitä, että otamme ahkion mukaan ja haemme puita noin kahden kilometrin päästä tienvarresta. Sanoimme kolmestaan, että sehän ei nyt onnistu, sillä yö on jo puolivälissä ja me olimme edellisen hiihtoreissun takia ihan loppuun ajettuja ukkoja.

Jatkoimme puun sahaamista ja tämä upseeri alkoi uhkailla meitä Sotaoikeudella. Sanoimme, että jos olisi sotatila, ei kukaan lähtisi hakemaan puita kilometrien päästä umpihangen takaa, kun metsä asemapaikan vieressä oli täynnä pystyyn kuolleita mäntyjä. Sanoin upseerille, etten  pysty enää hiihtämään metriäkään, sillä minulla oli sillä hetkellä rytmihäiriö ja jatkoin, että jos vielä kuormitan itseäni, niin saatte viedä minut ahkiolla tienvarteen.

Jatkoimme puuntekoa upseerin kiukkuiluista huolimatta. Pilkoimme puut ja veimme ahkiollisen puita metsässä olevaan telttaan. Saimme kamiinan tuleen ja teltan eteen teimme suuren rakovalkean, jonka ääressä valmistimme römpsissä ruokaa ja samalla kuivattelimme läpimärkiä vaatteita. Ruoan päälle unta ei kenenkään tarvinnut kauan odotella, sillä pian vartiomiestä lukuun ottamatta koko puolijoukkue nukkui teltassa sikeää unta. Myös upseeri nukkui hyvin kelopuilla lämmitetyssä teltassa. Teltta oli todella lämmin, ehkä liian kuuma nukkumiseen. Teltan pohjalle olivat miehet koonneet kuusenoksia ja niiden päälle kukin levitti telttapatjan. Siihen aikaan ei meillä ollut makuupussia, ainoastaan mantteli, joka vedimme päällemme. Yöllä kolmen aikaan oli minun vuoroni olla vartiossa. Vartiomiehen tehtävänä oli pitää kaminassa ja nuotiossa tulta. Vartiovuoron jälkeen kukin herätti seuraavan vartiomiehen tunniksi valvomaan. Kamiinassa tuli paloi iloisesti, kun tekemämme kelopuut paloivat hyvin. Puut paukkuivat kuuluvasti hiljaisessa yössä ja miesten kuorsaaminen kuului vartiomihen korviin saakka. Vartiovuorossa jäi aikaa ihailla pimeää korpimetsää. Yöllä alkoi tuulla ja kuuntelin tuulen ääniä teltan läheisissä puissa. Yöllä kuulin kaukaa Venäjän rajan suunnasta suden ulvomista ja välillä pilvien raoista pilkahteli kirkkaita tähtiä. Yö oli mahtavan kaunis ja hiljainen metsä ympärillä toi kodikkaan tunnelman. Vihdoin vartiovuoroni oli lopussa ja herätin seuraavan miehen vartioon. Palasin samalla takaisin omalle paikalleni telttaan nukkumaan. Unta ei tarvinnut kauan odotella ja kohta olin unten mailla.

Aamulla kuuden aikaan meillä oli herätys ja aamutoimien jälkeen pakkasimme teltan ja muut tarvikkeet ahkioon. Kello oli kahdeksan, kun jatkoimme etenemistä korpimetsässä. Sää oli kehno ja hiihtäminen upottavassa lumessa oli raskasta rämpimistä. Vihdoin kellon lähestyessä puolta päivää, saavuimme tien varteen. Vajaan tunnin päästä paikalle ajoi kuorma-auto, jonka kyydissä pääsimme takaisin rajavartiostoon. Kun olimme luovuttaneet varusteet varastoon, lähdimme Purmosen ja Pesosen kanssa puolijoukkueen johtajan luokse. Sanoimme tälle upseerille, että lähetään nyt kirjoittamaan niitä Sotaoikeuden rätinkejä, kun hän oli niillä uhkaillut meitä. Mies sanoi, että elekkee pojat kehatko, sehän oli vain pilaa. Sanoin, että me pidimme sitä totena, vaikka emme häntä yöllä totelleet. Syynä tottelemattomuuteemme oli se, ettemme olisi yöllä jaksaneet hakea niitä puita ja olimme varmoja, että osa meistä olisi jäänyt sille matkalle. Upseeri käski meidän palata komppaniaan ja unohtamaan asian. Palasimme muiden miesten luokse ja sanoimme, ettei meitä otettu Sotaoikeuteen.  Näin päättyi minun viimeinen armeijamme määräämä partioreissu.  Reissu palautui mieleen joulukuisen hiihtoretkemme aikana. Ihmettelen edelleen, miten jatkosodan aikana kaukopartiomiehemme kestivät kymmenien, jopa satojen kilometrien hiihtoreissut?

     Olen hiihtänyt elämäni aikana ilman rinkkaa yhdellä kertaa 73 kilometriä ja siihen meni aikaa noin 4,5 tuntia. Pisin varsinainen hiihtovaellukseni on ollut pituudeltaan noin 110 kilometriä. Selässäni oli silloin reilut 25 kg painava rinkka. Reissu alkoi karmeassa säässä. Yöllä oli satanut 20 - 30 senttiä märkää suvilunta, joka pakkautui aamulla retkemme alussa suksen pohjiin kiinni. Ensimmäisiin kilometreihin meni aikaa toista tuntia ja aloin epäillä reissumme onnistumista. Keli parani kuitenkin iltaa kohden ja saavuimme illan hämärässä vanhalle autiotuvalle. Yön vietimme varaustuvan puolella, kaukana Lapin tunturien katveessa. Yksi minun seurueeseen kuulunut mies sairastui ja hänet haettiin  seuraavana aamuna helikopterilla Sodankylään. Päätin, että jatkamme reissua suunnitelmiemme mukaan eteenpäin.

     Päivällä oli pakkasta 15 astetta ja kylmä tuuli teki ilmásta jäätävän oloisen.  Lepäsimme päivällä useaan otteeseen tunturien kuruissa. Saavuimme illan hämärtyessä seuraavalle autiotuvalle. Koska yksi seurueeni jäsenistä oli päivän aikana kertonut kovista jalkakivuista, päätimme  kaverini Unton kanssa käydä illan aikana Luirojärven autiotuvalla. Matkaa sinne oli vajaat 20 kilometriä ja hiidimme Luiron tuvalle pikavauhtia. Luirolla tapasimme meidän vaellustuttujamme menneiltä vuosilta. He tarjosivat meille kahvia ja sanoivat, että sauna on lämpiämässä ja pääsemme kohta saunaan. Kahvinjuonnin jälkeen päätimme kuitenkin palata takaisin Lumikurun autiotuvalle, jossa seurueen muut jäsenet majoittuivat. Arvelimme, että he huolestuvat, ellemme saavu yöllä takaisin majalle. Sää oli muuttunut huonompaan suuntaan ja miehet varoittelivat meitä. Pelkona oli se, että pimeässä yössä saatamme eksyä tunturissa ja silloin on suuri mahdollisuus hypotermialle ja sen seurauksena ihminen kadottaa ajan ja paikan tajunnan. Seurauksena siitä on talvella usein kuolema. Sanoimme, että olemme vaeltaneet näissä tuntureissa ennenkin ja osaamme reitin  seuraavalle autiotuvalle pimeässäkin.

     Matkan aikana iski pelko rintaan, sillä lunta purutti tuloladullemme ja pimeässä latumme katosi kokonaan näkymättömiin. Suksistani loppui pito ja erästä tunturia ylös noustessa laitoin suksien siteen kohdalle narun, joka paransi nousun ajaksi pitoa. Yö oli pimeä ja välillä aloin jo epäillä, että pääsemmekö autiotuvalle lainkaa? Vihdoin puolen yön seutuvilla lumipyryn keskellä näimme kaukana himmeää valoa. Ajattelin, että se saatoi olla aistiharha, koska aloimme olla väsymyksen äärirajoilla. Hiihdimme lähemmäksi edessä näkyvää valoa ja pian olimmekin jo autiotuvan pihassa. Olimme pelastuneet paleltumiselta ja mahdollisesti myös vakavimmilta seurauksilta. Lämpimässä tuvassa sydänalaani puristanut tunne alkoi pikkuhiljaa helpottaa. Mietin yöllä itsekseni, että olkoon tämä viimeinen kerta, kun lähden yönselkään hiihtämään, varsinkin Lapin tunturialueelle. Seuraavana aamuna pakkasta oli jo 20 astetta ja lähdimme paluumatkalle, kohti Saariselän aluetta. Illalla majoituimme varaustupaan ja neljäntenä päivänä pääsimme takaisin autoillemme. Yksi rankka hiihtoretki oli taas kerran takanani.

     Muutama vuosi sitten olin taas kerran yksin Lapissa. Olin lähtenyt aamulla vaeltamaan tunturiin läheltä Venäjän rajaa. Tunturissa oli vielä lunta 20 - 30 senttiä ja tuuli oli hyisen kylmää. Vaelluksen alussa jouduin ylittämään noin 40 metriä leveän ja noin 1 - 1,5 metriä syvän joen. Ylityksen ajaksi riisuin vaatteeni ja laitoin ne rinkan päälle. Kahlasin alaosa ilkosillaini joen yli ja keskellä jokea virta oli vuolasta ja se meinasi viedä vaeltajan mukanaan Venäjän suuntaan. Vaelsin ensin kurun pohjaa pitkin ja jossakin vaiheessa päätin lähteä oikaisemaan autiotuvalle tunturien huippujen kautta. Tunturien päällä avautui todella kauniit ja avarat Lapin maisemat. Valkoiset tunturin huiput, sininen taivas ja voimakas kevättuuli toivat mieleen, että maamme on kaunis ja avara. Tässä maassa on hyvä asua ja tehdä työtä. Kävelin muutaman tunnin ajan ihastellen tunturien kauneutta ja hiljaisuutta. Illalla huomasin, että olin eksynyt taas kerran tunturissa. En löytänyt autiotupaa ja jouduin harhailemaan jonkin aikaa tunturissa vailla määränpäätä. Pelko iski sydänalaani ja aloin pelätä pahinta. Vaatteet ja kengät olivat kastuneet läpimäriksi ja vapisin kylmässä tuulessa. Laskeuduin tunturista alas kuruun ja sen pohjalla virtasi noin viisi metriä leveä joki. Pysähdyin joen varteen miettimään, missä autiotupa sijaitsee? Se oli kartan mukaan joen varressa ja koska olin löytänyt joen, sen täytyy olla jommassa kummassa suunnassa joen varrella. Päätin lähteä kävelemään joen ylävirtaan. Kävelin noin kilometrin joen vartta ja huomasin, että joen varrella oli pieni vaja. Hetken päästä  saavuin autiotuvan pihaan.

     Huokasin helpotuksesta, olin taas kerran päässyt onnellisesti autiotupaan. Tupa oli kylmä ja tyhjä. Laitoin kamiinan lämpiämään ja sen päälle kattilan täyteen vettä. Siinä vaiheessa alkoi valtavan kova "horkkatauti". Koko kehoni vapisi kylmästä ja yritin juoda ensialkuun kuumaa vettä. Se ei auttanut ja  vaihdoin kuivat alusvaatteet. Menin kesämakuupussiin lepäämään. Yritin nukkua, mutta vapina jatkui aamuun saakka. Totesin aamulla, että minulla on korkea kuume. Päätin viettää sen päivän autiotuvassa lepäämässä. Mahani meni sekaisin ja jouduin käymään ulkohuoneessa useaan otteeseen. Levättyäni yhden vuorokauden autiotuvassa, uskalsin lähteä vaeltamaan eteenpäin. Vaellukseni päättyi seuraavana päivänä, kun saavuin takaisin autolleni. Ajattelin taas kerran, että seuraavan kerran, kun lähden vaeltamaan  yksin Lappiin, en lähde yön selkään tunturialueelle vaeltamaan.

     Ensi kesänä, jos terveys sallii, lähden taas kerran Lapin perukoille. Haluan palata vuosi vuodelta takaisin tunturiin. Kävelen autiotuvalta autiotuvalle, nautin Lapin tunturien avaruudesta, hiljaisuudesta ja tunturipurojen iloisesta soilinasta. Näillä ajatuksilla jaksan taas kerran tehdä talven työtäni opettajana. Eräs tukevassa kunnossa oleva lapinkulkija tuli kerran autiotuvalle väsyneenä ja vapisevin askelin. Kun mies alkoi selvitä väsymyksestä, kysyin, mikä saa sinut sairaana tulemaan tänne tunturiin? Mies hengitti syvään ja sanoi hetken päästä minulle. Minä nautin tuntureista, tunturipuroista ja näistä autiotuvista. Jos minun matkani päättyy tänne Lapin tunturiin, se on mielestäni paras paikka kohdata kuolema. Nyt vuosia myöhemmin totean, että ehkä samaa Lapin hulluutta on minullakin. Sinä lukija et ehkä ymmärrä sitä, mutta jos pääsisit kokemaan aitoa "Lapin taikaa", sinäkin tulisit "hulluksi". Aitoa Lappia koen ainoastaan silloin, kun olen vaeltamassa tunturissa, ilman päämäärää, autiotuvalta autiotuvalle. Matkalla kohtaan tunturipuroja, voimakkaina virtaavia könkäitä, Aihkimäntyjä, Lapin lintuja (Kuukkeli, Tunturikihu, Tunturikurmitsa, Riekko, Kiiruna yms.), louhikkoisia tuntureita (rakkatunturit), poroja ja tietysti kesällä siellä on paljon hyönteisiä ja nisäkkäitä. Tuntureilla matalat tunturikoivut, katajapensaat ja kauniit pienet kukat ovat parhaassa loistossa kesäkuun alussa. Kesäkuun alussa olen yleensä menossa Lappiin ja siellä tunturiin. Se on aika, jolloin ei ole vielä hyttysiä, eikä myöskään suuria määriä ihmisiä.

     Hyvää joulua ja joulurauhaa sinulle lukijani, joka jaksoit lukea tarinani loppuun. Nämä edellä olevat kertomukset ovat tositarinoita elämästäni. Liikkuminen luonnossa omien voimiensa äärirajoilla, on ihmisen parasta harrastusta. Se on sitä nykyisin paljon mainostettua "Extreme Sports"!