Enska Kettunen

Enska Kettunen

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Kevät on alkamassa - Spring is coming

Marraskuusta tammikuun loppuun saakka säät ovat olleet täällä itärajalla todella huonoja. Aurinkoa emme nähneet kolmeen kuukauteen. Nyt helmikuun ensimmäisten päivien aikana olemme saaneet kokea ihmeen, aurinko on palannut taivaalle ja epävakaat suojakelit ovat vaihtuneet pakkaskeleihin.

Lunta Ilomantsissa on runsaasti, sillä mittausten perusteella olemme Suomen kolmen lumisimman kunnan joukossa. Maaliskuussa meillä on Ilomantsissa perinteinen talvitapahtuma eli Pogostan Hiihto. Ladut ja maisemat ovat tällä hetkellä postikorttimaisemia. Tänä talvena olen päässyt hiihtämään jo 500 kilometriä ja tavoitteena on saavuttaa 800 -1000 kilometriä kevään aikana. Ongelmia on tuottanut tammikuussa alkanut lonkkavaiva, johon olen saanut myrkkyjä, jotka veivät sisäkalut viikossa huonoon kuntoon. Luultavasti syynä on limakalvon tulehdus, eli bursiitti, koska en ole kaatunut enkä muutenkaan loukannut itseäni. 
Pogostan hiihdossa olen aiemmin hiihtänyt, mutta yli kaksikymmentä vuotta olen toiminut huoltojoukoissa, Haapakallion huoltopisteessä.

Kevät on vasta aluillaan, mutta olen saanut tehtyä ensi syksynä ilmestyvän kirjani melkein valmiiksi. Siitä puuttuu vain oikoluku ja sivujen taittaminen lopulliseen kuntoon, sekä kansien tekeminen. Viimeistelyt jäävät kuitenkin odottamaan tulevaa kesää. Kirjani kertoo kesän 1941 tiedustelupartioista Ilomantsin, Korpiselän ja Tohmajärven alueella. Helmikuun alussa kävin venäjällä ja minulla oli muutama syksyllä painettu kirjani auton takapenkillä. Tullin nainen kiinnostui kirjastani, kysellen mitä kirja sisältää.  Kerroin, että kirjassa kerrotaan Venäjän ja Suomen jatkosodan tapahtumia. Lopuksi hän kyseli, mitä mieltä olen jatkosodasta, johon vastasin, että sotaa en hyväksy missään tilanteessa, vaikka kirjoitankin kirjoja sodasta. Kirjoittamisen avulla olen päässyt sisälle jatkosodan miesten ja naisten elämään. Samalla olen päässyt tutustuman sodanajan tapahtumapaikkoihin Aunuksessa, Äänisen rannoilla ja Syvärin takaisissa maisemissa. Ensi kesänä aikomuksena on käydä Karjalan Kannaksella ja sieltä olen suunnitellut paluumatkan Aunuksen kautta takaisin kotiseudulle. Minusta Aunuksen ja Äänisen rantojen vanhat kylät, kirkot ja maisemat ovat todella kauniita. Rakennukset siellä  Aunuksessa ja Itä-Karjalassa ovat kuin siirtymä sadan vuoden takaiseen milijöön.  Myös luostarikäynnit Syvärillä ja Laatokalla ovat olleet minulle matkoja menneisyyten ja sukuni syntymäsijoille. 
  
Kirjoittaminen on minulla yksi harrastus muiden joukossa, ei mikään pakkomielle. Liikkuminen luonnossa ja vaellukset Lapin tuntureilla ovat parhaimpia harrastuksiani. Talvella liikun pitääkseni kuntoa yllä tulevan kesän vaelluksia varten. Jos terveys sallii, aikomuksena on käydä kesän alkaessa Lapissa tunturivaelluksella. Edellisenä kesänä oli autotallin rakennustyöt  esteenä ja myös kipeä selkä, jonka sain, kun tipahdin rakennuksen katolta selkä edellä alas maahan. 
Vielä palaan Itä-Karjalan ja Aunuksen matkoihin. Viime kesänä kävin kahteen eri kertaan tutustumassa Aunuksen ja Äänisenrannan vanhaan rakennuskantaan. Saimme näillä matkoilla nauttia kauniiden maisemien kanssa myös hyvästä ruoasta. Osa matkalaisista valitti teiden huonoa kuntoa, mutta vuosien kokemuksella se on yleistä venäjällä. Kymmenillä venäjälle suuntaamistani matkoista olen saanut kohdata ystävällisiä ihmisiä. Pääosa maaseudun ihmisistä elää  meidän silmin katsottuna todella köyhissä oloissa. Itse elin lapsuuteni köyhissä oloissa, joten tiedän omasta kokemuksesta heidän elinpiireistä. 
Kevään piristykseksi lueskelin vanhoja sanomalehti-ilmoituksia. Eräässä Karjalaisessa oli seuraava ilmoitus: 

Siinäpä oli lystikäs ilmoitus! Minäkin sain naurunyörit auki lukiessani vanhoja ilmoituksia laskiaissunnuntaina.

Toinen lehtileike antoi naisille ohjeita kevään liukkaista keleistä ja siihen valmistautumisesta. 


Meidän naapurikylässä talonisännät olivat huolissaan omaisuudesta ja kirjoittelivat siitä lehteen.



















sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Raskas partioreissu - A patrol journey - тяжелое патрульное путешествие

Itsenäisyyspäivän alla olimme vaimoni kanssa hiihtämässä metsässä. Ilta oli pimeä ja räntää satoi lähes vaakasuoraan, kohti silmiä. Hiihtäminen oli vaivalloista, vaikka allamme oli latukoneella ajettu latu. Ladulla oli märkää lunta, joka jarrutti suksien luistoa ja hiihtäminen oli siten vaikeaa. Hiihtoreissun aikana tuli mieleeni jatkosodan aikaiset kertomukset Suomalaisten kaukopartiomiesten rankoista partiomatkoista Venäjän hallitsemille alueille. Samalla kun mietin heidän hiihtomatkoja, putkahti mieleeni 40-vuotta aiemmin tekemäni viimeinen oma partiomatkani. Olimme kertausharjoituksissa Ilomantsissa ja meidän puolijoukkue koostui pääasiassa ilomantsilaisista miehistä. Ajankohta oli melko tarkasti maaliskuun puoliväli. Lunta oli sinä keväänä ennätyksellisen paljon, lähes metrin verran. Hiihtokeli oli erittäin kehno räntäsateen ja pehmeän lumen vuoksi. Jutussani olevat kuvat ovat jatkosodan partiomatkoilta, mutta meillä oli siihen aikaan lähes samanlaiset varusteet partioreissullamme (SA-kuvat). Seuraava kirjani, joka ilmestyy ensi syksynä, kertoo välirauhan ajan (kesä 1941) partiotoiminnasta Ilomantsissa ja se lähikunnissa. Olkoon nämä alla olevat kertomukseni tämän joulun joulutarinani. Joulu on nyt lähellä ja Suomessa on tavattu kertoa tähän aikaan vuodesta joulutarinoita. Nämä tarinat, jotka ovat alapuolella, ovat tosia, en osaa kertoa satuja.

Rajavartiostosta otimme reppuihin kolmen päivän sissimuonat ja puolijoukkueemme sai sukset, aseet, miinat, puolijoukkueteltan, kamiinan, ahkion ja paljon muita sotimiseen tarvittavia varusteita. Lähdimme rajavartioston pihasta kuorma-autoilla kohti itärajaa. Ensimmäisen yön olimme  Hattuvaaran takana, nykyisen Pampalon kultakaivoksen pohjoispäässä. Pystytimme iltapäivällä teltan metsään ja kävimme tien lähellä olevasta puupinosta halkoja. Haloista sahasimme kamiinaan polttopuut ja käytimme puita myös teltan lähelle tehtyyn nuotioon. Illalla teimme römpsissä ruokaa ja illan päätteeksi keittelimme römpsän kannessa kahvit.
Yhden päivän sissimuona-annos meidän sissiretkellämme 
     Yön saimme nukkua rauhassa ja tämä ensimmäinen yö meni huonolla nukkumisella. Seuraavana aamuna heräsimme kuudelta ja menimme römpsien kanssa noin kilometrin päässä olevalle kenttäkeittiölle, josta saimme kahvia, leipää, juustoa ja jugurttia. Aamulla päivän jo valettua, menimme läheiselle suolle kohdistamaan aseet. Iltapäivällä harjoittelimme metsässä erilaisia sissitaitoja. Välillä kävimme kenttäkeittiöltä ruokaa, joka oli muistaakseni lihakeittoa. Yön vietimme taas teltassa ja seuraavana aamuna jatkoimme harjoituksia. Silloin harjoittelimme koko päivän ajan sissitaitoja. Päivällä sattui pieni kommellus, kun minun entinen opettaja, nimeltä Kalevi, seisoi tien vieressä ja huusi minua luokseen. Mies oli luutnantin puvussa ja hän vaatimalla vaati minua tekemään kunniaa. Hermostuin miehen ynseydestä ja tokaisin hänelle vanhan armeijassa kuulemani vitsin; Herra luu, herra vää, on pimeä en nää ja kävelin tieheni. Takana pojat nauroivat mahat sykkyränä. Arvelin, että Kalevi nostaa asiasta äläkän, mutta taisi opettaja ymmärtää sanomani. Nukuimme vielä yhden yön samalla paikalla Pampalossa ja seuraavana aamuna heräsimmekin märkään räntäsateeseen.
Aamupalan jälkeen paikalle saapui kuorma-autoja. Yhden kuorma-auton lavalle pakkasimme teltat ja muut kamppeet. Auto ajoi Hattuvaaran suuntaan ja erään mäen alla, Hattuvaaran kylän lähellä, kuorma-auto pysähtyi sivutien varteen. Meidät komennettiin kamppeinemme autosta metsään  ja käsky jatkui, että varmistamme sen päivän ajan tielinjaa idän suuntaan. Yksi päivä siinä meni tyhjää tietä katsellessa. Räntää satoi koko päivän ja vaatteet kastuivat läpimäriksi. Rajavartioston upseeri, jääköön nimi mainitsematta, ei antanut meidän tehdä tulia. Olisimme halunneet kuivatelleet kamppeitamme nuotiolla. Iltapäivällä lumisade lisääntyi ja upseeri ilmoitti, että meidän pitää siirtyä metsiä pitkin hiihtäen Koivusuolle. Upseeri näytti paikan kartalta ja osa miehistä sanoi, etteivät he lähde sinne hiihtämään, sillä matkaa kertyy toistakymmentä kilometriä ja maasto on matkan varrella tieheää korpea, jossa on useita syviä ojia.
Ei siinä mikään auttanut, vaan laitoimme sukset jalkaan ja lupasin lähteä ensimmäisenä aukaisemaan latua valtakunnan rajaa kohti. Hiihdin tai paremminkin uin lumessa puolisen kilometriä eteenpäin ja siinä vaiheessa voimat olivat jo lopussa. Lumi upotti sukset maahan saakka ja suksia ei pystynyt nostamaan lumen päälle.  Hiitämistä ei voinut sanoa enää hiihtämiseksi, sillä lumen pinta oli koko matkan polvien yläpuolella.  Selässä oleva 20 – 30 kiloa painava reppu ja rynnäkkökivääri vetivät miestä taaksepäin. Viimeisenä, porukan hännillä hiihti nyt jo edesmennyt Reino Hartikainen. Hän veti puolijoukkueen tavaroita ahkiossa. Ahkion vetäjiksi ei kukaan muu halunnut, joten Reino veti koko illan yksin ahkiota, ojien pohjilta vedimme kuitenkin ahkion porukalla ylös.
Seuraavana latua aukaisemaan lupautui pikkuserkkuni Paavo. Hän sai tehtyä latua vajaat puoli kilometriä ja eteen tuli syvä valtaoja. Valtaojan ylittäminen teetti töitä, sillä ahkiossa olleet tavarat tipahtivat ojan pohjalle ja jouduimme pakkaamaan ahkion uudestaan. Ladunaukaisijaa vaihdettiin puolen kilometrin välein ja iltayöstä jouduimme pitämään useita taukoja. Taukojen aikana katsoimme taskulampulla karttaa ja kompassin avulla etsimme suuntaa käskettyyn asemapaikkaan. Puolen yön aikaan saavuimme erään kuusikon laitaan ja kartan mukaan olimme meille määrätyssä asemapaikassa. 
Olimme rämpineet toistakymmentä kilometriä umpihankea ja aikaa siihen kului lähes kuusi tuntia. Sovimme miesten kanssa työnjaon, jossa osa porukasta pystyttää teltan metsään ja meistä kolme, Purmonen, Pesonen ja allekirjoittanut lupasimme hoitaa puut kamiinaan ja nuotioon. Olimme juuri löytäneet hyvän kelopuun ja aloittaneet sahata puuta poikki. Rajavartioston upseeri pölähti meidän luokse ja käski lopettaa puun sahaamisen. Hän komensi meitä, että otamme ahkion mukaan ja haemme puita noin kahden kilometrin päästä tienvarresta. Sanoimme kolmestaan, että sehän ei nyt onnistu, sillä yö on jo puolivälissä ja me olimme edellisen hiihtoreissun takia ihan loppuun ajettuja ukkoja.
Jatkoimme puun sahaamista ja tämä upseeri alkoi uhkailla meitä Sotaoikeudella. Sanoimme, että jos olisi sotatila, ei kukaan lähtisi hakemaan puita kilometrien päästä umpihangen takaa, kun metsä asemapaikan vieressä oli täynnä pystyyn kuolleita mäntyjä. Sanoin upseerille, etten  pysty enää hiihtämään metriäkään, sillä minulla oli sillä hetkellä rytmihäiriö ja jatkoin, että jos vielä kuormitan itseäni, niin saatte viedä minut ahkiolla tienvarteen.
Jatkoimme puuntekoa upseerin kiukkuiluista huolimatta. Pilkoimme puut ja veimme ahkiollisen puita metsässä olevaan telttaan. Saimme kamiinan tuleen ja teltan eteen teimme suuren rakovalkean, jonka ääressä valmistimme römpsissä ruokaa ja samalla kuivattelimme läpimärkiä vaatteita. Ruoan päälle unta ei kenenkään tarvinnut kauan odotella, sillä pian vartiomiestä lukuun ottamatta koko puolijoukkue nukkui teltassa sikeää unta. Myös upseeri nukkui hyvin kelopuilla lämmitetyssä teltassa. Teltta oli todella lämmin, ehkä liian kuuma nukkumiseen. Teltan pohjalle olivat miehet koonneet kuusenoksia ja niiden päälle kukin levitti telttapatjan. Siihen aikaan ei meillä ollut makuupussia, ainoastaan mantteli, joka vedimme päällemme. Yöllä kolmen aikaan oli minun vuoroni olla vartiossa. Vartiomiehen tehtävänä oli pitää kaminassa ja nuotiossa tulta. Vartiovuoron jälkeen kukin herätti seuraavan vartiomiehen tunniksi valvomaan. Kamiinassa tuli paloi iloisesti, kun tekemämme kelopuut paloivat hyvin. Puut paukkuivat kuuluvasti hiljaisessa yössä ja miesten kuorsaaminen kuului vartiomihen korviin saakka. Vartiovuorossa jäi aikaa ihailla pimeää korpimetsää. Yöllä alkoi tuulla ja kuuntelin tuulen ääniä teltan läheisissä puissa. Yöllä kuulin kaukaa Venäjän rajan suunnasta suden ulvomista ja välillä pilvien raoista pilkahteli kirkkaita tähtiä. Yö oli mahtavan kaunis ja hiljainen metsä ympärillä toi kodikkaan tunnelman. Vihdoin vartiovuoroni oli lopussa ja herätin seuraavan miehen vartioon. Palasin samalla takaisin omalle paikalleni telttaan nukkumaan. Unta ei tarvinnut kauan odotella ja kohta olin unten mailla.
Aamulla kuuden aikaan meillä oli herätys ja aamutoimien jälkeen pakkasimme teltan ja muut tarvikkeet ahkioon. Kello oli kahdeksan, kun jatkoimme etenemistä korpimetsässä. Sää oli kehno ja hiihtäminen upottavassa lumessa oli raskasta rämpimistä. Vihdoin kellon lähestyessä puolta päivää, saavuimme tien varteen. Vajaan tunnin päästä paikalle ajoi kuorma-auto, jonka kyydissä pääsimme takaisin rajavartiostoon. Kun olimme luovuttaneet varusteet varastoon, lähdimme Purmosen ja Pesosen kanssa puolijoukkueen johtajan luokse. Sanoimme tälle upseerille, että lähetään nyt kirjoittamaan niitä Sotaoikeuden rätinkejä, kun hän oli niillä uhkaillut meitä. Mies sanoi, että elekkee pojat kehatko, sehän oli vain pilaa. Sanoin, että me pidimme sitä totena, vaikka emme häntä yöllä totelleet. Syynä tottelemattomuuteemme oli se, ettemme olisi yöllä jaksaneet hakea niitä puita ja olimme varmoja, että osa meistä olisi jäänyt sille matkalle. Upseeri käski meidän palata komppaniaan ja unohtamaan asian. Palasimme muiden miesten luokse ja sanoimme, ettei meitä otettu Sotaoikeuteen.  Näin päättyi minun viimeinen armeijamme määräämä partioreissu.  Reissu palautui mieleen joulukuisen hiihtoretkemme aikana. Ihmettelen edelleen, miten jatkosodan aikana kaukopartiomiehemme kestivät kymmenien, jopa satojen kilometrien hiihtoreissut?
     Olen hiihtänyt elämäni aikana ilman rinkkaa yhdellä kertaa 73 kilometriä ja siihen meni aikaa noin 4,5 tuntia. Pisin varsinainen hiihtovaellukseni on ollut pituudeltaan noin 110 kilometriä. Selässäni oli silloin reilut 25 kg painava rinkka. Reissu alkoi karmeassa säässä. Yöllä oli satanut 20 - 30 senttiä märkää suvilunta, joka pakkautui aamulla retkemme alussa suksen pohjiin kiinni. Ensimmäisiin kilometreihin meni aikaa toista tuntia ja aloin epäillä reissumme onnistumista. Keli parani kuitenkin iltaa kohden ja saavuimme illan hämärässä vanhalle autiotuvalle. Yön vietimme varaustuvan puolella, kaukana Lapin tunturien katveessa. Yksi minun seurueeseen kuulunut mies sairastui ja hänet haettiin  seuraavana aamuna helikopterilla Sodankylään. Päätin, että jatkamme reissua suunnitelmiemme mukaan eteenpäin.
     Päivällä oli pakkasta 15 astetta ja kylmä tuuli teki ilmásta jäätävän oloisen.  Lepäsimme päivällä useaan otteeseen tunturien kuruissa. Saavuimme illan hämärtyessä seuraavalle autiotuvalle. Koska yksi seurueeni jäsenistä oli päivän aikana kertonut kovista jalkakivuista, päätimme  kaverini Unton kanssa käydä illan aikana Luirojärven autiotuvalla. Matkaa sinne oli vajaat 20 kilometriä ja hiidimme Luiron tuvalle pikavauhtia. Luirolla tapasimme meidän vaellustuttujamme menneiltä vuosilta. He tarjosivat meille kahvia ja sanoivat, että sauna on lämpiämässä ja pääsemme kohta saunaan. Kahvinjuonnin jälkeen päätimme kuitenkin palata takaisin Lumikurun autiotuvalle, jossa seurueen muut jäsenet majoittuivat. Arvelimme, että he huolestuvat, ellemme saavu yöllä takaisin majalle. Sää oli muuttunut huonompaan suuntaan ja miehet varoittelivat meitä. Pelkona oli se, että pimeässä yössä saatamme eksyä tunturissa ja silloin on suuri mahdollisuus hypotermialle ja sen seurauksena ihminen kadottaa ajan ja paikan tajunnan. Seurauksena siitä on talvella usein kuolema. Sanoimme, että olemme vaeltaneet näissä tuntureissa ennenkin ja osaamme reitin  seuraavalle autiotuvalle pimeässäkin.
     Matkan aikana iski pelko rintaan, sillä lunta purutti tuloladullemme ja pimeässä latumme katosi kokonaan näkymättömiin. Suksistani loppui pito ja erästä tunturia ylös noustessa laitoin suksien siteen kohdalle narun, joka paransi nousun ajaksi pitoa. Yö oli pimeä ja välillä aloin jo epäillä, että pääsemmekö autiotuvalle lainkaa? Vihdoin puolen yön seutuvilla lumipyryn keskellä näimme kaukana himmeää valoa. Ajattelin, että se saatoi olla aistiharha, koska aloimme olla väsymyksen äärirajoilla. Hiihdimme lähemmäksi edessä näkyvää valoa ja pian olimmekin jo autiotuvan pihassa. Olimme pelastuneet paleltumiselta ja mahdollisesti myös vakavimmilta seurauksilta. Lämpimässä tuvassa sydänalaani puristanut tunne alkoi pikkuhiljaa helpottaa. Mietin yöllä itsekseni, että olkoon tämä viimeinen kerta, kun lähden yönselkään hiihtämään, varsinkin Lapin tunturialueelle. Seuraavana aamuna pakkasta oli jo 20 astetta ja lähdimme paluumatkalle, kohti Saariselän aluetta. Illalla majoituimme varaustupaan ja neljäntenä päivänä pääsimme takaisin autoillemme. Yksi rankka hiihtoretki oli taas kerran takanani.
     Muutama vuosi sitten olin taas kerran yksin Lapissa. Olin lähtenyt aamulla vaeltamaan tunturiin läheltä Venäjän rajaa. Tunturissa oli vielä lunta 20 - 30 senttiä ja tuuli oli hyisen kylmää. Vaelluksen alussa jouduin ylittämään noin 40 metriä leveän ja noin 1 - 1,5 metriä syvän joen. Ylityksen ajaksi riisuin vaatteeni ja laitoin ne rinkan päälle. Kahlasin alaosa ilkosillaini joen yli ja keskellä jokea virta oli vuolasta ja se meinasi viedä vaeltajan mukanaan Venäjän suuntaan. Vaelsin ensin kurun pohjaa pitkin ja jossakin vaiheessa päätin lähteä oikaisemaan autiotuvalle tunturien huippujen kautta. Tunturien päällä avautui todella kauniit ja avarat Lapin maisemat. Valkoiset tunturin huiput, sininen taivas ja voimakas kevättuuli toivat mieleen, että maamme on kaunis ja avara. Tässä maassa on hyvä asua ja tehdä työtä. Kävelin muutaman tunnin ajan ihastellen tunturien kauneutta ja hiljaisuutta. Illalla huomasin, että olin eksynyt taas kerran tunturissa. En löytänyt autiotupaa ja jouduin harhailemaan jonkin aikaa tunturissa vailla määränpäätä. Pelko iski sydänalaani ja aloin pelätä pahinta. Vaatteet ja kengät olivat kastuneet läpimäriksi ja vapisin kylmässä tuulessa. Laskeuduin tunturista alas kuruun ja sen pohjalla virtasi noin viisi metriä leveä joki. Pysähdyin joen varteen miettimään, missä autiotupa sijaitsee? Se oli kartan mukaan joen varressa ja koska olin löytänyt joen, sen täytyy olla jommassa kummassa suunnassa joen varrella. Päätin lähteä kävelemään joen ylävirtaan. Kävelin noin kilometrin joen vartta ja huomasin, että joen varrella oli pieni vaja. Hetken päästä  saavuin autiotuvan pihaan.
     Huokasin helpotuksesta, olin taas kerran päässyt onnellisesti autiotupaan. Tupa oli kylmä ja tyhjä. Laitoin kamiinan lämpiämään ja sen päälle kattilan täyteen vettä. Siinä vaiheessa alkoi valtavan kova "horkkatauti". Koko kehoni vapisi kylmästä ja yritin juoda ensialkuun kuumaa vettä. Se ei auttanut ja  vaihdoin kuivat alusvaatteet. Menin kesämakuupussiin lepäämään. Yritin nukkua, mutta vapina jatkui aamuun saakka. Totesin aamulla, että minulla on korkea kuume. Päätin viettää sen päivän autiotuvassa lepäämässä. Mahani meni sekaisin ja jouduin käymään ulkohuoneessa useaan otteeseen. Levättyäni yhden vuorokauden autiotuvassa, uskalsin lähteä vaeltamaan eteenpäin. Vaellukseni päättyi seuraavana päivänä, kun saavuin takaisin autolleni. Ajattelin taas kerran, että seuraavan kerran, kun lähden vaeltamaan  yksin Lappiin, en lähde yön selkään tunturialueelle vaeltamaan.
     Ensi kesänä, jos terveys sallii, lähden taas kerran Lapin perukoille. Haluan palata vuosi vuodelta takaisin tunturiin. Kävelen autiotuvalta autiotuvalle, nautin Lapin tunturien avaruudesta, hiljaisuudesta ja tunturipurojen iloisesta soilinasta. Näillä ajatuksilla jaksan taas kerran tehdä talven työtäni opettajana. Eräs tukevassa kunnossa oleva lapinkulkija tuli kerran autiotuvalle väsyneenä ja vapisevin askelin. Kun mies alkoi selvitä väsymyksestä, kysyin, mikä saa sinut sairaana tulemaan tänne tunturiin? Mies hengitti syvään ja sanoi hetken päästä minulle. Minä nautin tuntureista, tunturipuroista ja näistä autiotuvista. Jos minun matkani päättyy tänne Lapin tunturiin, se on mielestäni paras paikka kohdata kuolema. Nyt vuosia myöhemmin totean, että ehkä samaa Lapin hulluutta on minullakin. Sinä lukija et ehkä ymmärrä sitä, mutta jos pääsisit kokemaan aitoa "Lapin taikaa", sinäkin tulisit "hulluksi". Aitoa Lappia koen ainoastaan silloin, kun olen vaeltamassa tunturissa, ilman päämäärää, autiotuvalta autiotuvalle. Matkalla kohtaan tunturipuroja, voimakkaina virtaavia könkäitä, Aihkimäntyjä, Lapin lintuja (Kuukkeli, Tunturikihu, Tunturikurmitsa, Riekko, Kiiruna yms.), louhikkoisia tuntureita (rakkatunturit), poroja ja tietysti kesällä siellä on paljon hyönteisiä ja nisäkkäitä. Tuntureilla matalat tunturikoivut, katajapensaat ja kauniit pienet kukat ovat parhaassa loistossa kesäkuun alussa. Kesäkuun alussa olen yleensä menossa Lappiin ja siellä tunturiin. Se on aika, jolloin ei ole vielä hyttysiä, eikä myöskään suuria määriä ihmisiä.

     Hyvää joulua ja joulurauhaa sinulle lukijani, joka jaksoit lukea tarinani loppuun. Nämä edellä olevat kertomukset ovat tositarinoita elämästäni. Liikkuminen luonnossa omien voimiensa äärirajoilla, on ihmisen parasta harrastusta. Se on sitä nykyisin paljon mainostettua "Extreme Sports"!


keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Lokakuu - October

Lokakuussa tänne itä-Suomeen tulee yleensä ensilumi. Kuukauden suomenkielinen nimi tulee siitä, että täällä Suomessa tiet ja pellot ovat mutaisia, lokaisia ja liejuisia. Englanninkielinen nimi, October puolestaan tarkoittaa järjestysnumeroa kahdeksas. Ensilumi tulee maahan täällä Ilomantsissa keskimäärin 20. lokakuuta. Tänä vuonna se tuli 22. lokakuuta, eli normaaliaikaan. Pysyvä lumi tulee yleensä myöhemmin, keskimäärin marraskuun aikana. Tänä syksynä lokakuun viimeisenä päivänä oli pihallamme lunta noin 20- 30 cm. 
Englanninkielinen October juontuu latinan järjestysnumerosta october eli kahdeksas. Miksi juuri kahdeksas, kun lokakuu on kuitenkin kymmenes kuukausi? Nimi tulee ajalta, kun vuosi alkoi maaliskuussa ja silloin lokakuu oli kahdeksas kuukausi.

Lokakuu on tavallaan myös kuoleman kuukausi, kuolleet lehdet tippuvat maahan ja kaikki kasvit kuolevat täällä pohjoisessa. Isoveljeni kuoli tänä syksynä lokakuussa. Hän odotti kuolemaa jo keväällä, mutta "kuoleman viikatemies" tuli vasta koleana lokakuun iltapäivänä. Tein hänen haudalle muistoristin teräksestä. Etsin ristin mallia hautausmailta ja löysin sopivan muotoisen ristin. Ristiä on valmistettu  1800-1900 lukujen vaiheella ja siinä on klassisia piirteitä.
Ristin valmistus alkoi CAD-suunnittelulla. Sen jälkeen kuvasta tein dxf tiedoston, jonka postasin toisen CAD ohjelman avulla CNC-ohjelmaksi. Ohjelma siirrettiin muistitikulla plasmaan ja plasmalla leikkattiin ristin osat, joita olivat ristin lisäksi jalusta, vahviketuet ja kynttiläalusta. Poltetut levyt koottiin MAG-hitsaamalla, sen jälkeen lasikuulapuhallus ja lopuksi pulverimaalaus. Ristin hinta on Suomalaisissa kaupoissa noin 1150 €. Itsetehtynä ristin teräsosat maksoivat noin 50 euroa, nimikilpi postin kautta tilattuna saman verran ja pulverimaalaus lienee noin 30 euroa. Elikkä itsetehtynä ristin sai tonnia halvemmalla! Ja säästön lisäksi hautausmaalla käydessä saa ihailla oman käden jälkeä.


Kuolema on surullinen asia, mutta itse olen käsitellyt kuolemaa kirjoissani jo kolme vuotta peräkkäin. Levinan miehet, Kuolema Syvärillä ja Verinen marssi, kirjat kertovat kuolemasta sota-ajan Suomessa. Myös seuraava kirjani kertoo kuolemasta. Se kertoo välirauhanajan partiotoiminnasta Ilomantsissa, Tuupovaarassa ja Tohmajärvellä. Partiotoiminnasta on paljon kirjoja, mutta haluan tehdä vielä yhden kirjan, joka kertoo tavallisista sotamiehistä ja rajamiehistä, jotka tekivät lähipartiointia oman joukko-osaston miesten kanssa. Näistä miehistä ei ole vielä julkaistu omaa kirjaa, vaikka heidän partiot tekivät merkityksellistä työtä ennen jatkosodan alkamista. 



Olen syntynyt lokakuussa vuosikymmeniä sitten. Lunta oli sinä syksynä maassa  15 cm, tosin en itse sitä muista. Jotkut sanovat, että lokakuussa syntyneet ovat tasapainoisia ihmisiä (horoskooppina minulla on vaaka). Lokakuussa syntyneet haluavat tietää aina ensin, mitä tuleman pitää. Heidän kanssa on hyvä keskustella, sillä he ovat saaneet jo syntymässä sisäisen rauhan. 
Omalta kohdalta en yhdy ainakaan ensimmäiseen väitteeseen. Olen vielä vanhanakin äkkinäisiin ratkaisuihin pystyvä ja nopealiikkeinen. Nuoremmatkaan eivät tahdo pysyä perässä, kun kävelemme tai vaellamme. Jälkimmäinen väite, että lokakuussa syntyneillä on sisäinen rauha pitänee paikkansa minussa. Olen sinut itseni, läheisteni ja Jumalan kanssa.
Kesällä 2017 kävin Venäjällä Äänisellä ja Aunuksen karjalassa tutustumassa siellä olevaan vanhaan rakennuskantaan. Nyt lokakuussa kävin Nurmeksessa tutustumassa vanhaan Suojärven suunnan rakennuskantaan. Äitini suku oli Suojärven Tsutsusia ja onhan meillä serkkuja Petroskoissa saakka. Tosin heidän yhteydenpito alkoi vasta 1960-luvulla, mutta silloin itärajan yli ei päässyt neuvostoliitosta Suomeen, eikä päinvastaiseen suuntaan. Yhteydenpito loppui melkein alkuunsa. Saimme tietää, että mummoni veljen Vasili Tsutsusen (s. 22.3.1875 Vegaruksessa) ja hänen vaimonsa Anna Jakoleva Kukko (s. 1880 Ägläjärvellä) lapsista osa asui Petroskoissa.  Vasili muutti vuosisadan alussa venäjälle ja palasi sieltä takaisin vuonna 1918, kun Suomi oli itsenäistynyt. Hänen vaimonsa Anna oli kuollut hiukan ennen muuttoa ja hänet haudattiin venäjälle. Kirkonkirjojen mukaan kaksi tytärtä ei palannut Vasilin mukana, vaan he jäivät asumaan Venäjälle.  Yksi tyttäristä oli 1960-luvulla opettajana ja toinen töissä traktoritehtaassa. Lapsien nimet, jotka jäivät Petroskoihin olivat Paraskeva Tsutsunen s. 25.06.1907 Vegaruksessa ja  Jeudokia s. 28.06.1909 Vegaruksessa. Heidän lapsia asunee vielä tänäkin päivänä Petroskoissa.

Mummoni veljen, Dimitrin poika Feodor Tsutsunen s. 9.5.1904 lähti venäjälle vuonna 1932, hän lienee kuollut Stalinin vainoissa 1937 - 1938 ja hänet on mahdollisesti haudattu Deverjannojen lähelle,Red Grove metsään.


 Kalevalanhovi Nurmeksessa
Bomban talo
Bomban talo on kopio Suojärven Kuikanniemellä asuneiden Bombinin veljesten talosta. Talon rakensi Suojärvelle Jegor Bombin vuonna 1855. Talossa oli 25 huonetta ja siinä asui parhaimmillaan lähes 30 ihmistä. Jegorin kuoltua talo jäi ainoalle pojalle, Dimitri Bombinille ja hänen viidelle pojalle. Taloa kaupattiin 1930-luvulla Helsingin Seurasaareen, mutta kauppa jäi toteutumatta ja talon hirret jaettiin viiden pojan kesken. Onneksi talosta saatiin tehtyä kopio Nurmekseen! Myös minun sukuni on lähtöisin samalta seudulta, Tsutsuset olivat Suojärvellä maanviljelijöinä ja kauppiaina. Mummoni veli Kuisma Tsutsunen piti ensin kauppaa Varpakylässä, myöhemmin ennen talvisotaa Hautavaarassa.
Mikko Bobinin talo Suojärven Kuikanniemellä
Mummoni Annan veljen perhe ja isomummoni Fevronia Tsutsunen jäivät talvisodan alkaessa venäläisten vangeiksi Suojärven Vegaruksessa. Isomummoni kuoli vankeuden aikana joulukuussa 1939. Alla Suojärveläisten siviilisotavankien muistokivi Nurmeksessa.
Isomummoni Fevronia oli Megrin luostarin kasvatteja ja hän oli runonlaulujen ja itkuvirsien tekijä.  Suojärveläinen Ogoi Määräinen sai muistopatsaan Nurmekseen, hän teki muutamia värssyjä enemmän itkuvirsiä kuin isomummoni Fevronia Tsutsunen. Isomummoni Fevronia oli Ogoin ohella yksi merkittävistä Suojärveläisistä parantajista ja  tietäjistä. 

Fevronia Tsutsunen, asui lapsena Megrin luostarissa, vasemmalla, oikealla
 Fevronian pojan tytär Elna Tammisto Vegaruksessa
Mummoni veljen Kuisma Tsutsusen hautakivi Lieksan Ort. hautausmaalla
Kesän viimeisen mökkireissun aikana satoi ensilumen. Tässä on viimeiset kuvat mökimme rannasta 21.10.2017. Siivosimme mökin pihamaalta lehdet pois, poistimme vedet saunan padasta ja kannoimme mökin puulatikkoon puita valmiiksi kevään ensireissuja varten.


Laitan tähän loppuun muutaman valokuvakansioista löytämäni koulukuvan, josko joku tuntisi itsensä kuvista!

Alla oleva kuva on otettu syyskuussa tai lokakuun alussa vuonna 1963 Kuuksenvaaran kansakoulun yläluokan oppilaista.

Eturivissä olevat pojat olivat serkkujani ja osa naapureitamme. Olivat koulussa tosi velikultia. Muistan oikealla edessä olevan Arvon.  Opettaja Suihko kysyi: Mikä oli Sebedeuksen poikien isän nimi? Arvo vastasi "Timo tiittele mooni!" Pojat röhähtivät nauramaan ja siitä rapsahti koko arestiporukalle muutama tunti lisää arestia. Seuraavalla viikolla sanoin Arvon veljelle Väinölle "Mitä Timo tittele mooni", josta Väinö suuttui silmittömästi ja yritti saada minut kiinni, jotta voisi antaa selkäsaunan, mutta pääsin silloin karkuun.


Yllä kuvassa Kuuksenvaaran toisen ja kolmannen luokan luokan oppilaat syksyllä 1964.
Eturivissä vasemmalta: Jouko Kettunen, Paavo Turunen, allekirjoittanut, Kari Piiroinen, tuntematon, Tarja Tahvanainen välissä, tuntematon, Salme Kettunen välissä, Pirjo Huurinainen, Teija Tanskanen, tuntematon, Leila Kettunen ja Tuula Potkonen.
Takarivit rivit vasemmalta: Veli Kyykallio, Osmo Kettunen, Kari Ahponen, Seppo Sissonen, Väinö Timoskainen, tuntematon, Esa Sissonen, Tuomo Kettunen, tuntematon, Vahersalmi, Ulla Purmonen ja opettaja Airi Suihko.

Alla kuvassa Kuuksenvaaran koulun kaikki oppilaat muistaakseni vuodelta 1965. Kuvan yläreunassa on vuonna 1953 syntyneet ja alareunassa, eli edessä, vuonna 1958 syntyneet. Allekirjoittanut on opettaja Erkki Variksen edessä. Ylärivissä ovat opettaja Airi Suihkon edessä Sissonen, Timoskainen, Kainulainen, Kyykallio, Tahvanainen, Torssonen, Kettunen, Rautiainen ja opettaja Laura Penttinen.