Kuolema kävi Kuuttivaarassa - Death in Kuuttivaara village - Смерть в Куттивара

Kuuttivaaran ympäristön Kartta  vuodelta 1928 

Otsikko "Kuolema kävi Kuuttivaarassa" kertoo ihmiskohtaloista Ilomantsin ja Suojärven rajaseudulla Kuuttivaarassa. Tragediat tapahtuivat jouluna vuonna 1919 ja heinäkuussa 1944. Ensimmäisen tragedian sai aikaan espanjantauti ja siinä kuoli neljä saman perheen jäsentä. Toisen tragedian heinäkuussa 1944 venäläinen partisaaniosasto ja siinä kuoli yli 60 suomalaista sotilasta. Molemmista tapahtumista voisin tehdä historiallisen tieteiskirjan tai muistelmateoksen, mutta kerron tässä tiivistettynä nämä kaksi tositarinaa. Samasta aiheesta ovat useat ilomantsilaiset aiemmin kirjoittaneet, mutta niissä henkilöt ovat jääneet epämääräisiksi. 
     Tässä artikkelissa kerron vähän laajemmin Kuuttivaaran ja sen lähikylien tapahtumia, asukkaita ja paikallisia olosuhteita ajanjaksolla 1800-luvulta aina toiseen maailmansotaan saakka. Tiedot tähän tarinaani olen kerännyt pääasiassa kirkonkirjoista, sukuselvityksistä, 1800 - 1900 -lukujen sanomalehdistä ja sotapäiväkirjoista. Kuvista pääosa on Museoviraston ja SA-kuvien kokoelmista, mutta myös muutama oman kuva-arkiston kuva on mukana tässä artikkelissa. Olen käynyt tutustumassa Kuuttivaaraan ja sen lähikyliin 2000 -luvun alussa kahteen eri otteeseen ja tunnen  jollakin tavalla kerrottujen tarinoiden tapahtumapaikat. Tarina alkaa, varaa aikaa sen lukemiseen! 

Ilomantsin luostarit, kirkot, tsasounat (ympyrä) ja metsänvartijatilat (neliö) vuonna 1860. Metsänvartijatiloja rakennettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina seuraaviin paikkoihin: Pönttökangas, Hankavaara, Kuolismaa, Iljanvaara, Tapionaho, Hullari, Kasisvaara, Kuismala, Terkkälä, Megri, Leppäsenaho, Kuuttivaara, Suojärvi, Vaaksausjärvi, Elinlampi, Saarijärvi, Sulkulampi, Hylkysyrjä ja Lokalahti. 

Ilomantsin kartta vuodelta 1860

Kartta Ilomantsin itäkylistä ja Kuuttivaarasta vuodelta 1860

Espanjantauti tuo kuoleman Kuuttivaaraan

Kuuttivaara on entisen Suomelle kuuluneen Ilomantsin itäkylien vanha metsänvartijoiden asuinpaikka, joka sijaitsi aivan Ilomantsin ja Suojärven rajalla. Kuuttivaara oli laajojen metsien, soiden ja siintävien vaarojen maa. Metsiä Kuuttivaaran saloilla oli 1800-luvulla sinertävään kaukaisuuteen saakka. Korkeat kuuset kohottivat latvansa vaaran päällä korkeuksiin ja tupsulatvaiset petäjät huojuivat hiljaisuuden keskellä. Siellä korpien kätköissä asuivat Kuuttivaaran asukkaat ylhäisessä yksinäisyydessään. Möhköstä Kuuttivaaraan oli matkaa viisi peninkulmaa ja Liusvaarasta 16 - 17 kilometriä, Salmijärveltä 12 - 13 kilometriä. Kuuttivaara sijaitsi lähellä Kuopion ja Viipurin rajaa, juuri ja juuri Ilomantsin puolella. Kuuttivaara toimi vedenjakajana, sillä sen huippu  oli 272 metriä meren pinnasta ja se  oli alueen korkein vaara. Ensimmäinen tapahtuma, jonka tiedän Kuuttivaarasta oli se, kun vanhat liusvaaralaiset kertoivat lehdistölle vuonna 1925, että venäjältä oli 1830-luvulla levinnyt  Liusvaaran alueelle suuri metsäpalo kilometrien päähän Suomen puolelle. Sinä kesänä rajakylät olivat olleet viikkoja paksun savun peitossa. Palo olisi tuhonnut Liusvaaran alueen metsiä suuria määriä, myös Kuutivaaran nimi  mainittiin. Metsät olivat vuosikausia mustana palojen seurauksena ja vasta 1800-luvun lopussa puusto oli uusiutunut entiselleen.
     Mistä Kuuttivaaran nimi on tullut? Samanlaisia paikannimiä löytyy Karjalan alueelta  Pälkjärveltä ja vastineet Vuonteleesta Kuutinselkä, Ilomantsissa Kuuttikangas ja Antreaan pitäjästä "Kuuttila". Nykyisen Suomen puolella on kolmetoista Kuutti-nimeen liittyvää paikannimeä. Kuuttivaaran etymologinen selitys on se, että kuutti tarkoittaa hylkeen poikasta, kuuttien talvehtimispaikkaa, melomavenettä tai laivan jalusköyttä. Mikään näistä selityksistä ei ole uskottavia, koska Kuuttivaara oli 272 metriä korkea vaara ja siellä ei varmaankaan ole ollut koskaan kuutteja. Kuuttivaara oli Karjalan korkeimpia vaaroja ja varmaan sieltä oli kauniit näköalat ympäröiviin salomaihin. Käydessäni Kuuttivaaralla 2002, ympäristö oli juuri hakattu paljaaksi. Mieleeni jäi Kuuttivaarasta karu maisemakuva! Kuuttivaaran nimi on voinut tulla myös sukunimestä ja näin olisi mahdollista, että siellä vaaralla olisi joskus asunut Kuutti-niminen mies (Куутти)?  Kuutti-nimisiä henkilöitä on asunut Suojärvellä, johon Kuuttivaara aiemmin kuului, useita ja varmaankin joku heistä on asunut jossakin vaiheessa Kuuttivaarassa. Suojärvellä asuneista Kuutti nimisistä vanhin lienee Arhippa Andreinpoika Kuutti s. 1600-luvun lopulla ja hän asui Suojärven Kaitajärvellä. Hänen lapsista osa oli starovetseja eli vanhauskoisia, kuten oli minun isomummonikin. Näistä Arhipan lapsista ja lapsenlapsista osa muutti asumaan Suojärven Moisenvaaraan ja osa Vuonteleeseen. Vuonteleessa asui vuosisadan vaihteessa useita Kuutti nimisiä Petrisenvaaralla.

Tie Salmijärvelle 1900-luvun alussa

Salmijärvelle johtava tie Kontiojoen kohdalla. Kuva vuodelta 2002

Salmijärven kylä sijaitsi vanhan Alajärven kahlauspaikan pohjoispuolella (2002). Vasemmalla näkyy hautaniemen kalmiston paikka, sillan takaa alkoi Salmijärven kylä

Salmijärven metsänvartijantila vuonna 1922

Salmijärven vartioasema vuonna 1938

Jotta tapahtumat ja tarinan päähenkilön Pekka Tanskasen suku selviää lukijalle, kerron ensin tietoja Pekan suvusta ja myös Liusvaaran alueen metsänvartioista (Metsänvahdeista). 
     Kymmenen kilometrin päässä Suojärven pitäjän pohjois-osassa oli Vaaksausjärvi, josta löytyi Kuuttivaaran lähin asukas. Sinne oli muuttanut viisikymmentä vuotta aiemmin 1830-luvulla Tarasi ja Jevdokia Juppien perhe Suojärven Vegaruksesta. Tarasi Juppi oli alueen ensimmäinen metsänvartija ja hänen jälkeen siellä toimi useita metsänvartioita, viimeisenä heistä oli Korpiselän Yläjärven kylässä asunut Kiril Pyy.     
     Kuuttivaaralla oli ollut kaksikymmentävuotta metsänvartijana sonkajalainen Iisakki Kukkonen, joka oli syntynyt 7.2.1838. Viisikymmentävuotias Kukkonen oli ilmoittanut kesällä 1877, että hänelle riittää yksin asuminen ja hän lähtee keväällä 1878 takaisin kotikylään Sonkajaan. Kukkonen oli asunut Kuuttivaaran itäpuolella pienessä hirsimökissä yksin ja sen kunto oli huonontunut viimeisten vuosien aikana. Kuuttivaaralle tarvittiin keväällä 1878 uusi metsänvartija. Asiaa alettiin selvittää ja Salmijärvellä metsänvartijana toimineen Henrik Tanskasen vanhin poika oli luvannut muuttaa Kuuttivaaraan, jos saa metsänvartijan paikan. Pekka Tanskanen oli syntynyt Ruskealan Ruisselän kylässä 6.12.1852.
     Pekka lähti Salmijärveltä syyskuussa vuonna 1877 tutustumaan Kuuttivaaraan. Samalla reissulla hän rakensi isänsä Henrikin kanssa Kuuttivaaran korkeimmalle paikalle saunan. Tarkoituksena oli muuttaa seuraavana keväänä Kuuttivaaralle ja asua saunassa ensimmäiset kuukaudet, ennen talon valmistumista. Vanha metsänvartijantalo oli huonossa kunnossa ja Pekka päätti rakentaa uuden metsänvartijan asuinpaikan Kuuttivaaran korkeimmalle paikalle. Kesä ja syksy vuonna 1877 oli sateinen ja monin paikoin viljat jäivät peltoon. Myös perunasato kärsin syksyn sateista.  

  
1930-luvun Salmijärven kyläkartta.  1. Kämppä, 2. Tsasouna, 3. Rajavartiosto, 4.  Miihkalin talo, 5. Savusauna, 6. Mikko Krökkin metsänvartijantalo, 7. Hautausmaa. Nykyään Salmijärven kylä on metsittynyt ja pellot ovat hävinneet maisemasta. Entisen Alajärven kahluupaikan kohdalla on huonokuntoinen silta. Salmijärvellä asui 1800-luvulla mm. Mihail Ljokkin s. 1825, jonka vaimona oli isomummoni Fevronia Vlasovin täti Jeudokia Vlasov s. 1829. Lisäksi siellä on asunut Vasilei Pusun s. 1779 sukua, sekä Pajari, Timoskainen ja Daniilov nimisiä sukuja. Vasili oli vanhauskoinen ja kylän rikkain mies. Häntä kutsuttiin Vaska-pohataksi, sillä talo oli suuri ja Vaskalla oli yhdeksän hevosta, joilla hän ajeli perheensä kanssa kerran vuodessa Vegaruksen praasniekkoihin. Vaskalla ja Melania Pajarilla oli kaksi poikaa, Artemei ja Mihei. Artemei muutti Vegarukseen ja Mihei jäi Salmijärvelle.

Salmijärvi kesällä 2002

     Tarinan päähenkilön, eli Pekka Tanskasen, isä Henrik Pekanpoika Tanskanen oli syntynyt Ruskealassa 29.8.1820 ja äiti Regina Hirvonen oli syntynyt 11.5.1829 Sortavalan msrk. Saarajärven kylässä. Henrikillä ja Reginalla oli viisi lasta, Anna s.1850, Petter s.1852, Henrik s.1856, Maria s. 1859, Matti s.1862. Katrina 1864, Thomas 1874.  Reginan isä oli metsänvartija Petter Hirvonen ja äiti Anna Silvennoinen. Pekka Tanskasen isä Henrik oli siirtynyt Ruskealasta Salmijärvelle metsänvartijaksi 1860-luvulla. Henrik Tanskanen kuoli 13.10.1889 ja hänen tilalle tuli metsänvartijaksi Miihkali Timoskainen s.10.7.1853 Kuolismaassa (Jakunvaara), k.7.4.1928 Salmijärvellä. Hänen vaimo oli Suojärveläinen Akiliina Timoskainen s.13.06.1860. Miihkali oli parantaja ja metsämies, joka oli kiinnostunut karhunpyynnistä. Timoskaisen jälkeen Salmijärven metsänvartijana toimi 1930-luvun loppuun saakka kuuluisa karhunkaataja ja kaukopartiomies Mikko Krökki s.9.7.1895 Suojärven Vegaruksen kylässä. Mikon vaimo oli Liusvaaralainen Marfa Jermeintytär Martiskainen s.1899.  Henrik Tanskasen poika, Henrik Tanskanen s.1856, oli metsänvartijana Liusvaaran Näätänimellä. Hänellä oli vaimona Anna Liisa Savolainen s. 1857. Heillä oli ainakin yksi poika August Johannes, joka syntyi 22.3.1880. Liusvaaran kylän itäpuolella Porajärvelle johtavan tien varressa oli Terkkälä -niminen metsänvartijantalo (Ruhasen salojen metsänvartija), jossa toimi metsänvartijana vuosina 1868 - 1913 Prokopei Abramoff Pajari s. 07.05.1841 Salmijärvellä. Leppäsenahossa joka sijaitsi Liusvaaran ja Salmijärven välillä toimi metsänvartijana Mikko Lyhykäinen. Samalla tilalla metsänvartijana toimi aiemmin Siidor Vlasoff s.14.9.1855, hänen jälkeen  Jefim Larioninpoika Vlasov s.12.1.1870 ja myöhemmin mummoni pikkuserkut Jehki ja Vassu Vlasoff. 

Liusvaaran ja Salmijärven välinen "tie" 1930-luvulla (Museovirasto)

Kontiojärvi Salmijärven lähellä kesällä 2006

     Pekka Tanskanen ja Anna Liisa Meriläinen (s.5.10.1853 Ilomantsissa) vihittiin avioliittoon tammikuun alussa 1878 Ilomantsin kirkossa. Alkuvuoden 1878 nuoripari vietti Ilomantsin Kuuksenvaaran kylässä Anna Liisan vanhempien luona. Anna Liisan isä Anders ja äiti Ulrika olivat torppareina Kuuksenvaara nro 3. tilalla. Pekka ja Anna Liisa hiihtivät huhtikuun puolivälissä 1878 Ilomantsista ensin Möhköön ja yöpyivät rautaruukin asuintalossa. Matkaa jatkettiin seuraavana päivänä Kuolismaahan. Pariskunta yöpyi Kuolismaan kylävaaran rinteessä sijaitsevassa metsänvartijantalossa. 

Vasemmalla Matinvaara ja Kuolismaan koulu, keskellä Kuolismaan pääkylä

Kuolismaan Rysysvaara kuvattu Mikitanvaaran Timoskaisen pellolta vuosina 1930 - 1939.  Keskellä Enso Gutseitin metsänvartijantalo, oikealla ylhäällä Huotarinvaaralla näkyy Hattusten taloja. Oikeassa laidassa olevan metsän sisässä oli Tsasouna ja Kalmisto.  Kuvaaja Peltoniemi Uuno, Museoviraston kokoelma

Oikeassa laidassa metsänvartijantalo, siitä vasemmalle Salomaa, Kettunen, Hattunen, Martiskainen ja Kuolismaan koulu näkyy kuvan vasemmassa laidassa 

Kuolismaan sairasmaja oli Kyläjärven takana näkyvässä niemessä (2006)

1. SPR:n Sairasmaja, 2.Tsasouna ja kalmisto, 3.Rysysvaara (Herman Hattunen, Mikko Salomaa, Josua Kettunen, Hannes Hurskainen, Aleksi Timoskainen), 4. Pääkylä (Huotarinvaaralla asuivat; Väinö Eronen, Juho, Pekka, Ohvana, Lauri ja Ale Hattunen sekä Miihkali Martiskainen), 5. Timoskainen, Martiskainen ja Toivo Hurskainen, 6. L. ja J.Hoskosen sekatavarakauppa ja Ville Muikun talo, 7. Juho Kettusen Kievari, 8. Kuolismaan koulu, 9. Iivana Martiskaisen kauppa (Lahen Iivana), 10. Jakunvaaran Timoskaiset, Kettuset ja Solehmaiset. Itkajärvellä asui ukkini Pekka Kettunen ja Potkoset. Uuno Peltosen yllä olevien kuvien kuvaussuunta on merkitty nuolella.

Kuvassa Mikitanvaaran taloja, takana näkyy Pinaisen ristin sairasmaja

Huotarinvaara, Lauri Hattusen ja Miihkali Martiskaisen talot. Kuvaaja Samuli Pulaharju 1907 Museovirasto-Musketti

Kuolismaan kyläjärvi, vasemmalla Kuolismaan pääkylä, oikealla Mikitanvaara, jossa Punaisen Ristin sairasmaja (1926-1939)

Metsänvartijan talossa yöpyneiden matka jatkui seuraavana aamuna Jakunvaaran kautta suurille salomaille, jossa aiempina vuosina vain harvat metsästäjät ja metsänvartijat olivat käyneet. Nuorella parilla oli koko elämiseen tarvittavat tavarat kelkassa, jota Pekka veti pitkän narun perässä. Vaimo Anna Liisa autteli miestä pahimpien mäkien yli. Korkein vaara oli Jakunvaara, jossa asui Timoskaisia. Onneksi kevät oli edennyt pitkälle, hanki kantoi ja aurinko paistoi pitkälle iltaan. Illalla kuutamo loisti itäiseltä taivaalta ja maisema oli valoisa, vaikka aurinko oli mennytkin jo taivaanrannan taakse. Aviopari oli tehnyt taivalta jo 25 kilometriä, kun he saapuivat korkean vaaran alapuolella virtaavalle joelle. Joki oli sula ja pariskunta kiersi Kuuttilammelle ja sieltä he lähtivät nousemaan korkean vaaran päälle. Vaaran päällä kasvoi suuria honkia ja korkeita kuusia. Vaaran korkeimmalla kohdalla näkyi suurten mäntyjen katveessa pieni hirsirakennus. ”Tämä on se paikka, jonne rakennamme ensi kesänä talon”, sanoi Pekka nuorikollensa. ”Tuon savusaunan rakensin viime kesänä täällä käydessä ja siellä voimme asua tämän kevään ja kesän”. "Huomenna aloitamme kaataa puita taloa ja navettaa varten". Pekka otti kelkasta puisen lapion, jolla hän loi lumet savusaunan oven edestä. Pian ovesta alkoi nousta savua, sillä Pekka oli sytyttänyt tulet kivistä rakennettuun uuniin. Yö oli kylmä, pakkanen paukkui lähelle kahtakymmentä astetta. Sisällä hirsimökissä oli lämmintä ja nuoripari sain nukkua ensimmäistä yötä omassa majassa. Huhtikuu oli keväällä 1878 keskimääräistä kylmempi ja myös lunta oli saatu talven aikana normaalivuosia enemmän. Yöpakkaset jatkuivat  huhtikuun loppuun saakka, mutta pääsiäisen aikaan päivälämpötilat nousivat jo plussan puolelle. 

Kuuttivaaran talon Pekka Tanskanen rakensi vuonna 1878, sitä laajennettiin useita kertoja. Kuva talosta on otettu kevättalvella 1939 ja silloin siinä oli suuri tupa, kaksi kammaria ja suuri eteinen.

Aamulla aikaisin Pekka otti kirveen ja pokasahan olkapäille ja aloitti kaataa savusaunan ympärillä olevia suuria puita. Ensimmäisten päivien aikana syntyi pienen savusaunan ympärille metsään aukko, joka oli täynnä kaadettuja puita. Seuraavien viikkojen aikana puut vedettiin pieniin kasoihin ja kevään edetessä taloon ja talousrakennuksiin tarvittavat puut oli kaadettu, karsittu ja kuorittu. Kesäkuussa Pekan isä Henrik ja Vaaksausjärven Jupit tulivat Kuuttivaaraan auttamaan nuorta perhettä elämän alkuun. Kaadetut ja kuoritut hirret kuljetettiin hevosen vetäminä tulevan talon viereen. Talon kivijalka tehtiin savusaunan ympäriltä nostetuista kivistä. Kivijalan päälle nousi kesän mittaan suuri hirsirakennus, johon tehtiin syksyyn mennessä tupa ja kamari. Talon keskelle Pekan isä teki kivistä uunin ja sen päälle nousi tiilestä muurattu piippu. Elokuun ensimmäisellä viikolla oli useina öinä hallaa ja nuoren parin perunat paleltuivat. Sää lämpeni elokuun puolivälissä uudelleen ja lämpimistä ilmoista sai nuoripari nauttia syyskuun loppuun saakka. Syyskuussa talo sai katon ja nuoripari pääsi muuttamaan omaan taloon lokakuun loppuun mennessä. 

Kuolismaan Sairasmajan on kuvannut Peltoniemi Uuno Museoviraston kuvakokoelma

Kuolismaan Tsasouna 1939, kuvaaja Peltoniemi Uuno Museovirasto. Tsasouna sijaitsi Kyläjärven rannalla ja vastapäätä, noin 150 metrin päässä  lahden toisella rannalla oli Suomen Punaisen ristin sairasmaja, joka valmistui syyskesällä 1926. Kuolismaan pyhien apostolien tsasouna oli rakennettu  1800 -luvun alussa vanhoista aitan hirsistä. Tsasounaa korjattiin vuonna 1870 ja uudelleen 1900-luvun alussa.

     Pekka ahkeroi talven metsätöissä ja seuraavan kesän aikana päästiin tekemään pihapiiriin navetta- ja talousrakennuksia. Keväällä poltettiin kaski ja kaskimaalle kylvettiin ensimmäiset perunan ja viljan siemenet. Kesä oli lämmin aina syyskuulle saakka. Kesällä Pekka toi Kuolismaasta ensimmäiset lehmät ja lampaat, jotka pääsivät talveksi upouuteen navettaan. Lokakuun alussa sää muuttui kylmäksi ja lokakuun toisella viikolla satoi maahan paksun lumivaipan. Tuulen suunta muuttui lokakuun lopussa etelään ja lämmin ilmanvirtaus sulatti lumipeitteen. Pekka ja Anna Liisa  sai syksyllä 1879 lähes kaikki elämiseen tarvittavan ruoan Kuuttivaaran tilalta. Kalaa saatiin läheisestä Kuuttilammesta ja Pekka metsästi riistaa taloa ympäröivistä koskemattomista salomaista. Suurten erämaiden keskellä asuminen ei ollut aina ruusuilla tanssimista. Kesäkausina lehmiä ja lampaita piti vartioida, kun karhut ja sudet kiersivät keskellä korpea olevaa tilaa. Talvisin pariskunta eleli omissa oloissa, kun liikkuminen paikasta toiseen onnistui  vain suksilla. Kuuttivaaralle ei ollut teitä, ainoastaan vanhoja eräpolkuja. Pekka hoiti maataloustöiden ohella metsänvartijan tehtäviä ja usein Anna Liisa sai olla viikkokausia yksin salomökissä.  1880-luvun alkupuoleen mennessä talon ympärille Pekka oli Anna Liisan kanssa saanut aikaan neljän hehtaarin suuruiset pellot. Pellot olivat kivisiä ja monta kertaa Pekka noitui kivisiä peltoja kyntäessään. Vuodet vierivät ja taloon syntyi lapsia, joista osa kuoli jo ennen syntymää. Petter (Pekka) niminen poika syntyi 21.9.1880. Sitten syntyi Kristiina 31.06.1883, joka kuoli Kontiolahdella 19.9.1966. Seuraavana syntyi 15.9.1886 tytär Iida Loviisa, hän oli äidin lemmikki. Markku syntyi 15.7.1888 ja Hanna 12.7.1892: Pojasta kasvoi vanttera mies, samanlainen kuin  talon isäntä. 

     Elämä kaukana salolla asettui uomiinsa ja perhe eli omaa muusta maailmasta eristettyä elämää. Muutaman kerran vuodessa perhe kävi kauppareissuilla Ilomantsissa, Pekan vanhempien luona Salmijärvellä ja muutamia kertoja lähinaapureissa, jotka olivat kymmenen kilometrin päässä Vaaksausjärven kylässä. Lähimpään taloon Vaaksausjärven rantaan oli salomaiden kautta huonot kulkuyhteydet ja kylässä käytiin pari kolme kertaa vuodessa. Vaaksausjärvellä oli neljä taloa, joista vanhin Vaaksauksen metsänvartijantalo oli rakennettu järven länsipuolella olevan korkean vaaran päälle. Metsänvartijana toimi aiemmin 1830-luvulta lähtien Tarasi Juppi niminen mies s. 1812. Mies oli kuollut jo vuosisadan vaihteessa ja hänen poika Miina isännöi 1910-luvulla metsänvartijantaloa. Talossa asui Minan lisäksi vaimo Maria ja seitsemän lasta, joista kaksi oli poikia ja viisi tyttöä. Metsänvartija Jupin talo vastapuolelle, toiselle puolelle kapeaa järveä, oli laakean vaaran päälle rakennettu kolme taloa. Niissä asui ensimmäisen maailmansodan aikaan Juppeja ja Koivusia. Mainittakoon asukkaista sen verran, että siellä asui Jefim, Ivan ja Jakov Juppien perheet, sekä Koivusten perhe. Vaaksauksen taloja kutsuttiin Juppilaksi, Keskitaloksi ja Mikkolaksi. Ennen talvisotaa Vaaksauksessa asui Mikko, Yrjö ja Jaakko Juppien perheet. Metsänvartijantalossa asui työnjohtaja ennen talvisotaa työnjohtaja Laine. Vaaksauksessa toimi ennen sotia 1930-luvulla metsänvartijana Kilil Pyy, joka syntyi 31.5.1890 Korpiselän Yläjärven kylässä. Hänen isänsä Mihail Pyy s. 8.11.1857 toimi Vegaruksen metsäpiirin metsänvartijana vuosisadan vaihteessa. 

Vuoden 1939 kartta Vaaksauksesta 1. Metsänvartijantalo, 2. Mikko Juppi, 3. YrjöJuppi ja 4. Jaakko Juppi

    Vuosisadan vaihteessa Tanskasen lapset kävivät kiertokoulua Kuolismaassa. Siihen aikaan ei ollut vielä kansakouluja kylissä ja  vasta vuonna 1910 aloitti Kuolismaassa Jussi Kettusen talossa kansakoulu. Oma koulurakennus valmistui Kuolismaan Kettulanvaaralle vuotta myöhemmin.  Ensimmäisen maailmansodan aikaan Kuuttivaaralaiset saivat elää omassa rauhassa. Muutamia venäjälle pakoon lähteviä miehiä kävi vuoden 1918 aikana Kuuttivaaran talossa, muuten elämä sujui entiseen malliin. Iida-tytär oli saanut lapsen vuonna 1917 ja kun mies oli talvet savottatöissä Suojärven alueen metsätyömailla, Iida asui talvet isänsä kotona Kuuttivaarassa. Ensimmäisen maailmansodan aikaan oli useita pulavuosia ja ihmiset kärsivät silloin nälänhätää. Ruoka yksipuolistui ja ihmiset alkoivat kärsiä aliravitsemuksesta. Tuli syksy 1919, se oli kolea ja kylmä. Marraskuun lopussa Markku oli tullut savotasta kotiin sairastamaan. Miehellä oli savotassa noussut korkea kuume ja kun se paheni, hän päätti lähteä sairastamaan kotiin. Viikon päästä marraskuun lopussa Markku kuoli kuumetautiin. Aluksi ei ymmärretty, mikä tauti oli kyseessä, mutta myöhemmin ymmärrettiin, että se oli espanjantauti (N1H1) eli virustauti, johon kuoli maailmassa kymmeniä miljoonia ja suomessa 25 000 ihmistä. Martin ruumis siirrettiin riiheen odottamaan parempia rekikelejä, jolloin päästäisiin viemään kuollut Möhköön haudattavaksi.

     Joulukuussa sairastui Pekan vaimo Anna-Liisa espanjantautiin. Anna Liisa kuoli jouluviikolla 1919. Tautiin oli tuolloin sairastunut myös talon Iida-tytär pienen kolmivuotiaan poikalapsensa kanssa. Jouluviikolla Pekka sairastui myös samaan kuumetautiin ja juuri ennen joulua, Pekan tytär Iida ja pieni lapsi kuolivat Kuuttivaaran talon eteiseen. Pekka oli kovassa kuumeessa ja hän ei jaksanut enää hakea puita tuvan lämmittämiseen. Myös lehmät navetassa jäivät ilma hoitajaa. Pekka pakeni kylmää nousemalla tuvan uunin päälle. Metsänvartijana Vaaksauksessa toiminut Miina Juppi ihmetteli, kun Kuuttivaarasta ei ollut kulunut koko syksyn aikana mitään. 

     Miina Juppi lähti joulun aatonaattona aikaisin aamulla hiihtäen katsomaan, mitä naapureille kuuluu. Jupin saapuessa Kuuttivaaralle, hän löysi talon kylmillään. Pihamailla oli rikkumaton lumipeite. Pahaa aavistaen Miina meni Kuuttivaaran talon sisään. Kylmän eteisen lattialla makasi talon tytär Iida kuolleena. Toisessa kädessä hänellä oli lypsysanko. Iidan vieressä makasi kolmivuotias poika kuolleena. Miinan aavistukset olivat käyneet toteen. Hän avasi tuvan oven ja huomasi, että tupa oli kylmä. Tuvassa oli hämärää ja hetken päästä Miinan katse löysi tuvassa olevan sängyn. Sängyssä makasi kuolleena talon emäntä Anna Liisa Tanskanen. Miinan ihmetellessä, missä on Pekka isäntä, hän kuuli uunin päältä vaimeaa voivotusta. Miina Juppi meni Pekan luokse, kysyen mitä oli tapahtunut, mutta Pekka oli kuoleman rajamailla ja hänen puheesta ei saanut selvää. Miina kuuli kuitenkin, että Martti on riihessä kuolleena. Miina nosti eteisestä kuolleet tuvan lattialle, kävi puita liiteristä ja sytytti tulet tuvan suureen uuniin. Tämän jälkeen Miina Juppi hoiti navetassa olleet eläimet ja riensi takaisin Vaaksaukseen. Hän tuli iltayöstä naapurin rouvan Kaisa Koivusen kanssa takaisin Kuuttivaaraan. Kuolleet siirrettiin riiheen, tupa lämmitettiin ja Pekka Tanskaselle annettiin ruokaa ja kuumelääkettä. Pekka pääsikin jalkeille jouluaattona, mutta hän sairasteli huhtikuulle 1920 saakka. Huhtikuussa 1920 tuli Vaaksauksesta neljä miestä, jotka veivät riiheen siirretyt neljä kuollutta suksiahkioilla Möhköön haudattavaksi. Pekka itse ei jaksanut lähteä mukaan, vaan kävi vasta kesällä rakkaimpiensa haudoilla Möhkön kalmistossa.

Pekka Tanskanen sai Metsähallitukselta 30-vuotisen metsänvartijaurasta keväällä 1909 hopeisen mitalin ja rahapalkinnon pitkästä, täsmällisestä ja uskollisesta palvelusta. Hopeamitalin päällä luki teksti "Uutteruudesta". Pekka kuoli vapaussodan jälkeen, mutta Kuuttivaara ei jäänyt tyhjilleen. Korkean vaaran päällä, metsien ympäröimän peltoaukean keskellä, vanha talo seisoi uljaana, uhaten aikaa. Pekka Tanskasen poika Pekka s. 21.9.1880 jäi metsänvartijaksi Kuuttivaaraan. Hän kuoli 1930-luvun alussa ja vaimo Pelagea ja lapset Onni ja Väinö yrittivät hoitaa tilaa parhaan mukaan. Velkaa oli kaikkialle ja Ilomantsin Kangas ja Sekatavarakauppa, sekä Möhkön osuuskauppa hakivat tilan konkurssiin 28.9.1933. Talo sai uudet asukkaat 1930-luvulla. Sinne muutti asumaan Jakunvaaran Timoskaisia ja osan aikaa siellä asui Vlasoffeja, jotka Talvisota ajoi Kuuttivaaralta joulukuun alussa 1939 evakkoon. 
   

Liusvaaran kylä (Helsingin Sanomat 10.10.1926)

Metsänvartija Pekka Tanskasen kuoleman jälkeen Kuuttivaaran, Kuolismaan ja Liusvaaran salokylillä saatiin kokea suuria muutoksia. Maaliskuussa 1924 Kuuttivaarassa ja Naarvan vaaralla oli lunta lähes 150 cm, muualla Ilomantsissa oli lunta 100 - 120 cm. Samanlaisia runsaslumisia vuosia oli aiemmin vuosina 1859-60, 1866-67 ja 1880-81.  Heinäkuun puolivälissä vuonna 1925 Kuuttivaaralla riehui salaman sytyttämä metsäpalo, joka tuhosi satojen hehtaarien alalta hyvää mäntymetsää, mutta Kuuttivaaran talo säilyi palossa vahingoittumattomana. Paloa sammuttamaan määrättiin Kuolismaan ja Liusvaaran miehiä ja he sammuttivat paloa parhaimpaan heinäaikaan viikon ilman palkkaa. Eräs Liusvaaralainen mies kyseli metsäpäälliköltä "Miksi meille rajalaisille ei makseta tästäkään työstä palkkaa". Laatokka-lehdessä kerrottiin: "Ilomantsin Kuuttivaarassa lähellä Suojärven rajaa syntynyt metsäpalo levisi viiden kilometrin laajuudelle, turmellen suunnattomasti valtion metsää". Heinäkuussa 1925 rajan takana Neuvostoliiton puolella paloi tuhansia hehtaaria metsää ja kaksi kylää tuhoutui tulipaloissa. Eräs lehti kirjoitti 31. heinäkuuta "Rajaseudulla ovat raivonneet metsäpalot jo puolitoista kuukautta entisellä voimalla. Koko rajantakainen seutu on yhtenä tuli- ja savumerenä, jos tuuli kääntyy, uhkaa Suomen metsiä suuri vaara. Ilomantsissa on palot levinneet rajan takaa kilometrien pituudelta ja noin kolmen kilometrin syvyydeltä. Paloja sammuttamassa on 380 sotilasta, 120 rajamiestä, 70 miestä Viipurista ja sadoittain paikallista väestöä. Venäjän puolelta on palanut Lentieran ja Kipon kylät. Lupasalmen kylän läheisyydessä on 1 000 ha metsäpalo" 
     Samana vuonna valmistui autolla ajettava maantie Kuolismaasta Liusvaaraan ja tietä alettiin rakentaa Kuolismaasta Kuuttivaaran kautta Salmijärvelle.  Kuuttivaaran, Salmijärven ja Vaaksauksen alueelle saapui paljon metsätyömiehiä ja uittoporukoita.
Syynä tähän oli rautatien valmistuminen Naistenjärvelle ja suurten puunjalostustehtaiden tulo Suojärvelle.  Kuuttivaaran läheisyyteen rakennettiin suuria metsäkämppiä mm. Hirvivaaraan (Hirvisärkälle Hirvilammen rantaan), Ruhalammelle, Kontiojärvelle ja Tsudojärvelle. Suojärven pohjoisen hoitoalueen metsissä, johon kuuluivat Salmijärven, Kuuttivaaran ja Vaaksauksen salot, urakoivat Metsähallituksen lisäksi Enso Gutzeit, O.Y., Carelia Timber C:o Ltd., Aunuksen Puuliike Oy, Torasjoen saha Oy, sekä Suojärven Uittoyhdistys. Metsä- ja uittotyöt työllistivät 1920 - 1930 luvuilla satoja miehiä ja kymmeniä naisia Kuuttivaaran takaisilla salomailla.

Puunmittaus käynnissä Ilomantsin salomailla

Ilomantsilaisia tukkilaisia kämpällä  1930-luvulla

Kuolismaahan rakennettiin vuosina 1925 - 1927  Suomen Punaisen Ristin ensimmäinen sairasmaja ja Liusvaaraan rakennettiin samaan aikaan kansakoulua. Sairasmajan tontin ja rakennuspuut lahjoitti Enso Gutzeit Oy vuonna 1925 ja rahallisesti eniten rakennushanketta tuki Kansallis-osakepankki. Sairasmajan tarvitseman kaluston lahjoitti Oy Stockman AB. Sairasmajassa oli viisi vuodepaikkaa ja se aloitti toimintansa syksyllä 1926. Sairasmajan vihkijäisiä pidettiin sunnuntaina 3. heinäkuuta 1927 ja silloin paikalla oli satoja ilomantsilaisia ja suuri joukko kutsuvieraita. Mainittakoon heistä muutamia: Kuopion maaherra  Gustaf Ignatius, Punaisen Ristin työtä johtanut kenraali Mannerheim, rajakomendantti majuri Raappana, piiripäällikkö Pajari ja majuri Henrichs. Tilaisuudessa saarnasi kirkkoherra K.J.Hämäläinen ja Ilomantsin sekakuoro lauloi  kanttori Räsäsen johdolla. Tilaisuuden lopussa maaherra Ignatius kysyi; "Onko teillä juhlavierailla vielä kysymyksiä?" Liusvaaralainen Iivana Martiskainen kohotti kätensä ja sanoi; "Ei minulla mittään valittamista oo, mutta kun paska ei oo lähtennä viikkoon!" Juhlakansa puhkesi nauramaan, mutta maaherra Ignatius oli ajan tasalla ja vastasi; "Käykääpä huomenna maanantaina  terveydenhoitajan luona, hänellä siihen ongelmaan lienee lääkettä." Sairasmaja sai kyläläisiltä ja lähisalojen asukkailta maataloustuotteita ja muita lahjoja. Sairasmajalla oli keittäjä, joka teki ruokaa, siivosi ja auttoi "sairasneitiä" askareissa. Sairasmajasta tuli vuosien saatossa kyläläisten yhteinen tapahtumispaikka koulun lisäksi. 

Kuolismaan Sairasmaja syksyllä 1926 (Helsingin Sanomat 31.10.1926)
Kuolismaan sairasmajalla vieraili sen 15-vuotisen toiminta-aikana mm. Suomen presidenteistä Mannerheimin lisäksi P.E. Svinhufvud ja Risto Ryti.

Sairasmajan vihkijäiset 3.7.1926 ja alakuvassa kevättalvella 1928 (oma kuva-arkisto)

     Liusvaaran kansakoulu vihittiin juhlallisin menoin 5. syyskuuta 1926. Vihkimisen suoritti ort. seurakunnan kirkkoherra Okulow ja ort. kirkkokuoro lauloi juhlan aikana. Juhlassa puheita pitivät koulutarkastaja O.A. Holma, kunnanvaltuuston puheenjohtaja Kinnunen, pankinjohtaja Piiroinen sekä lut. kirkon kirkkoherra M. Hellevuori. 
  Kuolismaan sairasmajasta kirjoitti Helsingin Sanomat vuonna 1928 seuraava: "Sairasmaja sijaitsee ihanalla paikalla. Maja on hyvin rakennettu ja sen hoitajatar, neiti Nelli Markkula on mitä sopivin ja innostunein terveyssisar, joka on paikkakunnalla voittanut kaikkien luottamuksen. Majalla asuu myös Martta-neuvoja. Majan asujaimet ovat sinne perustaneet kauniin puutarhan."  Sairasmajassa oli huone, jossa matkailijat saivat yöpyä kesäkausina ja huoneessa yöpyi talvella läheisen Kuolismaan kansakoulun oppilaita. Sairasmajassa kävi vuonna 1927 saamassa hoitoa 838 potilasta ja sairaanhoitaja on käynyt vuoden aikanan 157 kodissa. Sairaanhoitaja toimi sivutoimessa Kuolismaan ja Liusvaaran kouluissa terveydenhoitajana.

Kuolismaan Sairasmaja 1930 (Museovirasto- Musketti)

     Talvisodan alussa Kuuttivaara jäi Neuvostoliiton haltuun ja siltä ajalta ei ole jäänyt mitään historiatietoja. Jatkosodan alkaessa 10. heinäkuuta 1941 suomalaisjoukot taistelivat reilun kuukauden Lutikkavaaran ja Kuolismaan hallinnasta ja 15. elokuuta 1941 Sissipataljoona yhden ensimmäisen pataljoonan miehet lähtivät marssien ja osa kuorma-autoilla kello 19.00 Kuolismaasta kohti Kuuttivaaraa. Moisionvaarassa (Motstonvaara) he pysähtyivät tauolle. Siellä oli ollut kaksi vuorokautta kolmas komppania ja sen miehet kertoivat, että Kuuttivaaran suunnalla ei ole tavattu neuvostojoukkoja.  Ensimmäiset sissit saapuivat Kuuttivaaralle kello 21.30 ja marssijoukot tulivat puolen yön aikaan. Sissit majoittuivat yhdeksi vuorokaudeksi Kuuttivaaran talon viereen pystytettyihin telttoihin. Elokuun 16. päivänä kolmannen komppanian miehiä saapui kello 12.00 Kuuttivaaraan ja ensimmäisen komppanian sissit lähtivät kello 13.00 etenemään kohti Salmijärveä ja saapuivat perille Salmijärven palaneen rajavartioston alueelle kello 19.00. Toisen komppanian miehet ruokailivat Kuuttivaarassa ja jatkoivat etenemistä Salmijärven suuntaan kello 15.30. Salmijärvellä kaikki sissit olivat 17. heinäkuuta ja sieltä käsin sissit partioivat lähiseudun metsissä ja Vegaruksen tien suunnassa kaksi vuorokautta. Maanantaina 18.8.1941  kello 5.00 sissit lähtivät etenemään Vegaruksen tietä etelään ja kohtasivat neuvostojoukot Parkainsuon alueella kello 14.00. Kahden vuorokauden nahistelujen jälkeen eteneminen jatkui Vegaruksen kylään.
Ohessa erään sotilaan kertomus Kuuttivaarasta

     ”Seuraavana aamuna lähdimme jatkamaan marssia Salmijärvelle kello 7.00 ja kymmenen aikaan olimme jo ryssien särkemällä Yläjoen sillalla. Sitä lähti ylittämään ensimmäisenä sotamies Onni Kekkonen, joka sillan takana astui ryssien laittamaan miinaan. Onni kuoli välittömästi räjähdysvammoihin sillan läheisyydessä.”

     ”Iltapäivällä saavuimme Salmijärvelle, jossa majoituimme entisen rajavartioston läheisyyteen. Salmijärvellä oloaikana oli ilmassa runsaasti metsäpaloista tulevaa savua.”

     Kersantti Toivo Luukkonen, joka oli ollut ennen sotaa rajamiehenä Salmijärven vartiossa, kertoi meille: ”Olin täällä Salmijärven vartiolla ennen talvisotaa. Tänne valmistui uusi rajavartiosto vuonna 1938. Siinä oli suuri miehistötupa, toimisto, pidätettyjen huone, suuri keittiö ja emännän huone. Talon pohjoispäädyssä oli kaksi huonetta ja keittiö, jossa vartiopäällikkö Aatto Mäkinen asui perheensä kanssa. Rakennus poltettiin talvisodan alussa. Kylässä asui silloin metsänvartija Mikko Krökki, joka oli kuuluisa karhunkaataja ja armoton erämies, joka metsästi usein majuri Kivikko kanssa tämän alueen erämailla.”

     ”Kävimme illalla partiomatkalla Vegaruksen suunnalla ja paluumatkan teimme Salmijärven rantaa seuraavaa polkua, jonka varrella näimme vanhan tsasounan jäänteet.”

   Talvisodan jälkeen syksyllä 1941 asukkaat palasivat takaisin Kuuttivaaralle. Jatkosodan lopulla, kesällä 1944 sodan tuulet palasivat takaisin Kuuttivaaralle. Salmijärven lähellä, Leppäsenahossa kruununtorpassa asuneet Vlasoffit, lähtivät evakkoon kuumana heinäkuun alun kesäpäivänä 7. - 8. heinäkuuta. Edellisenä päivänä oli heille tuotu sana, että nyt on lähdettävä evakkoon. Jehki ja Vassu Vlasoffien (Wlasov) perheet lähtivät Leppäsenahosta ja matkalla he poikkesivat Kuuttivaaran talossa. Matka jatkui Jakunvaaraan ja sieltä Kuolismaan, Miikulanvaaran ja Lutikkavaaran kautta Ilomantsiin. Kuuttivaaran talo jäi hetkeksi tyhjilleen. Talon ohi tuli muutaman päivän päästä ensimmäiset perääntyvät suomalaisjoukot ja osa heistä osa poikkesi taloon. 

Partisaanien kuolemanpartio teki tuhoja Kuuttivaarassa

Salmijärven-Kuuttivaaran alueen partisaani-iskut 11.-14.7.1944

Maanantaina 10. heinäkuuta kello 12.00 Kuuttivaaran taloa lähestyi Salmijärven suunnalta kävellen Karhumäestä kesäkuun alussa lähteneet 985. Ilmansuojelukomppanian ja 66. Ilmavalvontakomppanian miehiä. Joukkueenjohtajana toiminut luutnantti Veijo Laakkonen saapui ensimmäisenä vaaran päällä olevan talon pihaan. Hänen radiomiehensä lähettivät tiedon asemapaikasta Ilomantsiin ja puhelimessa ollut kapteeni Heimonen käski miehiä jäämään Kuuttivaaraan siksi aikaa, kunnes sinne saapuu Salmijärvelle komennettu luutnantti Filppun joukkue. Miehiä saapui Kuuttivaaraan talolle lisää ja pian talon pihalla oli 30 miestä. Sotilaat olivat perääntyneet kesän aikana Karhumäeltä Suojärven kautta Vegarukseen ja sieltä edelleen Salmijärvelle 7. heinäkuuta 1944. Salmijärvellä he olivat lähes kolme vuorokautta. Luutnantti Veijo Laakkosen käskettiin 9. heinäkuuta etenemään Kuuttivaaran kautta Möhköön. Komentoporras oli siirtynyt autoilla jo lauantaina 8. heinäkuuta Kuuttivaaran kautta Ilomantsiin. Lauantain ja sunnuntain välisen yön Laakkosen johdossa olevat ilmansuojelumiehet olivat majoittuneet Salmijärvellä Mikko Krökkin taloon. Yöllä taloa kohti ampui venäläispartio ja tulituksessa yksi Laakkosen sotilaista haavoittui vaikeasti. Sunnuntaina joukkue lähti kello kahdeksan jälkeen siirtymään Salmijärveltä kalustoineen reilun kymmenen kilometrin päässä olevaan Kuuttivaaraan.

Yläjärven kylään johtava tie 1943 SA-kuva

     Maanantaina 10. heinäkuuta kello 12.00 Kuuttivaaran taloa lähestyi Salmijärven suunnalta kävellen Karhumäestä kesäkuun alussa lähteneet 985. Ilmansuojelukomppanian ja 66. Ilmavalvontakomppanian miehiä. Joukkueenjohtajana toiminut luutnantti Veijo Laakkonen saapui ensimmäisenä vaaran päällä olevan talon pihaan. Hänen radiomiehensä lähettivät tiedon asemapaikasta Ilomantsiin ja puhelimessa ollut kapteeni Heimonen käski miehiä jäämään Kuuttivaaraan siksi aikaa, kunnes sinne saapuu Salmijärvelle komennettu luutnantti Filppun joukkue. Miehiä saapui Kuuttivaaraan talolle lisää ja pian talon pihalla oli 30 miestä. Sotilaat olivat perääntyneet kesän aikana Karhumäeltä Suojärven kautta Vegarukseen ja sieltä edelleen Salmijärvelle 7. heinäkuuta 1944. Salmijärvellä he olivat lähes kolme vuorokautta. Luutnantti Veijo Laakkosen käskettiin 9. heinäkuuta etenemään Kuuttivaaran kautta Möhköön. Komentoporras oli siirtynyt autoilla jo lauantaina 8. heinäkuuta Kuuttivaaran kautta Ilomantsiin. Lauantain ja sunnuntain välisen yön Laakkosen johdossa olevat ilmansuojelumiehet olivat majoittuneet Salmijärvellä Mikko Krökkin taloon. Yöllä taloa kohti ampui venäläispartio ja tulituksessa yksi Laakkosen sotilaista haavoittui vaikeasti. Sunnuntaina joukkue lähti kello kahdeksan jälkeen siirtymään Salmijärveltä kalustoineen reilun kymmenen kilometrin päässä olevaan Kuuttivaaraan.

      Samana aamuna kello 6.00 oli Kuolismaasta Kuuttivaaran kautta Salmijärven suuntaan ajanut tiepartion kuorma-auto. Lähellä Salmijärveä miehet olivat ajaneet partisaanien asentamaan miinaan ja yksi autossa mukana ollut mies oli haavoittunut vaikeasti. Tiellä sattuneiden partisaanien tihutyön vuoksi lähetettiin aamulla kello 9.00 Kuolismaasta Salmijärven suuntaan uusi tiepartio kersantti Lithoviuksen johdolla ja kahden tunnin päästä vielä toinen tiepartio alikersantti Lundin johdolla.

     Luutnantti Laakkonen sai puhelun Ilomantsista kello 16.30. Kapteeni Heimonen pyysi Laakkosta lähettämään partion tutkimaan Salmijärven suunnan tilannetta. Sää oli pilvistynyt iltapäivän aikaan ja luutnantti kyseli vapaaehtoisia. ”Kuka haluaa lähteä Salmijärven suuntaan tiepartioon?”. Miehet olivat väsyneitä ja partioon halukkaita ei löytynyt.  Luutnantti käski alikersantti Lehdon ja kolme miestä partioon. Miehet lähtivät vastahakoisesti kävelemään idän suuntaan konepistoolit olalla. Partio eteni Leppäsenahossa olevan Vlasoffien talolle saakka. Siinä vaiheessa alkoi ripsiä vettä. Leppäsenahossa miehet pitivät hetken aikaa sadetta ja kun sade lakkasi, alikersantti Lehto päätti, että partio palaa takaisin Kuuttivaaraan. Miehet nousivat Kuuttivaaran mäelle kello 18.00 ja menivät Laakkosen luokse. Alikersantti Lehto kertoi, että mitään erikoista he eivät nähneet partiomatkan aikana.

Luutnantti Laakkosen joukkueeseen kuului 38 sotilasta. Kuuttivaaran torpan riiheen majoittui yöksi luutnantti Laakkosen kanssa 14 sotilasta, saunaan majoittui alikersantti Lehto ja seitsemän hänen ryhmänsä sotilasta. Kuuttivaaran taloon jäi yöksi ilmansuojelukomppanian radioryhmä, johon kuului yhteensä kahdeksan miestä. Kuuttivaaran talon pihapiirissä olevien korkeiden kuusien suojaan tehtiin asemat mukana oleville pikakiväärimiehille. Myös Riihen taakse Laakkonen määräsi yhden miehen vartioon.  Osa miehistä meni nukkumaan, osan jäädessä vartioon määrätyille vartiopaikoille. Alkuyöstä vesisade koveni ja se kasteli pihalla olevat miehet. Laakkonen käski miehiä siirtymään sateen suojaan, jättäen vain talon lähellä olevien korkeiden kuusien alle ja riihen nurkalle vartiomiehet. Yöllä kello 3.00 Laakkoselle ilmoitettiin radiolla, että Liusvaaran alueella oli nähty kuusikymmentä venäläistä partisaania ja ne olivat mahdollisesti tulossa Ilomantsin suuntaan. Laakkosta käskettiin olemaan varuillaan venäläisosaston takia. Laakkonen arveli, että joukkue on etenemässä Ilomantsia kohti suoraan Sulkulammen kautta, tuskin ne tulevat tänne syrjätielle! 

      Aamuyöllä sade jatkui ja pääosa miehistä nukkui rakennusten sisällä. Aamulla miehet heräsivät sateen lorinaan. Sade jatkui kovana keskipäivään saakka, jolloin aurinko näyttäytyi pilvien raoista. Miehet nukkuivat aamupäivän sisätiloissa, osan pelatessa korttia riihessä. Kello 9.00 luutnantti Laakkonen sai käskyn lähettää partion itään Leppäsenahon tilalle ja sieltä edelleen Salmijärven suuntaan. Partion tehtävänä oli etsiä venäläispartisaanien jälkiä niin kauan, kunnes ne löydetään. Kello 9.40–10.00 kapteeni Heimonen soitti luutnantti Laakkoselle, käskien Laakkosta lähettämään väijytyspartioita Kuuttivaarasta Salmijärvelle johtavan tien varteen. Kapteeni Heimonen otti uudelleen yhteyttä Kuuttivaaraan luutnantti Laakkoseen kello 13.40. Laakkonen kertoi kapteenille, että partiot ovat lähteneet Salmijärven suuntaan ja että kaikki on kunnossa Kuuttivaarassa.

    Iltapäivällä kello 15.45 Kuuttivaaran koillispuolen metsästä ja Salmijärven suunnalta avattiin pikakiväärituli vartiopaikalla olevia miehiä kohti. Samalla Kuuttivaaran rakennuksia kohti ammuttiin metsästä kymmenillä konetuliaseilla. Vartiopaikalla olleet sotilaat kaatuivat ensimmäisenä vartiopaikalle, ja sen jälkeen pikakivääri suuntasi tulen vaaran päällä olevaan taloon, sen itä- ja eteläpuolella oleviin riiheen ja saunaan. Riihessä olleista kuoli luoteihin muutama mies. Henkiin jääneistä osa pääsi ulos ilman aseita ja reppuja. Saunassa olleista miehistä alikersantti Lehdon perässä tuli ulos pari miestä. Ensimmäisenä saunasta ulos rynnännyt sotamies Kiuru kaatui saunan pihamaalle venäläisluodin lävistämänä. Venäläisiä sotilaita oli tullut saunan molemmille puolille ja kolme Lehdon miestä päätti antautua, nostaen kädet ylös. Alikersantti Lehto juoksi puikkelehtien ja pääsi Ylä-Kuukausjärvelle johtavalle polulle. Vaaran eteläpuolella olevan suon takaa avattiin Lehdon suuntaan pikakiväärituli ja sen jälkeen Lehto käänsi kulkusuunnan pohjoiseen. Hänen kintereillensä oli saapunut talosta paenneita miehiä. Lehto ja hänen seurassa olevat sotilaat lepäsivät vasta Kuuttilammen rannalla ja kuuntelivat Kuuttivaaralta kuuluvaa ammuntaa.  

    Riiheen jääneiden sotilaiden tila oli heikko. Venäläiset sotilaat ovat keskittäneet kaiken tulivoiman riiheen, johon osui kymmenien aseiden tuli. Kolme sotilasta hyppäsi ulos riihestä ja he kaikki saivat surmansa pihalla olleiden venäläisten avattua konepistoolitulen miehiä kohti. Pihamaalle tulleet venäläisjoukot huusivat suomalaisille antautumiskomentoja. Kun riihessä oli hiljaista, sinne meni viisi ruskeapukuista venäläissotilasta konepistoolit kädessä. Venäläinen partisaaniupseeri kysyi selkeällä suomen kielellä, ”Kuka teistä on upseeri?” Haavoittunut luutnantti Laakkonen nosti käden ylös ja sanoi ”Minä olen!” Partisaaniupseeri kysyi uudestaan ”Oletteko te luutnantti Laakkonen!” Veijo Laakkonen ihmetteli, mistä partisaaniluutnantti tiesi hänen nimensä, mutta vastasi ”Minä olen!” Laakkonen aneli tämän jälkeen venäläisiltä: ”Älkää ampuko minua”! Partisaaniluutnantti käveli Laakkosen eteen ja ampui haavoittunutta miestä konepistoolilla päähän. Riihessä olevista miehistä viisi oli vielä hengissä, mutta pääosa heistä oli haavoittunut vakavasti. Miehet komennettiin riihestä ulos. Kun kaikki olivat ulkona, partisaaniluutnantti käski sotilaita ja riihen pihamaalle venäläiset partisaanit teloittivat konepistooleilla haavoittuneet suomalaiset sotilaat. Partisaanit menivät uudelleen riihen sisälle ja he ampuvat lattialla makaavia suomalaisia päähän. 

     Tämän jälkeen venäläinen partisaaniupseeri käski miehiä sytyttämään riihen palamaan. Sisällä uunin päällä piiloutunut sotamies Johansson havahtui palamisääniin ja kapusi uunilta lattialle. Hän oli nähnyt venäläissotilaiden raakalaismaisen teloituksen lähietäisyydeltä. Ulkoa kuuluneet äänet olivat kaikonneet ja palavasta riihestä lähti Johansson pyrkimään ulos. Juuri kun mies oli hyppäämässä ovesta ulos, riihen nurkalta kuului juoksuaskelia. Päähän haavoittunut Johansson palasi takaisin sisälle ja piiloutui uunin taakse. Ovelle tuli venäläinen partisaani, joka heitti sisään käsikranaatin. Sen tarkoituksena oli varmistaa venäläisten tekemä tuhotyö. Tämän jälkeen kaikki hiljeni, ainoastaan palavasta riihestä kuului voimakasta ritinää. Johansson hiipi uudelleen ulko-ovelle ja hyppäsi palavasta riihestä ulos. Johansson hoiperteli kauemmaksi riihestä ja rojahti sateen kastelemaan heinikkoon. Maassa Johansson huomasi, että myös talo ja sauna olivat tulessa.

     Talossa oli venäläisten partisaanien hyökkäyksen alkaessa kahdeksan miestä. Kun pahin luotikuuro oli hellittänyt, neljä miestä laskeutui yläkerrasta alakertaan. Kaksi radiomiestä pääsi pakenemaan talon lähellä olevaan ruispeltoon, kaksi piiloutui kellariin ja neljä miestä jäi yläkertaan. Kellarissa olleet miehet avasivat tulen pihalla tulleita venäläisiä kohti. Hetken päästä venäläiset partisaanit heittivät kranaatteja kellariin. Kellarissa olleet miehet hiljenivät ja tämän jälkeen partisaanit sytyttivät talon tuleen. Yläkerrassa olleet neljä miestä laskeutuivat alakertaa. Koska tupa oli savua täynnä, he siirtyivät tuvasta kamarin puolelle. Miehet huomasivat, että kamarin ikkuna oli ruispeltoa kohti ja venäläiset olivat talo toisella puolella pihamaalla. Toivorikkaina miehet hyppäsivät ikkunasta ulos ja juoksivat korkeaan ruispeltoon. Kun miehet olivat laskeutumassa Kuuttivaaran peltoa alas, huomasivat venäläiset miesten paon ja aloittivat ampua konepistooleilla miesten suuntaan. Pakenevat miehet pääsivät suojaavan metsän sisään ja vasta siellä he huomasivat, että Kuuttivaaran talon lisäksi sauna ja riihi olivat täyden palamisen vaiheessa. Ainoastaan navettarakennus oli jätetty polttamatta.

     Kello oli 16.40, kun miehet jatkoivat matkaa Kuolismaan suuntaan. Luutnantti Filppun joukkueen saapui Kuuttivaaraan kello 17.00 8vajaat 30 sotilasta). He löysivät Kuuttivaarasta kolme tulessa olevaa rakennusta. Saunan läheltä metsästä löytyi pahasti haavoittunut sotamies Kiuru ja palavan saunan luota kaksi päähän ammuttua sotamiestä. Riihen pihalla oli kolme teloitettua miestä ja sisältä löytyi viisi teloitettua ja pahasti palanutta sotilasta. Yksi heistä oli luutnantti Laakkonen. Vartiopaikalta löytyivät kaatuneet sotamiehet. Kello 19.00 Kuuttivaaraan saapui autolla kapteeni Heimonen ja luutnantti Olli, sekä kaksikymmentä miestä. He lähettivät komentopaikalle tiedon tästä karmeasta venäläisten partisaanien teosta. Pakoon päässeistä luutnantti Laakkosen sotilaista viisi palasi 12. heinäkuuta kello 12.50 mennessä Kuolismaassa olevaan tukikohtaan. Loput kadonneista sotilaista olivat jääneet vangeiksi. Vangeiksi jääneet sotilaat oli kuljetettu Isolle Auhtonsuolle, jossa partisaanit kuulustelivat miehiä. Kuulustelujen päätteeksi partisaanit teloittivat suomalaiset! 

     Kuuttivaaralla olleen Punaiset Partisaanit nimisen osaston johtajana olisi erään tiedon mukaan toiminut Pietarissa suomalaisperheeseen syntynyt Jorma Kukkonen. Hänen on kerrottu olleen  jatkosodan aikana mm. Rukajärven ja Uhtuan suunnilla partisaanien johtajana sekä tiedustelupäällikkönä. Kukkonen ylennettiin kesällä 1944 majuriksi. Kukkosen laatimia kuuluistelupöytäkirjoja on luettavissa Rukiver -nimisessä kirjassa, sen ovat kirjoittaneet Teuvo Alava, Dmitri Forolov ja Reijo Nikkilä. En pysty varmalla sanomaan, oliko Kukkonen Kuuttivaarassa, koska partisaanien johtajan nimestä löytyy useita versioita.

    Punaiset partisaanit tuhosivat pioneerikolonnan 13.–14. heinäkuuta Kuuttivaaran ja Salmijärven tiellä, sekä Liusvaaran ja Kuolismaan tiellä 20. ja 21.7.1944? Partisaanit teloittivat lähes 60 suomalaista sotilasta kolmen päivän aikana 11. – 14.7.1944 ja 21.7.1944 vielä 18 (lisäksi 12 suomalaista jäi kadoksiin). Eloon jääneet olivat kertoneet partisaanien puhuneen selvällä Suomen kielellä? 

Partisaanina ja vakoilupäällikkönä toimineen majuri Jorma Kukkosen ukki, Olli Kukkonen syntyi Kiihtelysvaarassa 16.6.1859, hän oli kaukaista sukua mummolleni. Olli avioitui 1880-luvun alussa Anna Rautiaisen kanssa, heille syntyi Pietarissa kolme poikaa Victor, Juho ja Väinö. Vanhin poika Victor kuoli lapsena, Väinö Pietarissa vuoden 1911 jälkeen. Olli Kukkosen perhe muutti vuoteen 1894 mennessä Tohmajärven Kutsun kylään,. Olli kuoli 1.4.1909, paikka lienee ollut Pietari tai Tohmajärvi? Ollin poika Juho s.12.6.1883 Pietarissa muutti Tohmajärven kutsuun v. 1894, mutta palasi takaisin Pietariin vuonna 1901. Siellä Juho sai kaksi lasta Anna Helena Puustisen s. 18.02.1884 kanssa. Vanhin lapsista oli Irma Mirjami s. 27.7.1911 Pietarissa. Jorma Kukkonen syntyi 04.11.1912. Juhon perhe muutti Pietarista Helsinkiin 28.11.1916 ja jossakin vaiheessa takaisin Pietariin. Juhon vaimo Anna kuoli Uralilla, mahdollisesti Stalinin vainojen aikana.   

Jorma Kukkosesta löytyy mainintoina v. 1933 Leningradin ja Petsroskoin koulujen välisistä kisoista, joissa Jorma oli paras hiihtäjä. Myöhemmin vuonna 1935 Jorma mainitaan parhaimpana Pietarin puna-armeijan sotilaana yhdessä Toivo Vallin ja Pekka Vlasovin kanssa.

Se milloin Jorman perhe palasi Helsingistä Pietariin ei ole tiedossa. Vuoden 1917 ja 1918 muutoista ei löydy tarkkoja tietoja sisällissodan vuoksi. Lisäksi kirkonkirjoja ei löydy kaikista seurakunnista 1900-luvun alusta eteenpäin.

    Tapasin entisen partisaanin Tenho Nygårdin toukokuussa 1995 Petroskoissa. Kysyin häneltä Ilomantsin sodanaikaisista tapahtumista, mutta hän ei vastannut kysymykseeni. Tenho oli kesällä 1941 Ilomantsissa ja hänen partisaaniosastonsa oli majoittunut Lutikkavaaran koululle. Hänen myöhemmät kertomukset kesän 1941 tapahtumista eivät pidä täysin paikkaansa, niissä on virheitä, mutta virheet johtunee kalentereiden erilaisuudesta. Se olivatko Tenho Nygård tai Jorma Kukkonen Kuuttivaaran partisaanien komentajana, ei ole selvinnyt minulle. 

Olin kesän alussa 1995 Petroskoissa, jossa Tenholle myönnettiin Karjalan tasavallan kunniakirja. Hän oli tuolloin jo vanha mies, päällisin puolin hyväkuntoisen näköinen. Tilanne alkoi siitä, että menimme taidemuseoon, jonka kabinetissa oli menossa juhlaillallinen. Museon puolelle tuli suurikokoinen vanha eversti, joka puhui meille kymmenkunta minuuttia. Meidän ryhmässä ollut Dementjeff sanoi puheen jälkeen everstille, että olemme Suomalaisia, emmekä ymmärtäneet puhetta. Eversti oli hetken hämillään ja kutsui meidät. Siellä oli menossa ruokailu ja pöydässä iatui ruskeaan villakankaasta tehtyyn pukuun pukeutuneen noin 70 - 80 vuotta vanha mies. Mies oli noin 175 senttiä pitkä ja hoikka, vakavailmeinen. Hänellä oli kaksi kunniamerkkiä, joista toinen oli näkemäni perusteella Punalipun kunniamerkki ja toinen Isänmaallisen sodan kunniamerkki? Hän puhui erittäin hyvää Suomea ja tunnistin hänet myöhemmin Tenho Nygårdiksi ja matkallamme ollut tulkki vahvisti tiedon. Tenho palveli myöhemmin jatkosodassa 71. kivääridivisioonan joukoissa mm. Ilomantsissa kesällä 1941.

     

Piilovaaran kenttävartioasema, johon Tenho Nygårdin partisaanit hyökkäsivät 3.7.1941 ja tappoivat Martti Kiianlinnan 

Kuuttivaarassa venäläisten partisaanien (johtajana majuri Jorma Kukkonen) teloituksissa ja taistelussa kaatuivat seuraavat sotilaat:

Luutnantti Veijo Laakkonen s. 8.5.1919 Pieksämäellä ja hänen lisäksi seuraavat

sotamiehet:

Antti Aalto s.12.2.1920 Harjavalta

Pekka Hiiri s.14.10.1908 Pyhäjärvi

Perttu Holgeri s.23.8.1917 Vampula

Vilho Ilves s.7.11.1908 Säkkijärvi

Eero Jokikallas s.24.3.1905 Mikkeli

Erkki Kaunismäki s.5.5.1920 Eurajoki

Sulo Koivumäki s.12.2.1905 Valkeala

Yrjö Ovaskainen s.18.7.1921 Juuka

Lauri Setälä s.2.4.1920 Alavus

Eemil Simola s.17.11.1921 Pirkkala, sekä korpraalit

Paavo Sergejeff s.6.6.1912

Kuuttivaarassa katosi partisaanien iskun aikana sotilaita 11.7.1944 ja heidät on  julistettu kuolleeksi: Heidän, Jorma Kukkosen laatimien kuulustelupöytäkirjat löydät Rukiver -nimisestä kirjasta.

Bohm Eino s.17.09.1909 Helsinki               985. Ilmansuojelukomppania (211008)

Erving Urho s.06.06.1913 Joroinen            985. Ilmansuojelukomppania (206321)

Hänninen Bruno s.13.03.1917 Vilppula       985. Ilmansuojelukomppania (086568)

Kervinen Veikko s.08.06.1924 Puumala      985. Ilmansuojelukomppania (073748)

Kulmala Matti s.21.03.1914 Suodenniemi   985. Ilmansuojelukomppania (397937)

Peltoniemi Pentti s.05.07.1915 Ulvila         985. Ilmansuojelukomppania (399502)

Pienmäki Pentti s.21.07.1923 Petäjävesi    985. Ilmansuojelukomppania (020786)

Rejström Birger s.6.05.1912 Hanko (kers.)985. Ilmansuojelukomppania (228001)

*) 284–290 partisaaniosasto Krasnyi partizan, Punainen partisaani niminen n. 60 miehen vahvuinen osasto hyökkäsi 11.7.1944 kello 15.45 Kuuttivaaran metsänvartijan tilalle ampuen taloon ja riiheen yhteensä 11 sotilasta ja luutnantti Veijo Laakkosen. Iskussa haavoittuneet partisaanit teloittivat päähän ampumalla. Kuuttivaaran metsänvartijantilalle oli majoittunut 10.7.1944 985. Ilmansuojelukomppanian miehiä. Riihessä oli levossa 15 miestä, saunassa kahdeksan miestä ja talossa kahdeksan miehinen radioryhmä. Iskun jälkeen partisaanit sytyttivät riihen, saunan ja talon tulee, jolloin osa kaatuneista paloi pahasti tulipalossa. Navettarakennus jäi partisaaneilta polttamatta. Partisaaniosasto otti seitsemän miestä vangiksi Kuuttivaaralta. Suomea hyvin puhuva suoritti miesten esikuulustelun, ja niiden jälkeen partisaanit teloittivat koko ryhmän. Samalla kertaa vangeiksi joutuivat stm. Bohm Eino, korpr. Erving Urho, stm. Kervinen Veikko, stm. Kulmala Matias, stm. Peltoniemi Pentti, stm. Pien-mäki Pentti ja kersantti Rejström Birger. Partisaaneilla oli ruskeat kesäpuserot päällä, venelakit päässä ja automaattiaseet. Tapahtumasta on kertonut Sven Torsten Johansson s. 09.03.1920, hän oli yksi iskusta selvinneistä.  Telotuspaikka on Kuutivaaran ja Ylä-Kuukausjärven ja Sienikankaan välinen suoalue, jonne partisaanit pakenivat iskun jälkeen.

Mistä nimi Krasnyi Partizan? Vieljärven lähelle, Seesjärven Sellin kylään perustettiin 1800-luvun lopussa saman niminen kolhoosi. Uskoisin, että joku ao. kolhoosissa työskennellyt henkilö on keksinyt nimen partisaaniryhmälle tai kolhoosi oli Karjalan parhaimmistoa?

Edellisten lisäksi kaksi miestä haavoittui vakavasti, nämä olivat alikersantti Sven Johansson ja sotamies Kiuru.

Kadonneista julkaistiin lehdissä vuosina 1947–1949 kuulutukset ja niiden jälkeen tuomioistuimet julistivat kadonneet kuolleeksi. 

Loppuyhteenveto 11.7.1944 partisaanien iskusta Kuuttivaaraan: 

Partisaanit tulivat Porajärven suunnalla olevien salometsien kautta heinäkuun alkupäivinä 1944. He etenivät Liusvaaran kautta Kuuttivaaraan ja tulivat sinne aamulla 11. heinäkuuta. Aamupäivän partisaanit tähystivät kylään ja valmistelivat huolella iskua Kuuttivaaraan. Ilmasuojelumiehet olivat tulleet 10. heinäkuuta Kuuttivaaraaraan. Miehiä oli 30 ja mahdollisesti muutama heistä oli partisaanien iskun aikana partioimassa Leppäsenahon suunnalla. Vangiksi joutui siis 5 - 10 miestä ja kaikkien kohtalosta en löytänyt tietoja sotapäiväkirjoista. 

     Heinäkuun puolivälissä 1944 oli perääntymistaistelut käynnissä  Suojärven ja Porajärven suunnalla. Ilomantsiin oli saapunut heinäkuun alkupuolella 30 - 60 miehen partisaaniosastoja. Nämä partisaanit tuhosivat iskuilla perääntyvien joukkojen pieniä yksiköitä.  Partisaanien toiminta Kuuttivaarassa 11.7.1944 osoitti, että he eivät halunneet ottaa mukaan haavoittuneita, vaan ampuivat miehet teloittamalla. Tämä osoitti partisaanien päällikön brutaalin luonteen. Heidän tavoitteena oli tehdä mahdollisimman paljon pahaa perääntyvien suomalaisten joukkojen takalinjoilla Ilomantsin alueella. Miten partisaaniupseeri tiesi luutnantti Laakkosen nimen? Mahdollisesti partisaaneilla oli mukana kuunteluasema tai partisaanit olivat vanginneet päivällä Kuuttivaarasta Salmijärven suuntaan lähteneen partion ja saanut siltä tiedot joukkueesta. Kuka tämä suomea puhuva upseeri siten oli? Lähdetiedostojen ja Neuvostoliiton arkistojen perusteella hän oli majuri Jorma Kukkonen, syntynyt suomalaisperheeseen Pietarissa. 

 

     Kesällä 1944 Pohjois-Karjalan alueella toimi partisaaniosasto Toivo Antikainen, jota johti hänen veljensä majuri Urho Antikainen. Karjalan alueella Antikaisen partisaanit tekivät iskuja useisiin suomalaiskohteisiin kesän 1944 aikana. Toivo Antikainen oli suomalainen poliitikko, joka vangittiin vuonna 1934 maanpetoksesta epäiltynä ja hänet luovutettiin Neuvostoliittoon 3. toukokuuta 1940. Antikainen toimi pääkuulustelijana vangeille, jotka loikkasivat Pärmin pataljoonasta Onkamuksessa syyskuussa 1941 (yli 50 suomalaista ryömäläistä). Antikainen valitsi Pärmin (Er.P 21) loikkareista ne, jotka koulutettiin myöhemmin desanteiksi. Toivo Antikainen kuoli pian kuulustelujen jälkeen lento-onnettomuudessa Argangelissa lokakuussa 1941 ja myöhemmin on arvailtu, oliko onnettomuus Stalinin tekosia, koska Antikainen oli kritisoinut Pravdan kirjoituksia?

Partisaanit jatkoivat iskuja Kuuttivaaran alueella 12., 13. ja 14.7.1944 sekä seuraavalla viikolla Kuolismaan alueella (21.7.1944 noin 5 km Kuolismaasta länteen)

Partisaaniosasto siirtyi 11.7.1944 Kuuttivaaran iskun jälkeen Ilomantsin ja Suojärven saloille. Pakoreissun aikana partisaanit veivät mukana suomalaissotilaat ja teloittivat ne pakomatkan aikana. Partisaanien perään lähetetyt Suomalaiset etsintäpartiot kadottivat partisaanien jäljet ja etsinnät päätettiin lopettaa 13. heinäkuuta 1944. 

Autokolonna Karjalan korvessa heinäkuussa 1944 SA-kuva

Heinäkuun 12. päivänä Salmijärven ja Vegaruksen väliselle tielle asetettiin 

siltavartiot. Jokilammen sillalla Lylykankaan läheisyydessä oli siltavartio, jota

vastaan hyökkäsi partisaaniosasto. Koivisto Jorma s. 30.03.1925 ja Kyllönen Urpo

s. 25.03.1925 kaatuivat partisaanien iskussa, he olivat siltavartiossa Lylykankaan

Jokilammella. Partisaanien takaa-ajoon määrätyt lähtivät kuorma-autolla etsimään

partisaaneja ja partisaanit avasivat tulen autoa kohti ja iskussa kaatuivat

Vegaruksen alueella Vihtori Hokkinen s.19.03.1922, Oskari Pernu s. 20.12.1919,

Matti Petrelius s. 28.02.1925 ja Aake Pokka s. 23.12.1921.

 

 

Kahden päivän päästä ensimmäisestä iskusta 13.7.1944 partisaaniosasto ilmestyi taas Kuuttivaaran ja Salmijärven väliselle tielle. Tällä kertaa kohteena olivat Pioneeripataljoona 12. ensimmäisen ja kolmannen pataljoonan yksiköt, jotka olivat kesän aikana perääntyneet Karhumäestä Suojärven kautta Korpiselkään. Korpiselästä pioneerit lähetettiin Vegaruksen ja Kuolismaan tielle kuorma-autoilla aamulla kello 9.00 ja Salmijärveltä 11.30. Sää oli puolen päivän aikaan sateinen, mutta lämmin. Matkaan lähti vänrikki Martti Nummelinin puolijoukkue, joka kuljetettiin kuorma-autoilla Aittojoen kautta Vegarukseen ja sieltä edelleen Salmijärvelle. Salmijärvellä kolmannen komppanian pioneerit saivat määräyksen lähteä panostamaan siltaa Salmijärven ja Kuolismaan väliltä. Kolonna lähti etenemään Kuolismaan suuntaan kolmella kuorma-autolla. Osaston autot etenivät hitaasti ajaen Kuuttivaaraa kohti. Salmijärven pohjoispuolella oli tienristeys, josta autot kääntyivät kohti Kuuttivaaraa (Liusvaara, Kuolismaa, Salmijärvi). Kello 15.30 kuorma-autot olivat nousemassa matalaa mäkeä ylöspäin. Ensimmäinen auto saapui metsikön reunaan, jossa lähellä oli vasemmalla näreikkösuo. Kuusien takaa avattiin tuli pikakivääreillä kuorma-autoja kohti. Kuuttivaaraan muutamaa päivää aiemmin hyökännyt partisaaniosasto hyökkäsi kuorma-autoilla liikkuneen pioneerijoukkueen kimppuun. Miehet hyppivät kuorma-auton lavoilta alas tien oikealle puolelle, jossa oli kuusia ja mäntyjä kasvavaa metsää. Osa miehistä pääsi pakenemaan noin 300 metriä metsään, jossa he kuulivat kasapanoksen räjähdyksen autojen luota. Iskussa kaatui ja haavoittui suurin osa pioneeriosaston miehistä. Ensimmäisestä ja toisesta komppaniasta kaatui vänrikki Martti Nummelin, kersantti Oskari Niemitalo, alikersantit Uuno Kovanen ja Erkki Leporanta sekä 15 pioneeria. Kahakassa katosi kolme pioneeria, jotka partisaanit veivät mukana ja teloittivat Kuuttivaaran läheisyydessä. Pioneereista viisi haavoittui ja ainoastaan kolme pääsi karkuun ilman vammoja. Kaatuneet pioneerit olivat: Jaakko Hautala, Kalevi Kantola, Heimo Kaunisto, Heikki Koppelomäki, Aarne Lammela, Hugo Laurila, Eero Leporanta, Kauko Tanskanen, Birger Sandel, Toivo Linden, Aaro Linna, Lauri Lukkarila, Aarne Marttinen, Seppo Mäkilä ja Armas Selin.  Kadonneet olivat Matias Linjala, Kauko Pekkala ja Aaro Salmela (Linjalan oli haavoittunut kahakassa ja hänet löydettiin myöhemmin kuolleena). Haavoittuneet olivat Kauko Olli, Allan Söderholm, Martti Lehtiniemi, Heikki Kiimala ja Väinö Halmajärvi. Kadonneita etsittiin iskupaikan lähistöltä ja etsinnöissä Matias Linjala löydettiin seuraavana päivänä metsästä. Kadonneista Kauko Pekkalan ja Aaro Salmelan tietoja en löytänyt kantakorteista? 

Salmijärvellä heinäkuussa 2002

Kahakan alussa metsään hypänneet pioneerit etenivät noin 2,5 kilometriä Kuuttivaaran suuntaan ja vasta siellä he palasivat takaisin Kuuttivaaralle johtavalle tielle. Tiellä miehet kohtasivat pioneeri Kauko Ollin, joka oli haavoittunut vaikeasti. Olli kertoi, että hän oli autossa, kun kasapanos räjähti. Ryssät olivat ensin tulleet autojen luokse ja takavarikoineen kuolleiden tavarat ja sen jälkeen he olivat heittäneet käsikranaatin lavalle, se ei ollut räjähtänyt miesten onneksi. Lopuksi venäläiset partisaanit  heittivät kasapanoksen auton alle. Ryssät ampuivat haavoittuneet ja ainoastaan kaatuneeksi naamioituneet Kauko Olli ja Veikko Halmajärvi olivat jääneet eloon auton lavalle. Myöhemmin Väinö Halmajärvi on kertonut Raumalaislehden haastattelussa, että auton lavalla istuessa konepistoolin suihku oli mennyt ensin hänen käsivarresta läpi ja kun hän oli hyppäämässä autosta pois, hänen lonkkaan osui toinen sarja. Väinön vierellä oli haavoittunut Kauko Olli, jota Väinö yritti pidellä paikallaan, ettei paljastaisi miesten olevan vielä elossa. Kun partisaanit olivat lähteneet Vaaksausjärven suuntaan, hän oli päässyt jollakin tavalla auton lavalta pois. Väinön löysi myöhemmin samana päivänä paikalle tullut Viljo Tella. Partisaanien pioneeri-iskusta selvisi lopuksi vain viisi miestä ja 26 miestä kaatui tai katosi.  Partisaanit lähtivät paikalta Vegaruksen suuntaan, kun he näkivät jalkaväkiosaston saapuvan iskupaikalle!

Ägläjärven kylä  SA-kuva

Vuorokautta myöhemmin partisaanit hyökkäsivät samalle tielle, lähes edellisen päivän hyökkäyspaikan lähellä. Heinäkuun 14. päivänä oli kuusi pioneeria palaamassa Kuuttivaaralta kuorma-autolla Salmijärven suuntaan. Kuuttivaaran itäpuolella olevassa notkossa partisaanit avasivat tulen autoa kohti ja siinä kaatui neljä pioneeria ja kaksi miestä haavoittui. Pioneerien käytössä ollut auto tuhoutui. Tällä kertaa hyökkäyksestä selvinneiden kahden pioneerin kertomuksen mukaan partisaaneja oli 15 ja yksi niistä oli nainen. Kahakassa kaatuivat seuraavat pioneerit: Risto Laakso, Mikko Laitila, Kalle Palovaara ja korpraali Matti Parru. 

     Tässä vaiheessa suomalaiskomentajat Kuolismaassa päätyivät siihen toteamukseen, että partisaaneilla oli Salmijärven ja Vegaruksen välisellä korpialueella tukikohta, josta ne lähettivät kuolemanpartioita Kuolismaan ja Salmijärven väliselle alueelle.

     Heinäkuun 19. päivänä partisaanit iskivät Kuolismaa - Liusvaara tielle Sulkulammen seudulla.  

     Heinäkuun 20. päivänä samat partisaanit iskivät Salmijärvi - Kuolismaa tiellä, lähellä Jakunvaaraa kulkevaan kolonnaan ja sillä kertaa se sai haavoitettua yhtä Suomalaista sotilasta.

     Suomalainen 21. prikaati oli 21. heinäkuuta perääntymässä Porajärveltä Liusvaaran kautta Kuolismaahan ja sitä ajoi takaa  vihollisen 289 divisioona jota oli tukemassa  osia 176 divisioonasta. Heinäkuun 21. päivä 21. prikaati perääntyi Liusvaarasta linjalle Joutsenlampi-Huuhtijärvi-Kyläjärvi-Itkajärvi-Karhupää-Varpajärvi, eli Kuolismaan linjalle.

     Heinäkuun 21. päivän vastaisena yönä partisaanit olivat ilmestyneet noin 5 kilometriä Liusvaaran kylästä länteen maantielle ja katkaisseet huoltotien. Paikalle hälytettiin 21. prikaatin 14. ja 15. komppania ja heidän saapuessa oletetun katkaisukohdan (kukkulan) paikalle, kranaatinheittimen ammus räjähti miesten keskellä ja siinä kuoli useita sotilaita. Hetken päästä 15. komppanian miehet hyökkäsivät tien katkaisukohtaan ja siinä kaatui lisää miehiä. Samalla partisaanit yrittivät motittaa suomalaisia. Päivän aikana kaatui Liusvaaran alueella 18 suomalaista ja 10 miestä katosi taistelujen aikana. Kadonneet olivat;  

Ahonen Eino s. 07.04.1918 Rautavaaralla               21. prikaati, 14. komppania

Anttila Eino  s. 05.12.1905 Ylivieska                      21. prikaati, 15. komppania

Hvitsjö Birger s. 22.11.1918 Kemiö                        21. prikaati 14. komppania

Kirves Eemil s. 29.06.1906 Andrea                        21. prikaati, 14. komppania

Knuuttila Eino s. 31.12.1915 Yläne                        21. prikaati, III pataljoona

Koivula Jouko s. 09.12.1924 Lahti                          JR 56, III kranaatiheitinjoukkue

Koskela Väinö s. 19.12.1904 Lehtimäki                  JR 5, 8. komppania

Laato Tauno s. 19.04.1914                                    21. prikaati, 16. komppania

Leivo Paavo  s. 30.07.1917 Yläne                           JR 56, 9. komppania

Matikainen Eero s. 21.01.1916 Kuolemanjärvi        21. prikaati 14. komppania

Peltola Toivo s. 12.12.1904 Kauhava                      JR 56, 9. komppania

Penttilä Eero s. 04.07.1920 Tarvasjoki                    21. prikaati, 15. komppania

Rongas Alfred s. 13.07.1905                                  JR 5, 8. komppania

Rontu Eero s. 07.11.1922 Kivennapa                     21. prikaati, III pataljoona

Rämö Tenho s. 29.07.1917 Muolaa                         21. Prikaati

Seppälä Reino s. 04.09.1922 Mynämäki                 JR 56, III pataljoona

Tujula Jaakko s. 08.06.1925 Joutseno                    JR 56, 9. komppania

Vaahtera Svante s. 18.08.1921 Turku                    JR 56, 9. komppania

Vilpas Saari s. 03.03.1904 Veteli                           JR 5, 9. komppania, toiminut ajomiehenä, saapunut 21. prikaatiin 14.07.1944. (JR 5 jäi Karjalan kannakselle, Kavantniemelle)

Aarne Nuottimäki s. 06.01.1904, Kortesjärvellä      saapunut 21. prikaatiin 18.7.1944.  

Penttilä Eero s. 04.07.1920 Tarvasjoella     21. prikaati, 15. komppania, ei tarkempaa katoamispaikkaa

Lähes kaikki kadonneet saattavat olla kartassa merkityllä violetin viivan alueella. Nykyinen tie on lähes samalla paikalla kuin 1944, joten suomalaisten jäännökset löytynevät tien viereltä. Venäläiset hautasivat kaatuneet lähelle kaatumispaikkaa, joten suomalaisia on haudattu Odronvaaran mäen alle, ainakin Eemil Kirves ja Eino Matikainen. Mäki on noin 5 km Liusvaarasta Kuolismaan suuntaan.  Osa kadonneista on haudattu Liusvaaran mäen länsipuolella, jossa oli 21.7.1944 suomalaisasemat. Asemista suomalaiset perääntyivät nopeasti tykistötulen ja stalininurkujen tulen jälkeen tapahtuneen suurhyökkäyksen alta. 

Kuva Liusvaaran lähellä sijaitsevasta Odronvaaran taloaukealta. Tien vierustat ovat peitteisiä

Liusvaaran tie 1933, Uuno Peltoniemi Museovirasto

21.7.1944 kello 5.45 lähti I joukkue Liusvaarasta länteen päin ja noin 5 kilometrin päässä vihollispartio oli katkaissut maantien ja samaan aikaan Liusvaara menetettiin venäläisille. Taistelun aikana korpraali Laine tuhosi panssarikauhulla yhden panssarivaunun. Kolmannen joukkueen ollessa koolla erään mäen takana osui kranaatinheittimen ammus keskelle joukkuetta ja siinä kaatui Eemil Kirves ja Eero Matikainen (molemmat jätettiin perääntymisen aikana kaatumispaikalle) ja haavoittuivat A. Junes, Eino Ahonen, Birger Hvitsjö (jäi venäläisten vangiksi), V. Konttaniemi, H. Talvitie, R. Ålund, M. Tauriainen, E. Pitkänen, E. Söder, E. Gulberg ja A. Kuukka. Tien avaukseen lähetettiin ensimmäinen joukkue, josta kaatui heti sotamies Aatto Jalo ja haavoittui alikersantti A. Hoikka ja luutnantti Honkanen.    

20.7.1944 Ahosen joukkue oli Leppäsenahossa ja eteni yöllä kohti Liusvaaraa, jossa tapasi venäläispataljoonan marssilla kohti Kuolismaata. Venäläiset saatiin yöllä mottiin, mutta samalla suomalaisten taakse maantielle (Ontronvaaran aukea) saapui partisaaniosasto sulkien paluutien Kuolismaahan. Aamulla kello 9.00 vihollisen tykistö ja urkupyssyt ampuivat voimakkaan tulen Liusvaaran mäelle ja sen jälkeen hyökkäsi satojen miesten voimin Liusvaaraan. Maantie saatiin auki kello 12.00 mennessä ja Liusvaarassa olleet suomalaisjoukot perääntyivät Kuolismaan suuntaan, mutta pääosa tykeistä ja kalustosta jäi Liusvaaraan. 21. prikaatin 11. komppania yritti päivällä tehdä vastaiskua, mutta se epännistui. Leppäsenahossa olleet suomalaisjoukot perääntyivät illalla Kuuttivaaraan. Illalla vihollinen hyökkäsi suurella joukolla Liusvaarasta Kuolismaan suuntaan ja siinä hyökkäyksessä kaatui paljon suomalaisia.

   

    Heinäkuun 23. päivänä havaittiin, että Kuolismaan ja Vuottoniemen välisellä alueella oli suuri partisaaniosasto. Tämän jälkeen tehtiin päätelmä, että partisaaneilla on Kuolismaan alueella tukikohta, jota huolletaan ilmasta käsin. Tämä suuri neuvostoliiton partisaaniosasto sai tuhottua kahden viikon aikana lähes kaksi joukkuetta suomalaisia sotilaita, kärsimättä tappioita näissä iskuissa. Partisaanien johtaja ja koko partisaaniporukka olivat erittäin taitavia ja myös häikäilemättömiä, koska  partisaanien johtaja tapatti kaikki haavoittuneet miehet. 

   Kävin kesällä 2002 Salmijärvellä, Leppäsenahossa, Kuuttivaaralla ja Kuolismaan kylissä. Olin silloin venäläisen rajakapteenin kanssa menossa Suojärveltä Kuolismaahan ja Miikkulanvaaraan. Rajakapteenin nimi oli muistaakseni Olek Losnosov? Hänellä oli eväänä suolakalaa ja votkaa, minulla lihakukkoa, joka maistui Olekille. Hän kertoi kalastavansa paljon vapaa-aikana. Ajoneuvona meillä oli pieni rajamiesten käyttämä nelivetoinen partioauto.  Edellä kuvattu tienristeys oli noin vajaa kilometri Salmijärveltä Liusvaaran suuntaan. Risteyksestä erkani tiet Salmijärvelle, Liusvaaraan ja Kuuttivaaraan. Risteyksestä liusvaaran suuntaan noin kahden kilometrin päässä oli Leppäsenahon tila, jossa näkyi vanhojen rakennusten paikat ja metsittyneet pellot. 

     Kuuttivaaraan oli Salmijärveltä noin 10 km ja Kuuttivaaran laella olevat metsät oli kaadettu. Talojen pohjat näkyivät tien varteen, mutta mitään rakennuksia ei siellä enää ollut. Vaaran laelta oli hyvät näköalat Vaaksausjärven suuntaan, sillä siellä oli laajat suoalueet. Kuuttivaaralta laskeuduimme Kuolismaan suuntaan ja Kuuttilammen ja Elolammen välissä oli puinen silta. Tätä siltaa Pioneerit olivat menossa panostamaan 13. heinäkuuta 1944. Seuraava puro löytyi muutama kilometri Kuolismaan suuntaan ja siinä ollut silta oli kadonnut ja jouduimme ajamaan autolla noin metrin syvän puron tai joen yli. Keskellä jokea vesi tulvi auton konepellille saakka, mutta venäläinen alikersantti kaasutteli autoa ja pääsimme puron toiselle puolelle.

     Salmijärveltä Kuuttivaaran suuntaan on notko, josta tie nousee loivasti ylöspäin. Tienvieressä näimme vielä kesällä 2002 vanhoja kuorma-autojen ruostuneita rakenteita. Kaksi autoista oli tien pohjoispuolella ja yksi tien eteläpuolella. En kerennyt kuvata autoja, sillä kapteenilla oli kiire mennä Kuolismaahan. Myöhemmin olen paikantanut autot 13. ja 14. heinäkuuta 1941 tapahtumapaikalle, joissa sai surmansa lähes 30 suomalaista pioneeria. Toki autonromut saattavat olla myös myöhempiä romuja, jotka ovat jääneet vain jostakin syystä tien varteen?

Lopuksi lyhyt kertomus sotien jälkeiseltä ajalta. Pienenä poikana kuuntelin aikuisten kertomuksia partisaaneista, joita kävi Ilomantsissa ja Tuupovaarassa useina vuosina ja yleensä kesäaikana. Eräänä kesänä Ilomantsin Möhkössä kylän miehet olivat ottaneet kiinni erään loikkarin. Mies oli menossa rajalle Kuolismaan suuntaa. Mies oli sanonut kiinniottajille, että jos hän ei ole Lutikkavaarassa iltaan mennessä, sieltä tullaan tälle puolelle rajaa etsimään häntä. Samana kesänä äitini lähetti minut kyläkauppaan hakemaan joitakin ruokatarvikkeita. Kauppias oli etsimässä minulle tavaroita ja siinä vaiheessa kauppaan tuli siisteihin vaatteisiin pukeutunut, noin 40 - 50 vuotias mieshenkilö. Mies oli tummatukkainen, noin 180 senttiä pitkä ja hyväkuntoisen näköinen. Miehen päässä oli perinteinen 1930-luvulla muotiin tullut lippalakki. Mies kertoi vaimealla äänellä, että polkupyörän etukumi on rikki ja hän haluaisi ostaa sisäkumin. Kauppias kertoi, että häneltä löytyy vain paikkaustarvikkeita. Mies sanoi, että hän ottaa paikkaurasian ja vielä makkaraa evääksi. Samalla hän huomasi, että lompakko oli jäänyt pyörän tarakalla olevaan reppuun. Miehen mentyä ulos kauppias sanoi, että elä sano mitään, tämä on desantti. Mies tuli kauppaan ja maksoi ostoksensa ja huomasin, että miehen lompakossa oli paljon rahaa. Ulos lähtiessä mies kysyi; "Miten pitkä matka on vielä rajalle?", kauppias sanoi, että varmaan reilu kaksi peninkulmaa, jos menee Kuolismaan suuntaan. Mies lähti rajalle johtavaa tietä taluttamaan pyörää ja minä pinkaisin kotiin. Ikänsä puolesta mies olisi voinut olla Tenho Nygård, mutta rajan takana oli paljon entisiä suomalaisia, jotka kävivät vakoilemassa Suomen puolella kymmeniä kertoja vaaran vuosina. Tätini kertoi seuraavana kesänä, että heillä yöpyi syksyllä yhden yön tuntematon mies, joka puhui huonoa Suomea. Mies oli nukkunut keittiön penkillä ja lähtenyt aikaisin aamulla matkoihinsa. Täti kertoi pelänneensä koko yön, sillä hän tiesi miehen olevan partisaanin. Nykyisin "desantteja" emme huomaa, sillä he asuvat meidän keskellämme ja välittävät tietoa venäjän tiedustelupalvelulle.  

     Tenho Nygårdille myönnettiin keväällä 1995 Karjalan tasavallan kunniakirja, olin itse silloin  Petroskoissa. En tosin tunnistanut Tenhoa, mutta näin satoja vanhoja sotaveteraaneja kaupungilla juhlapäivän aikana. Osallistuimme kahden everstin juhlaan, en vain tiennyt mitä he juhlivat, ehkä voitonpäivää, sillä he kertoivat illan aikana omista sankariteoista Suomen rintamalla Karjalassa.

Lähteet:
Jatkosodan sotapäiväkirjat
Ilomantsin seurakunnan kirkonkirjat
Karjalan maa 3.3.1987
Kansa Taisteli 4/58, Niilo Kenjakki
Suojärven ort. seurakunnan metrikat vuosilta 1880 - 1905